Fillarireissu 2019 Latviaa ja Itä-Viroa

Maanantai 17.6.

Useampana kesänä fillariretket ovat vuorotelleet Baltian ja Ruotsin välillä. Nyt oli edessä lento Riikaan (kätevästi ihan vieressä olevalta Tampere-Pirkkalan kentältä), sieltä Gaujan kansallispuiston maisemissa Viroon, missä Peipsijärven rantoja ylös.

Lento lähti 5.40, mikä tiesi aikaista aamua. Kaunis usva peitti maata, aurinko ehti nousemaan. Fillarilaatikko meni koneeseen vaivatta, tilaa oli myös matkustajille. Puolitoista tuntia meni torkkuen, kunnes kone laskeutui sateiseen Riikaan. Minun matkatavarani olivat ilmeisesti ainoat lennolta sinne jääneet, ainakin fillarilaukku pyöri hihnalla yksin ja pyöräkin tuli erityistavaroiden luukulta nopeasti.

Pyörän kasaamisen ja tavaroiden jakamisen oikeisiin laukkuihin kanssa ei ollut kiirettä, aamu oli edelleen varhainen ja sateeseen ei ollut kiirettä. Reitti keskustaan oli osin tuttu ja pian olin tutun kauppakeskuksen pihassa lähellä leirintäaluetta, missä kaksi vuotta sitten yövyin. Kello oli vasta 8.15, joten oli hyvää aikaa lähteä ajelemaan heräilevään kaupunkiin. Sade ehti yltyä oikein kunnolliseksi ennen ruokakaupan aukeamista. Saman kauppakeskuksen urheilukaupasta olin edellisellä reissulla saanut kaasua keittimeen (lentokoneessa ei kaasua saa kuljettaa), mutta nyt kauppa ei auennutkaan. Ovessa oli jokin lappu, jonka latvian kielestä en mitään ymmärtänyt, mutta kiinni pysyvä ovi kertoi riittävän selkeää kieltä.

Ilman kaasua ei uskaltanut lähteä Riikasta eteenpäin, joten navigaattorin kanssa (sateessa käyttö ei ole kovin kätevää) pariin rautakauppaan ja urheilukauppaan, mutta turhaan. Sateen jatkuessa tulin lopulta ison K-Senosan eteen (vielä pari vuotta sitten K-Raudan nimellä). Sopivan näköinen pullo löytyi, mutta tarkemmin katsoessa standardi ei ollutkaan Primuksen. Kun en muuta keksinyt, ostin halvan Campingazin keittimen pullon seuraksi ja pakkasin vakiokeittimen laukun pohjalle odottamaan seuraavaa reissua. No, ei tuo pahan kallis ollut ja toimi Ok.

Nyt ei Riikassa ollut enää mitään tarvetta viipyä, joten kännykän navigaattoriin reitti ulos kaupungista. Vettä satoi ja autojen roiskeet täydensivät märkyyden. Sinänsä autot suhtautuivat pyöräilijään hienosti. pyöräteitä ei ollut, joten fillari oikeasti vei tilaa ajoväylällä.

Muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen sade loppui ja kohta ylitin Via Baltican ja tulin meren rantaan ja Saulkrastin kaupunkiin. Rantakaupungit tuppaavat olemaan pitkiä nauhoja, joista keskustaa ei oikein ole, niin nytkin. Lopulta löytyi kuitenkin myös vaatimaton fillarimuseo korjaamon takana olevassa rakennuksessa. Ihan jännä katsaus fillarien kehittymisen ja siihen liittyneeseen luovuuteen satunnaisten materiaalien kanssa (esim. vieterit pyörän ulkopuolella tasaamassa kulkua).

Eteenpäin kohti Gauajoen kansallispuistoa sain lähteä lyhkäisillä kamppeilla. Ylämäet tökkivät – olisi varmaan pitänyt treenata! Turaidan linnan luota alkoi hurja 11% alamäki joen rantaan, sitten muutama kilometri viehättävää kansallispuistoa luolineen ja jokirantoineen ja olin kahden vuoden takaiselta reissulta tutulla leirintäalueella. Paikka oli juuri niin mahtava kuin muistinkin – fasiliteetit vaatimattomat, mutta joki rantapenkereineen ihana. Uimaan, iltaruokaa ja nukkumaan. Reissu avattu ja mieli hyvä.

118 km

Tiistai 18.6.

Ensimmäinen päivä ei ollut kovin pitkä, mutta sen verran se tuntui, että jouduin nousemaan kolme kertaa teltasta taltuttamaan kramppia (inhottavaa hommaa, kun yrittää vääntäytyä ylös, napaa kramppi jostain uudesta paikasta…). Sinänsä yö oli tavattoman kaunis, täysikuu, usvaa joen yllä… Ei kesällä oikeastaan pitäisi nukkua ollenkaan, aina jää jotain kaunista näkemättä!

Aamu oli kaunis, mutta aika ahdistavana oli ajatuksissa kiipeäminen ylös Gaujan laaksosta. 2,5 km 11% nousua on retkikamoissa paljon ylipainoiselle kuskille. Vauhti ei päätä huimannut, mutta pääsin minä ylös. Siguldan kaupunki odotti minua siistinä ja kesäisenä – kaupunkien yleisilme oli kaiken kaikkiaan kohentunut edellisen reissun jälkeen.

Reitti jatkui suoraa valtatien laitaa Cesisin vanhaan hansakaupunkiin. Vastassa oli taas hämmentävän siisti ja iloinen lomakaupunki – synkkien neuvostomuistojen sijaan mieleen tuli enemmän Ruotsin kaupungit, Suomesta ehkä jokin Tammisaaren tapainen kesäkaupunki. Vanha linnoitus, toreja, kahviloita… En tiedä, osuiko reitilleni vain sopivia kaupunkeja, vai oliko maa oikeasti mennyt eteenpäin niin, että resurssia on käyttää ulkoiseen siisteyteenkin. Edellisellä reissullakin olin ihmetellyt aika isojen nurmikoidenkin hoitamista trimmereillä, sama pisti silmään nytkin – no, siistejä olivat nurmikot joka tapauksessa.

Valmiera on myös vanha hansakaupunki. Tie sinne oli mäkinen, mutta mukava ajaa vehreässä ja vaihtelevassa maisemassa. Kahvien jälkeen ajoin leirintäalueelle, joka löytyi laskettelurinteen ja raunioituneen hyppyrimäen päältä. Eivät rinteet kovin kummoisia olleet, mutta kyllä siellä ihan oikeasti talvella lasketellaan.

100 km

Keskiviikko 19.6.

Levollisen yön jälkeen oli mukava lähteä liikkeelle, huolta oli vain kännykän lataamisesta – laturi oli ilmeisesti rikki ja varavirtalähde alkoi olla tyhjä.

Reitti kulki tylsää ison tien laitaa, joka nousi hyvin hitaasti mutta jatkuvasti. Muutama kilometri sivussa tieltä oli joissakin blogeissa mainittu Sedan turvekaupunki. Kaupunki oli uskomaton jäänne stalinilaisesta ajasta. Koko kaupunki oli perustettu turvetuotantoa varten ja arkkitehtuuri oli mahtavaa – iso keskusaukio, josta bulevardit viiteen suuntaan, komeita julkisia rakennuksia, mutta ei juuri yhtään ihmistä.

Matka jatkui, loiva ylämäki jarrutti sen verran, että kärpäset ja paarmat kiusasivat. 30 km/h vauhdissa ne jäävät, mutta nyt siihen pääsi harvoin. Olivatko paarmat samoja koko 50 km matkan vai onko niillä reviirit, missä aina uudet paarmat käyvät polkijan kimppuun?

Valkan kaupungissa täytyi päästä ostamaan uusi laturi. Näin kauppakeskuksen ja kurvasin sitä kohti, kun kyltti kertoi minun siirtyneen jo Viron puolelle. Latvian puolella kaksoiskaupunkia oli muutama viinakauppa, joissa kuulemma suomalaisetkin käyvät ostoksilla, muuten kaupat olivat Valgan puolella Virossa. Laturin sain ja mukavan kohtaamisen kolmen pyöräilijän kanssa, jotka olivat lähdössä kohti Valmieraa, mistä minä juuri olin tulossa.

Olin ajatellut yöpyä Karulan kansallispuiston tulipaikalla, mutta kova helle, kärpäset ja tyhjä kännykän akku saivat muuttamaan mielen ja jatkoin kohti Otepäätä, hiihdon maailmancupistakin tuttua talviurheilukeskusta.

Tie muuttui nyt vaihtelevammaksi, välillä oli alamäkeäkin, joskin myös ylämäet olivat nyt isompia. Sangaste oli neljän vuoden takaisen reissun eteläisin paikka, sitä ennen poikkesin Sangasten linnassa, joka oli tylsä 1800-luvun lopun kopio Windsorin linnasta englannista. Helle oli paahtava ja mäet ennen Otepäätä ottivat oikeasti voimille. Mäet eivät nousseet kuin kolmeen sataan metriin, mutta riitti niissä joka tapauksessa kiipeämistä. Moneen kertaan ehdin ajatella, että mäki ei voi näillä korkeuseroilla nousta enempää, mutta kyllä se näemmä pystyi! Muistissa oli neljän vuoden takaa reittiä toiseen suuntaan ajaessa kova nousu, mutta sitä ei koskaan tullut vastaan – ilmeisesti muisti rekisteröi nousut alamäkiä ja tasamaita paremmin!

Leirintäalueen ja kaupungin välillä oli vielä yksi kova nousu, joka sai minut päättämään, että seuraava yö vietetään sängyssä eikä teltassa. Vastaan tuli juosten ja rullasuksilla ihan oikeita urheilijoita, jotka olivat treenaamassa Otepään urheilukeskuksessa, tunsin itseni vanhaksi, lihavaksi ja huonokuntoiseksi (ja eihän se mikään pelkkä tunne ollut!).

Kaupungissa oli matkailuinfo, ovi auki, mutta ketään ei ollut paikalla, joten selasin itse nettiä ja löysin huoneen 23 eurolla. Sielläkään ei ollut ketään paikalla, samassa yhteydessä olevan kahvilan täti levitteli käsiään. Ovessa oli kuitenkin puhelinnumero, johon soitin ja sieltä soitettiin takaisin tuolle kahvilan tädille, joka kohta vei minut huoneeseen. Pyykin pesua, auringossa palaneiden käsivarsien rasvausta, mainio pasta kaupungin ainoalla auki olevalla terassilla. Ravintoloita oli kyllä useita muitakin, mutta kaikki kiinni, Otepää elää vain talvella.

116 km

Torstai  20.6.

Kyllä oikea sänky voittaa teltanpohjan, liikkeelle sai lähteä hyvin levänneenä. Vajaa viisi kymppiä Tarttoon oli sopivaa tietä, missä ylämäkiä seurasi alamäki - toisin kuin edellisen päivän sitkeissä nousuissa.

Aamun vilpoisuus vaihtui helteeseen ja vähän ennen kaupunkia oli pakko tankata limsalla (retkiin erottamattomasti kuuluva Fanta sai antaa tilaa Vage Klaar -limsalle ihan vaimon vanhan kotitalon omenapuutarhaa muistaen). Hetken päästä pyörätien kuoppa rikkoi takakumin. Pumppaaminen helteessä oli tuskaisaa, lisäksi jarrulevy ei millään asettunut paikalleen kunnolla – jarru piti karmeaa meteliä eikä jarruttanut kunnolla.

Tartto on ihana kesäkaupunki – nuorekas, samalla kertaa kotoinen ja urbaani. Fillariliikkeen löysin Toomem

äen sivusta, kova kiipeäminen, mutta perillä kaikki meni hienosti. Liike oli perheyritys, parikymppinen poika otti pyörän heti laitettavaksi, isä puhui varsin hyvää suomea ja jutteli innokkaasti. Jarrupalat uusiksi, säädöt kuntoon, 20 €.

Liikkeellelähtö kaupungista oli kovin tahmea, mietin oikeasti, jaksanko helteen uuvuttamana. Tie oli kuitenkin mukavaa ja kun tien varressa myytiin mansikoita, joita ostin kilon rasian 2,80€ naurettavaan halpaan hintaan, meni matka lopulta ihan mukavasti. Edessä oli nyt pitkä pätkä kilometrejä, jotka olin neljä vuotta sitten ajanut toiseen suuntaan, mutta melkoisen vierailta ne silti näyttivät. Saman huomaa toki kotoisilla lenkeilläkin – tie on toiseen suuntaa ajaen aivan eri kuin toiseen.

Tie toi sitten Peipsijärven rantaan vanhauskoisten kyliin. Vanhauskoiset ovat ortodoksikirkon sisäisiä riitoja venäjän puolelta aikanaan tänne siirtynyttä väkeä, joka on säilyttänyt varsin perinteisen elämisen tavan uskonnollisesti ja kulttuurillisesti. Toki vanhojen talojen joukossa on koko ajan enemmän huolellisesti peruskorjattuja taloja tai vapaa-ajan asuntoja. Joka tapauksessa pitkinä nauhoina rantaa seurailevat kylät olivat mainio kokemus rauhallisesti etenevälle fillaristille.

Jossain vaiheessa tien reunassa oli ravintola ja ajattelin poiketa iltapäiväkahville. Päältä kovin nuhjuinen rakennus oli sisältä tyylikäs venäläisen ylenpalttiseen tapaan. Kansallispukuinen tarjoilija tuli heti ovelle vastaan ja kun kysyin kahvia, tämä kertoi, että sellaista ei ole tarjolla, vain teetä. Vanhauskoiseen elämäntapaan ei sellainen huume kuin kahvi kuulu.

Pian vastassa oli Alatskivi ja sen komea linna. Linna on nykymuodossaan vasta 1800-luvun lopulta, mallina oli käytetty englannin kuninkaallisten omistamaa Balmoralin linnaa Skotlannissa. Vielä joitain suoria ja tasaisia kilometrejä ja yöpaikka Kallaste tuli vastaan. Kaupunki oli neuvostoaikana rakennettu kalateollisuutta varten ja suunnitelmatalouden jäätyä historiaan jäljelle oli jäänyt melkoisen kuollut kylä. Upean hiekkarannan vierestä löytyi erittäin nuhjuinen hostelli, mutta nuhjuisuus ei haitannut, kun sen viereen nurmikentälle sai laittaa telttansa pystyyn. Suihkuunkin olisi kuulemma päässyt, mutta minulle riitti Peipsi-järven 24-asteinen vesi. Ranta oli toivottoman matala, mutta hauskaa lämpimässä vedessä silti oli pestä päivän hikiä pois.

Viron kieltä ei juuri kuullut puhuttavan, vain venäjää, mutta ruokaostoksilla ainoassa kaupassa pärjäsi riittävästi turistienglannilla. Iltayötä häiritsi pienen matkan päässä pensasaidan leikkaaminen, jossain vaiheessa se sentään loppui ja minäkin sain unen päästä kiinni.

115 km

Perjantai 21.6.

Suomessa juhannusaatto, Virossa juhannusta vietetään perinteisellä paikallaan 24.6. Joka tapauksessa olin hiukan huolissani kauppojen aukiolosta – jollain reissulla tulin Ouluun juhannusaattona hiukan puolen päivän jälkeen enkä löytänyt yhtään auki olevaa kauppaa. Juhannusateria jäi huoltoasemalta ostettuun makkaraan.

Aamu alkoi kuunnellessa sadepisaroita teltan kattoon. Sade kuitenkin lakkasi pian ja vaihtui päivän myötä jo helteeksikin. Tie Peipsin rannassa oli tasaista ja vaivatonta ajaa. Pieni poikkeaminen isommalta tieltä Kasepään nauhakylään oli mainio – jotenkin tunnelma oli vielä edellisen päivän rantakyliäkin parempi. Mustveen kylästä olin neljä vuotta sitten läpi ajaessani löytänyt vain kalastustarvikekauppoja ja savukalakioskeja, kyllä ihan laadukas ruokakauppakin sentään löytyi vähän kauempaa rannasta. Väkeä oli kaupassa paljon – edessä pitkä viikonloppu.

Tie Peipsijärven rannassa jatkui tasaisena, savukalakioskien määrä tien vieressä oli hämmentävä – asiakkaita ei millään voi riittää edes joka toiselle. Jossain vaiheessa rantaa kohti osoitti kyltti RMK:n telttapaikalle. Pöytä katoksineen ja jonkinlainen kamina tulipaikaksi – tällaisia oli rannassa toistakymmentä, minä keittelin lounaani yhdellä. Uimassakin kävin loputtomilla upeilla hiekkadyyneillä.

Lopulta tie kääntyi Peipsin rannalta kohti pohjoista kovassa helteessä. Iisakussa vielä viimeiset ruokatäydennykset jätskin ja limsan seuraksi. Seuraavat kolmisenkymmentä kilometriä kohti yöpaikkaa olivat hankalasti ajettavaa asfalttia – pinta oli karkea, pientä epätasaisuutta koko ajan, lisäharmina vielä kärpäset ja paarmat. Yöpaikaksi olin valinnut Kurtnan järvialueella sijaitsevan Konsen telttapaikan. Kokemukset

ja sitä myöden odotukset RMK:n telttapaikoista olivat korkealla, todellisuus valitettavasti oli pettymys. Tie oli pitkä, huono ja huonosti viitoitettu ja kun viimein pääsin hikisenä ja pölyisenä perille, oli siellä viisi ihan Ok tulipaikkaa, mutta ne kaikki jo miehitettyjä. Maasto oli kosteaa niittyä, ei sellaista mukavaa kangasta, mitä Itämeren tai Peipsin rantojen telttapaikoilla. Korkean ruohon peittämän aukean laidassa näkyi lähes heinikkoon katoava puoliksi lahonnut pöytä, sen ääreen työnsin pyöräni. Olisin hakenut toisen paikan, jos tie ei olisi ollut niin pitkä ja vaikea ajaa, nyt sitten vain teltta pystyyn toivoen, että punkit pysyisivät loitolla, hyttysiä, kärpäsiä ja paarmoja ei pidätellyt mikään. Uimarantakin oli kivinen ja liejuinen, joten tunnelma oli aika ankea. Ystävät laittoivat Someen juhannustervehdyksiä, joita surkeana luin hyttysiä lätkien. Ukonilman odotus oli pitkään tehnyt ilman painostavaksi, lopulta sitä ei tullut, ehkä ilma kuitenkin pikkuisen raikastui. Nuudeleita ja keitettyä makkaraa juhannusateriaksi. Saako jo mennä nukkumaan?

Teltassa olin jo yhdeksän maissa, ankea ympärisö ei innostanut istuskelemaan valveilla. Naapuriteltan (50 m päässä) meteli kasvoi. Kohta teltan eteen ajoi komea maastomersu, ovet auki ja tekno soimaan! Jossain vaiheessa seurueelta loppuivat polttopuut ja näppärä retkeilijä kaivaa silloin tietenkin esiin moottorisahan (puut telttailualueilla ovat paksuina kolmimetrisinä puina, joten sahalle kyllä oli käyttöä)! Sahattavaa oli paljon ja sen jälkeen pilkottavaa. Arvatkaa, kuuluuko kiilan kolahdus hyvin kesäyössä. Tungin vessapaperia korviin, mutta ei tuo paljoa auttanut. Nahka kutisi hyttysen poistoista, aika kului hitaasti kieriskellessä. Klo 2.15 jälkeen ilmeisesti nukuin. Kun seuraavan kerran katsoin kelloa viiden tiedoissa, oli musiikki hiljaisemmalla, juttelu ym. jatkui. Olipa mieleen jäävä juhannusaatto!

111 km.

Lauantai 22.6.

Aamulla olin nopeasti liikkeellä hyttysten syödessä, hörppäsin nopeasti jogurtin ja hyppäsin pyörän selkään. Soratie oli yhtä vaikea ajaa kuin illallakin, mutta sitten oli jo vastassa asfalttia ja hyvä pyörätie koko 20 km matkan Johvin kaupunkiin asti. Join aamukahvit jossain erittäin venäläisoloisessa paikassa, jonkun pelmenin tai vastaavan piirakankin sain. Joukko tallinnalaisia pyöräilijöitä oli matkalla Peitsille ja Tarttoon, heitä tietenkin moikkasin.

Ankean yön jälkeen elämä alkoi hiljalleen hymyillä ja oikein kunnolla hapan ilme väistyi, kun tulin Suomenlahden rantaan upeassa auringonpaisteessa. Ontikan jyrkänteet olivat tutut ja vaikuttavat aiemmilta reissuilta, sitten pyöräreitti 1. kuljetti eteenpäin mukavan pieniä teitä. Hetken päästä ilma kuitenkin muuttui – vastatuuli alkoi jarruttaa oikein kovasti ja kohta mustat pilvet avautuivat rankkasateeksi. Sadekamppeet päälle ja pikkuteiden kiertely sai jäädä. Tulin valtatien varteen ja hetken kuluttua poikkesin kahville ja sadetta pitämään kahvilaan. Oikeastaan oli jo lounasaika, joten tankkasin ranskalaisilla ja kananugeteilla – ei ehkä paras mahdollinen ateria kesken polkemisen, mutta maistui. Lounaan aikana taivas selkeni, mutta tuuli jatkui kovana ja osui suoraan vastaan niin, että vastus tuntui numeroitansa isommalta. Suuntasin kohti Rakverea ihmetellen Kohtla-Jarven kaivoksien valtavia kuonovuoria, joista yhden rinteillä oli jopa laskettelukeskus. Ajo vastatuulessa oli ankeaa, sykkeet pysyivät sitkeästi aerobisen alueen ylärajoilla vaikka kuinka hiljaa yritti ajaa.

Rakvere tuli kuitenkin vastaan ja yön olin varannut etukäteen 48 € hinnalla. Paikan päällä huomasin, että kyseessä oli varmaan kaupungin hienoin hotelli, varaamatta jääneet huoneet näemmä annettiin halvalla, jotta eivät jäisi tyhjiksi. Hyvä suihku, vaatteiden pesua, loikoilua pehmeässä sängyssä… Mielessä pyöri, olisiko seuraavan kesän reissu aika tehdä ilman telttaa ja keitintä – kevyet kamat uuden (60 v lahja itselle?) päällä. No, saa nähdä sekä pyörän osalta että varusteiden osalta!

Rakveren linna oli jo suljettu, mutta valleillakin oli hienoa kuljeksia. Ruuaksi söin pizzaa, joka tietenkin tuntui liian raskaalta niin kuin aina, kun sellaiseen fillarireissussa sortuu. Tutkittuani netistä virolaista juhannuksen viettoa, selvisi että sunnuntai 23.6. on maassa Voitonpäivä (Viron itsenäistyttyä 1918 Saksa yritti miehittää Viron ja yhden ratkaisutaistelun muistoksi vietetään Voitonpäivää 23.6.) ja sitten juhannus, kaksi yleistä vapaapäivää kaupat pääsääntöisesti kiinni, täytyy siis olla tarkkana ruokahuollon kanssa,

Hotellissa katselin televisiosta Viron laulujuhlien 150-vuotisjuhlinnan ensimmäistä konserttia Tarton laululavalta. Upea konsertti, isoa tunnetta. Viron laulava kansa on jotain erityistä myös minun sydämessäni.

116 km

Sunnuntai 23.6.

Hyvässä sängyssä hyvin nukutun yön jälkeen kelpasi nousta erinomaiselle hotelliaamiaiselle. Tällaisten hemmottelujen suominen itselleen retkeilyn vastapainoksi on yksi pyöräretkeilyn suola!

Mukavat tiet veivät eteenpäin, Tallinna-Narva valtatiekin oli hyvin hiljainen ja siten mukava ajaa. Vastatuuli edelleen, mutta heikkona eiliseen verrattuna.

Lahemaan kansallispuiston läpi ajaminen jäi neljän vuoden takaa mieleen pyöräilijän tai yleensä ihmisen huippujuttuna. En pettynyt nytkään. Kartanoita, varjoisia teitä tammimetsien keskellä, välillä meren rantaa, tuulikin jäi metsän taakse. Ainoa huoli oli kaupoista, matkalla jo useampi kauppa ja kahvila oli ollut kiinni voitonpäivän ja juhannuksen ajan.

Reitti kiersi rantaa pitkin, mutta oikaisin niemen poikki Loksaan kauppaan, mutta se olikin auki klo 21 asti, joten palasin kiertämään niemeä ympäri. Täydellinen lounaspaikka löytyi Turbuneemen kylän kokkopaikalta, joka oli hienosti siivottu iltaa odottamaan (kokko ja aisakeinu, juunikeinu, näkyi monessa kylässä tieni varrella). Muutenkin joka paikassa oli siistiä, nurmikot huolella leikattuina, kukkia portinpielisssä – kaikki valmiina kesän juhlaan. 23 km ylimääräinen kierros ennen paluuta Loksaan kannatti tehdä. Kaupalla oli muitakin pyöräilijöitä, Baltic Bikes -firman vetämä joukko ja neljän kaveruksen ajoporukka, jotka kertoivat yöpyvänsä aina autioilla rannoilla. Sama juoppo päivysti kaupan ovella molemmilla poikkeamisilla, nyt jälkimmäisellä kerralla kyllä kehnommassa kunnossa. Alle parikymppinen mies oksensi – näytti ihan samalta kuin juhannuksena Suomessa!

Tie kulki eteenpäin mukavassa metsässä, sitten meren rantaan. Väkeä uimassa, kokkoja odottamassa sytyttämistään. Tuo sytyttäminen sitten kyllä jäi, sillä Virossa oli metsäpalovaroitus niin kuin Suomessakin.

Tsitren telttapaikka (RMK) oli tuttu neljän vuoden takaa. Telttapaikkoja meren rannalla oli toista kymmentä, mutta kaikki varattuina. Yhdellä tulipaikalla ei ollut pystyssä telttaa, ainoastaan pariskunta grillaamassa. Kysyin heidän suunnitelmiaan ja kertoivat lähtevänsä parin tunnin kuluttua. Kävin uimassa päivän hiet pois. Kivisestä ja rakkolevän peittämästä rannasta oli hankala päästä uimasilleen, mutta sitten pohja oli sileä ja vesi lämmintä. Palatessani merestä pariskunta olikin jo lähdössä. Toki olin rukoillut Jumalaa tämän illan telttapaikan järjestymiseksi, mutta silti melkein nolotti, kuinka hienosti kaikki sujui. Grillissä oli jäljellä sen verta puuta, että sain koottua tulen makkaroille (Saarenmaa sardelli??!), niiden kanssa uutta perunaa ja silliä. Aivan liian täydellistä. Pakko soittaa kotiin, hyvä mieli oli jaettava!

Klo 22 mennessä ei yksikään kokko palanut, vaiika Lumindan niemen rantaa oli näkyvissä vaikka kuinka. Metsäpalovaroitus siis piti. Minä menin nukkumaan.

109 km

Maanantai 24.6.

Yö ei ollut niin rauhallinen kuin toivoin, musiikkia ja juttelua kuului muilta telttapaikoilta, mutta ihan Ok yö se kuitenkin oli. Liikkeelle pääsin hyvissä ajoin, varjopaikoissa oli melkein kylmää, auringossa jo lämmintä.

Reitti kohti Tallinaa toi välillä pikkuteitä, välillä juhannusaamun hypnoottinen hiljaista ja tasaista valtatietä.  Maardun keskustassa onnistuin hukkaamaan fillarireitin ja niin ihanan varjoisat Kloostrimetsän tiet vaihtuivat väylään halki teollisuusalueiden ja Lasnamäen lähiön. Kaupunkiin kuitenkin tulin, vaikka tietyöt sotkivat reittiä viimeiseen asti. Satamassa olin klo 11.20, eli ehdin mainiosti klo 12 lähtevään laivaan, vaikka en kovin tiukasti siihen ollutkaan tähdännyt.

Fillari opastettiin taas kerranautojonojen ohi ja tyhjän autokannen läpi. Siviilit päälle ja syömään. Sillit, kaaviaarit ja muut herkut maistuivat. Kahden tunnin matka on muutenkin sellainen, että sen jaksaa!

Helsinki otti pyöräilijän vastaan upeasti. Satamasta sukelsin Baanalle (pyöräreitti Rautatiekatujen kuilussa) ja yhtään katua ylittämättä olin hetkessä keskustassa, Musiikkitalo, Kiasma, Oodi… mikä moderni suurkaupunki tämä oikein on! Kyllä pyöräilijän olot Helsingissä ovat jotain aivan muuta kuin takavuosina.

Polkeminen Helsingistä kotiin ei innostanut missään määrin, joten seuraavaksi jonotin rautatieaseman lipputoimistossa ja melkein saman tien sain nostaa fillarin junaan. Tampereella Pispalan harjun ylittäminen oli melkein liikaa. Polkeminen oli kaiken kaikkiaan rankkaa, vaikka tiet toki olivat tuttuja.

Kotiin oli hyvä tulla, hyvä oli olla reissussakin. Eiköhän ensi vuonna taas jonnekin.

87 km

Kööpenhamina - Göteborg - Tukholma 2018

Fillarireissu 2018 Kööpenhamina – Göteborg - Tukholma

Maanantai 6.8

Kööpenhamina – Båstad

Herätys kello 2.50 ei ole oikein inhimillinen, kun edellisenä iltana töissä meni lähelle iltayhdeksää, mutta eiköhän heräämisen tuska ole ihan ok suhteessa siihen, mitä on edessä – loma ja kesän fillarireissu!

Moottoritie Helsinkiin oli aamuyöstä autio ajella. Lentokentällä vein auton parkkitaloon, mistä tyttäreni sen päivällä kävisi hakemassa.

Lentokentällä kaikki sujui hämmentävän hyvin. Fillari oli pakattuna Suomen Urheilupyörästä saatuun pahvilaatikkoon, jossa joku Bianchin maasturi  oli aikanaan saapunut maahan. Avulias tyttö vei laatikon spesiaalitavaroiden tiskille, täyteen pakattu fillarilaukku meni tavallisten matkatavaroiden tiskille ja sitten vain turvatarkastuksen läpi toisen laukun ja etulaukun kanssa. Ei mitään ongelmaa!

Lento Kööpenhaminaan oli mukavan lyhköinen, mutta ehdin sen aikana sentään nukkua pikkuisen univelkaa kiinni. Perillä lentokentällä jännitti – kaksi vuotta sitten samassa paikassa fillari ja laukku jäivät yli vuorokaudeksi matkatavarahalliin tavarafirman lakon vuoksi – nyt kaikki meni kuitenkin vaivatta. Vartin sisällä minulla oli tavarat koossa ja alkoi fillarin kasaaminen ajokuntoon. Mittarin johto oli mennyt poikki, muita vaurioita ei kuljetuksesta tullut. Hallissa oli paineilmajohto renkaiden täyttämistä varten, mutta se oli rikki täsmälleen samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten! Helteessä renkaita pumpatessa (lennolla renkaiden täytyy olla tyhjät) tuli hiki ja lisäksi käsipumpulla pumpatessa sain väännettyä venttiilin sielun sen verran vinoon, että ilmat eivät pysyneet eturenkaassa. Sama hikinen urakka siis uudestaan toisen sisärenkaan kanssa (joka lopulta sekään ei pitänyt kunnolla).

Ulos kentältä hallin (kaksi vuotta sitten surullisen tutuksi käyneen) läpi olin jo ennen yhdeksää – komeaa, kun kaikki on alussa!

Vieraan, ison kaupungin läpi ajaminen retkikamojen kanssa ei ole varmaan kenenkään lempipuuhaa, mutta Google mapsin kanssa se sujui yllättävänkin hyvin. Yhtään en tiennyt, minne pitäisi mennä, mutta puhelin tankotelineessä vei erinomaisia pyöräteitä pitkin eteenpäin. Tuttuja maamerkkejä aina välillä, mm. Pieni merenneito, katujen vieriä, rantoja, toreja… Pysähdellä ei tehnyt mieli, liikkeelle täytyi päästä kunnolla. Retkitarvikekaupassa sentään poikkesin, kun se kohdalle osui ja jatkoin matkaa kaasupullo laukussa, lentokoneessahan sellaista ei saa kuljettaa. Sitten reitin varressa näkyi fillarikauppa ja poikkesin ostamaan uuden mittarin ja sisärenkaan. Kaveri kaupassa ei osannut ruotsia eikä englantia, jotenkin sentään selvittiin. Korttimaksu ei toiminut ja niin täytyi hakea pankkiautomaatilta Tanskan kruunuja. Vaihtorahaakaan ei kaupassa ollut, lopulta sain myyjän suostumaan 8 kruunun (1,15) euron alennukseen ja pääsin jatkamaan matkaa. Seuraavan kilometrin varrella olisi sitten ollut kaksi muutakin fillarikauppaa, en tiedä, olisiko asioiminen niissä ollut yhtä hankalaa.

Hyvät tiet veivät ulos kaupungista upealle baanalle aivan meren rannassa. Pyörätie kulki erillään autotiestä, tilaa, maisemaa… Sitten tie sukelsi varjoisaan metsään, koko ajan hyvä pinta, jopa huolelliset loivennukset rotvalleissa. Ei ihme, että pyöräilijöitä oli paljon – niin harrastajia kuin ennen kaikkea arkipyöräilijöitä.

55 mainion kilometrin jälkeen tulin Helsingöriin. Kaupunki tuntui olevan yksi iso viinakauppa ruotsalaisille, joita puolen tunnin välein kulkeva lautta kuskasi ostoksille. Lippukopilla myyjä kysyi, olenko matkalla Nordkapiin, ilmeisesti se oli retkipyöräiljöiden normaali kohde, ainakin nämä kollegat katosivat kokonaan siinä vaiheessa, kun minun tieni kääntyi sisämaahan Ruotsin länsirannikolta.

Ruotsin puolella oli olo melkein kuin kotona. Kävin ruokakaupassa ja koitin keksiä syytä pysähtymiselle, mutta kohta huomasin olevani jo laitakaupungilla menossa eteenpäin varsin sekavan tuntuista (navigaattorille toki täysin selvää) reittiä.

Sade alkoi, hämmentävää pitkän helteen keskellä! Ängelholm oli seuraava kaupunki, siellä kahvit. Samassa kahvilassa oli viiden nuoren miehen porukka, joista kahdella oli retkifillari, kolmella rullalaudat, ohitin heidät ennen iltaa, en oikein osaa kuvitella, miten heidän matkantekonsa sujui hurjaa harjua ylittäessä ennen Båstadia. Siinä nimittäin tosiaan oli harju – keskellä tasaista Skånea! - 237 m merenpinnasta eli heti ennen ja jälkeen harjun, leveyttä harjulla viitisen kilometriä. Mäki oli yksi kovin koskaan kiipeämiäni. Vanha postitie oli ihan nätti, mutta voimat eivät kerta kaikkiaan riittäneet kiipeämiseen sateen kastellessa polkijan. Alamäki takaisin meren rantaan oli sekin melkein pelottava, jarruttamatta en uskaltanut laskea, mutta sitten vastassa sentään oli leirintäalue ja niin märkä ja väsynyt mies sai tyytyväisenä laittaa telttansa pystyyn ja pestä kurat pois. Mieli tuntui vasta nyt hiljalleen asettuvan, perillähän tässä ollaan koko ajan!

Hyviä pyöräteitä mahtui ensimmäiseen ajopäivään 117 km.

Tiistai 7.8.

Båstad - Varberg

Aamuun oli hyvä herätä. Helle ei vielä ollut paahtava, tiet kulkivat Pohjanmeren rantoja – hyviä kestopäällystepolkuja välillä aivan rannassa, välillä rantametsiköissä. Merkittyjä reittejä on Ruotsissa paljon, sain seurata Göteborgiin asti pääpiirteissään Kattegattsledeniä tai sen kanssa lähes identtistä Ginstledeniä. Tien varsia ei tarvinnut ajaa juuri ollenkaan, ei myöskään hiekkaa. Lenkkeilijöitä oli liikkeellä jonkin verran, muuten oli hiljaista. 

 Halmstad oli sopivan matkan päässä aamupäiväkahvipaikaksi. Mukavia kahviloita löytyy joka kaupungista kuten mukavia kävelykeskustojakin. Eturengas tuntui vuotavan taas, fillarikaupasta sain uuden sisäkumin, jonka vaihdoin jossain puistossa taas hurjasti hikoillen rengasta pikkupumpulla pumpatessani.

Reitti kierteli rantoja – golfkenttiä toinen toisensa perään, autoista kohtuuttoman moni mersuja, fillareiden joukossa huomattavan paljon sähköavusteisia. Äveriästä seutua!

Helle alkoi olla todella kova, 30 astetta ylittyi ja voimat hupenivat. Jostain kyläkaupasta ostin limsaa, hyvältä maistui, mutta jano ei kyllä juurikaan hellittänyt.

Ruuan keittelin uimarannalla, missä väkeä oli aivan valtavasti. Merivesi oli lämmintä eikä virkistänyt pientä hetkeä pitempään. Ruuan syöminenkin oli lähinnä pakottamista, mutta kyllä se kuitenkin paransi oloa.

Mukavat reitit kulkivat seuraavaksi Falkenbergin kaupunkiin ja siellä juodun juotavan jugurtin ja limsan jälkeen loppupäivä sujui vallan mainiosti. Navigaattori oli useimmiten päällä ja sen opastusäänen ruotsin kielen lausuminen tuotti jatkuvaa huvia. Asiallinen naisääni nimittäin lausui jokaisen nimen juuri niin kuin se oli kirjoitettu. Ginstledeniin, jota pääsääntöisesti seurasin, tuli jostain syystä ylimääräinen a-kirjain: käänny vasemmalle, reitti GINASTLEDEN

- täsmälleen kirjoitetun mukaan lausuttuna!

Iltaan mennessä tulin Varbergiin, missä leirintäalue oli varsin vaatimaton, mutta riitti toki minulle. Emäntä esitteli keittopaikkoja ja minä kerroin, että pärjään kyllä omalla keittimelläni. Silloin kuulin, että Ruotsin metsäpalovaroitus pitää sisällään myös kaasukeittimet. Kaksi kertaa olin jo ehtinyt rikkoa lakia, jostain nettilehdestä kuin myöhemmin erään miehen saaneen grillaamisesta 10 000 kruunun sakot! Sittemmin huomasin, että jokaisen kunnan nettisivuille tuli näkyviin kielto kaikkinaisesta tulen tekemisestä. Isot metsäpalot olivat todella pelästyttäneet ruotsalaiset.

Illalla poljin muutaman kilometrin matkan keskustaan ja söin ravintolassa Caesar-salaatin muistellen, kuinka edellinen reissulla syöty Caesar-salaatti (Orissaaressa Virossa) johti ruokamyrkytykseen ja ankeaan ylimääräiseen ”lepopäivään” Pärnussa.

Yön nukuin ilman päälitelttaa, kuuma oli siltikin. Kilometrejä helteiseen päivään mahtui 129.

Keskiviikko 8.8.

Varberg - Göteborg

Minä pidän fillarireissujen aamuista. Tämäkin oli mainio: mukava tuuli vilvoitti, reitti kulki aivan upeasti rantakallioilla Varbergin linnoituksen ohi (siellä olisi pitänyt käydä. Aikaa olisi ollut, kun olisi vaan malttanut lukea oppaita tarkemmin). Reitti (Ginstleden ja Kattegattleden) veivät eteenpäin pikkuteitä tai melkein polkuja, asfalttipintaisia kuitenkin.

Vähitellen aamun viileys vaihtui paahteeseen, muuten miestä hemmoteltiin – tiet olivat hyviä, tuuli puhalsi sivumyötäisenä. Kahvit poikkesin juomassa 30 km kohdalla ja sitten tuuli vain parani ja pyörä kulki. Edes puskassa poikkeamiset eivät menoa hidastaneet, hikoilu huolehti nesteen poistosta!

Kungsbacka oli viimeinen taajama enne Göteborgia. Ostin kaupasta kylmän lounaan: tomaattia, kolmioleipää, jugurttia, banaanin. Ateria maistui torin laidassa, vettäkin oli tarjolla juomapulloon torilla seisovasta hanasta.

Loppumatka Göteborgiin kulki leppoisasti pientä tietä radan varressa. Kaupunkiin tullessa mittarissa oli 87 km, kello oli 14.30. Isossa kaupungissa täytyy olla iso leirintäaluekin ja sellainen Liseberg (samannimisen Pohjoismaiden suurimman huvipuiston vieressä) olikin. Vastaanotossa henkilökunnalla oli virka-asu, camping-korttikin vaadittiin. Asuntoautoja oli jonossa liki kymmenen, teltalle ja fillarille löytyi tilaa omasta alueeltaan, pensasaidalla erotetusta.

Kävin perusteellisesti suihkussa ja pesin vaatteita lavuaarissa. Sitten alkoi väsyttää aivan armottomasti ja kun kello ei ollut juuri mitään, nukuin teltassa pienet päikkärit, joista heräsin telttaputkien kilahteluun. Rinkkansa kanssa liikkeellä oleva tyttö laittoi telttaansa pystyyn vieressä ja pahoitteli, että oli herättänyt – mahdoinko kuorsata vai olinko vain unisen näköinen pistäessäni pääni ulos teltan ovesta.

Kaupunkiin oli matkaa viitisen kilometriä hyviä pyöräteitä (koko kaupungissa ei tarvinnut ajaa kadun vartta). Turistbyrå löytyi valtavan ostoskeskuksen uumenista, sieltä matkaan kartta, sitten kävelykeskustaan metsästämään pastaa. Italialaispaikka lupasi ottaa ruokatilauksia vasta klo 18, irkkupubista sen sijaan sain valtavan annoksen pasta carbonaraa. Kruisailin aikani kaupungilla, jälkeenpäin harmitti, miksi en käynyt

satamassa, mikä epäilemättä on Göterborgin omaleimaisin paikka. Tuhti pasta-annos pisti miehen haukottelemaan ja niin kiipesin hyvissä ajoin takaisin leirintäalueelle. Iltatoimissa koitin kuluttaa aikaa, kun ei millään kehtaa mennä kahdeksan aikaan nukkumaan!

Päivän kilometrit 104.

Torstai 9.8.

Aamulla Google maps kuljetti keskustan ruuhkat kiertäen hiljaisia pyöräpolkuja nätissä puron varressa. Sitten mäki alkoi nousta ja nousta... Pienin välitys putkelta ajaen toi johonkin lähiöön, jonka pihoja ja puistoja reitti kuljetti eteenpäin. Nousun jälkeen tultiin tietysti taas alas, Götajoen varteen. Joen yli kulki järkyttävän korkea silta rantakalliolta vastapäiselle, tuskin olisin selvinnyt! Pyörätie kulki joen varressa, mutta moottoritien ja junaradan myötä se oli kovin meluisa ja kun Kungsälvenin kohdalla oli ylitys, siirryin joen länsipuolelle. Paikalla oli myös komea Bohusin linnoitus, pitkään pohdin, malttaisiko poiketa, kun päivän oli vasta alussa. Onneksi poikkesin, eihän tässä kiire tässä ollut minnekään. Linnoitus oli todella mahtava, mukavaa oli kuljeksia torneja, käytäviä ja valleja.

Tie Götajoen länsipuolella oli rauhallinen ja alkumatkasta tasainen, mukavaa maaseutua. Jostain kyläkaupasta ostin rahkaa ja limsaa, sillä pärjäsi hetken matkaa. Lilla Edet oli seuraava taajama, sitä edelsi melkoinen mäki, sitten joen ylitse. En tiedä, mikä sai lankeamaan pizzan syömiseen, pari kertaa aiemmin olen tehnyt saman ja aina on ajaminen ollut sen jälkeen tukalaa. Mutta oli pizza toki maukas. Palasin takaisin joen länsipuolelle kanavasulun yli (Trollhättanin kanava on suurimmalta osaltaan yhtä kuin Götajoki, joissain paikoissa on rakennettu kanavaa ja sulkuja isojenkin laivojen kulkea Vänernin ja meren väliä). Tie muuttui ensin kumpuilevaksi, sitten mäkiseksi. Voimat alkoivat olla vähissä, mielessä pyöri, voisiko jostain oikaista, nukunko huonosti ilman uniapneakonettani, olenko vain kehnossa kunnossa...

Viimeinen nousu ennen Trollhättania oli todella kova nousu ja mahtava oli alamäkikin. Vastassa olivat upeat sulut ja joen lähtö, aivan mahtavaa. Lämpimiä ajatuksia kanttorillemme, joka oli hetken aikaa töissä Trollhättanin suomalaisessa seurakunnassa! Suomalaisiahan tällä seudulla on paljon, en kyllä osunut kuulemaan suomen kieltä.

Helle oli kova ja ajettu matka väsyssi. Jugurtti ja limsaa kävelykadulla, seurana velloi melkoinen joukko nuorisoa, ilmeisesti koulut olisivat kohta alkamassa, myös vartijoita näkyi paljon.  Houkutus kurvata leirintäalueelle ja jäädä kiertelemään Götajoen sulkuja oli kova, mutta jatkoin silti ja hyvä niin. Tie oli tasaista, tylsää ja helppoa, pieni lipsahdus kolmikaistaisen tien pientareelle, kun en huomannut ristelystä vanhalle tielle, sitten tie kääntyikin Grästorpiin (6000 asukasta). Leirintäaluetta ei löytynyt, Google maps yritti kyllä kovasti, mutta jatkuvasti olin vähän pielessä ja pari sataa metriä vaihtui puoleksi kilometriksi ja nuoli kääntyi ympräi ja näytti taas paria sataa metriä, kohta kilometriä… Lopulta oli pakko kysyä tietä ja löytyihän se - koulun pihan läpi uimahallille, jonka takapihalla oli ennestään yksi teltta pystyssä.

Ruokakauppareissulla poikkesin oluella korttelikrouvissa, muutama lapsi tuli juttusille, mutta väsyivät pian minun kehnoon ruotsinkieleeni. Illalla levitin karttani ja rakentelin mielessäni loppureittiä. Oli 38. hääpäivämme ja mukava oli seurata facebookista, että moni muukin oli iloinen siitä, että olemme naimisissa.

117 km

Perjantai 10.8.

Aamuyöstä satoi. Liikkeelle lähdin kovaan tuuleen pitkin aukeita peltoja. Tuuli riepotti pyörää, onneksi ei ollut vastassa. Pikkutiet toivat Lidköpingin kaupunkiin. Koitin kuluttaa aikaa, kävin kahvilla, istuskelin torilla ja hiljennyin kirkossa, kävin kaupassa. Hurjaan tuuleen ei yhtään innostanut lähteä, mutta kyllähän se siitä, kun liikkeelle taas pääsi. Tuuli oli tosissaan kova,  10-12 m/s jatkuvasti, puuskissa 27m/s! Myrsky heitteli pyörää, väänsi välillä väkisin keskelle tietä, välillä oli pakko jalkautua, onneksi tuuli ei sentään ollut vastainen!

Vähitellen tie muuttui kiinnostavammaksi, kun tulin Vänerniin pistävään niemeen. Niemen keskeltä

löytyi Kinnekullen mäki ja kuulemma ainutlaatuinen biotooppi, minä pyöräilijänä olin iloinen, että tie kiersi mäen ympäri matalampia seutuja. Asutus oli hyvin vanhaa, sekä muinainen, että historiaakin kirjoittanut 1000-1200 -lukulainen. Kirkkoja oli hämmentävän lähellä toisiaan, alle kymmenen kilometrin välein. Kummallisesta suomalaisesta perinteestä poiketen jokainen oli auki kulkijan poiketa. Lounaaksi söin kylmää pastasalaattia yhden kirkon pihassa, maistui. Näköala myrskyiselle Vänernille oli hieno, viimeistään näköalapaikalla ja sitten mukavassa Hällekisin taajamassa. Ostin kyläkaupasta taas kerran limsaa ja jugurttia. Grillitarvikkeet oli peitetty mustalla muovilla – metsäpalo pelotti edelleen.

Aukeilla paikoilla tuuli teki ajamisen vaikeaksi, metsäpätkillä se työnsi pyörää mukavasti sivumyötäisenä. Joka tapauksessa Mariestad tuli vastaa varsin helpon ajon jälkeen. Matkalla olin miettinyt, että jos mökki maksaa alle 500 kruunua, otan sen – no alle 600… Lopulta mökin hinta oli 650, mutta tuuli oli sen verran kova, että maksoin sen. Yhtään telttaa ei leirintäalueella ollut pystyssä – olisivatko tuulessa pysyneetkään!

Illalla aurinko laski kauniisti jo vähän tyyntyneeseen järveen. Loppureissu oli suunniteltu, mieli oli levollinen. Totesin taas kerran, että en ole mikään seikkailija – minun on hyvä olla, kun tiedän ainakin suurin piirtein, mitä on vastassa. Tuulisia kilometrejä kertyi 118.

Lauantai 11.8.

Aamuun oli ihana herätä. Aurinko paistoi, tuuli oli tyytynyt kohtuulliseksi, ja sängyssä nukuttu yö antanut hyvän levon. Aika lailla viivytellen sain itseni irti mökistä ja tien päälle.

Reitti vei aivan Vänernin rannassa (pieni ahnehdinta vei umpikujaan jonkun kesäpaikan pihaan), Torsön saareen johtava korkea silta antoi iloa siitä, että ei tarvitse ajaa sitä pitkin. Reitti vei kohtalaisen ison tien piennarta, liikkeellä olevista autoista hämmentävän moni kantoi mukanaan yhtä tai kahta maastofillaria. Sjötorpin kylästä lähti Götan kanava kohti Itämerta. Mielessä oli kahden vuoden takainen reissu Ruotsin itärannikkoa pitkin ja poikkeaminen kanavan ensimmäisellä Itämeren puoleisella sululla Memissä. Götan kanava on ollut pitkän erityissijalla ajatuksissani luettuani ties kuinka moneen kertaan Göran Schildtin kirjan Toivematka (Önskeresa) Tukoholmasta Ranskan kanavien kautta Välimerelle Daphne-veneellä. Götan kanava oli heidän ensimmäinen kanavakokemuksensa. Kovasti kutkutti ajatus kulkea vettä pitkin halki Ruotsin. Kajakkireissu?

Ruokakaupassa poikkeamisen jälkeen suuntavaisto heitti sen verran, että Google maps joutui tuomaan minut oikean tien varteen pieniä metsäteitä pitkin motocross-ratana toimivan santamontun lävitse. Mistä tuo kartta voi jokaisen polun tunteakin!

Vänern jäi taakse ja samalla alkoivat mäet ja asutus väheni. Maisema oli metsäistä, pari ruukkikylää katkaisi pitkät asumattomat taipaleet. Åtorpin kylässä tie vei tavattoman kauniin sillan yli, yhdessä taajamassa oli opasteita ja banderolleja kertomassa aiemmin ajetusta maastopyörätapahtumasta – siinä ilmeisesti selitys autojen mukana kuljetettuihin fillareihin.

Jossain vaiheessa taivas alkoi tummua ja ennen yöpaikkaani Fjugestassa alkoi rankkasade, ehti kyllä loppuakin. Leirintäalue toimi maauimalan yhteydessä ja sulki oviansa juuri kun ehdin paikalle.

Sade jatkui ja paheni illan ja yön aikana. Palelin iltatoimia hoitaessani ja palelin vielä teltassakin.

119 km

Sunnuntai 12.8.

On kesän kirkas huomen... Jo valkenee kaukainen ranta... jne laulut mielessä koitin nukkua mahdollisimman pitkään. Sateeseen ja 90 kilometrin matkaan ei ollut kiirettä. Huoneen seuraavasta yöpaikasta olin jo varannut, kuivaan ja lämpimään täytyi päästä!

Märkä teltta on kurja koota sateessa, aamupalaa on kurja syödä sateessa, liikkeelle on kurja lähteä sateessa… Liikkeelle päästyä ei sitten enää ollutkaan hätää, kosteus pysyi pitkään kurissa vaatteiden alla ja polkeminen piti miehen lämpimänä.

Örebro oli mukavan näköinen kaupunki (mikä ei olisi, Ruotsissa tietää, mitä saa tullessaan kaupunkiin!). Vietin pitkän kahvihetken nautiskellen lohibagelia. Moni viipyi minuakin pitempään, kahvilakulttuuri on aika lailla toinen kuin Suomessa.

Nettiä selaillessa löysi seurakunnan sivuilta suomenkielisen messun. Olisi ollut mukava poiketa, mutta kärsivällisyys ei riittänyt tappaa aikaa sateisessa kaupungissa vielä kahta tuntia, joten takaisin tien päälle!

Ajaminen oli kohtuullisen helppoa, mutta vähitellen kosteus ja vilu hiipivät vaatteiden alle, joten oli mukava tulla perille Arbogan pikkukaupunkiin. Varaamani huone osoittautui olevan moottoritien varressa motellissa. Alakerrassa oli ravintola, pihassa sähkötankkauspisteitä (14 kpl!) Tesloille. Huone oli siisti, näin iltapäivästä ei muita yöpyjiä luonnollisestikaan näkynyt. Levitin tavarat kuivumaan, aikamoinen sotku!

Tihkusateessa poljin kaupungille, missä korjailtiin juuri pois jonkin keskiaikatapahtuman jälkiä. Mukavan oloinen kaupunki ilman erityistapahtumaakin.

Huomenna pitäisi olla poutaa.

90 km.

 Maanantai 13.8.

Aurinko paistaa! Yön nukuin levottomasti, vaikka puitteet olivatkin hyvät. Aamiainen alakerran ravintolassa oli mainio, liikkeelle kelpasi lähteä tavarat kuivina. Aamu oli vielä viileä, mutta vähitellen aurinko jo lämmitti.

Tiet olivat hyviä, ilma oli hyvä, Köpingin pikkukaupunki hyvä aamupäiväkahvin paikka, hyvä meininki siis kaikin puolin. Västeråsiin tullessa oli tien varressa oikein kyltillä ilmoitettu cykelpumpa. Poikkesin ihmettelemään laitetta, vähän lisäilmaa ei olisi pahitteeksi. Koneen sielunelämä jäi minulle mysteeriksi, mutta sitten viereen poikkesi yksi pyöräilijä ja opasti tomerasti pumpun käyttöä!

Jäljellä oleva reitti täytti jäljellä olevia päiviä vähän niukasti, joten yritin kuluttaa aikaa mahdollisuuksien mukaan. Västerås oli mukava kaupunki, viivyin pitkään Vallabyn hienossa ulkomuseossa (yhdessä rakennuksessa oli mainio ”kadonneiden” sanojen museo). Puhelimesta katselin, kuinka Moona pääsi lavalle isänsä keikalle Flow-festareilla.

Enköpingissä tulin sitten Mälarenin rantaan. Leirintäalueelle ei ollut pitkää matkaa, joten poikkesin oluella ravintolassa, missä oluthanoja oli parisen kymmentä! Osuin tuurilla varsin mukavan makuiseen IPA:an

Haikein mielin laitoin teltan pystyy leirintäalueella, seuraava yö olisi Tukholmassa ja sitten reissu olisikin ohi. Uimaan olisi tehnyt mieli, mutta rantaa kansoitti ainakin pari sataa valkoposkihanhea, joiden sekaan en rohjennut mennä. Yöksi linnut katosivat, mutta palasivat mahtavalla kohinalla aamulla.

Istuskelin laiturilla katselemassa auringon laskemista Mälarenin taakse, kun joku mies kysyi: - Oletko suomalainen? Kaveri kertoi tulleensa Ruotsiin jo 60-luvulla, nyt oli jäämässä eläkkeelle rikkonaisen elämän (työ- ja muun elämän) jälkeen ja oli palaamassa Suomeen. Asunnosta mies oli häädetty ja jäljellä olevat pari viikkoa ennen eläkkeen alkamista hän vietti kavereiden nurkissa tai täällä leirintäalueella. Kaverilla oli kitara olalla, kertoi isänsä olleen saksofonisti ja kapellimestari. Itse ei oikein ollut oppinut soittamaan, kun harjoitellessa kaikki oli ollut isän mielestä aina väärin. Kitaran epävireinen rämpytys kuului vielä auringon laskettua.

103 km.

Tiistai 14.8.

Aamu oli kaunis, mutta hyvin kylmä. Lahden päällä leijui paksu sumu, jonka keskeltä valkoposkihanhet palasivat hallinnoimaan rantaa.

Eteenpäin Google mapsin kanssa. Useimmiten olen siihen oikein tyytyväinen, mutta nyt en ymmärtänyt koneen logiikkaa. Lyhin reitti vei hiekkatielle, se oli toki ihan normaalia kaupungeista ulos ajettaessa, mutta sitten vastaan tuli yhä pienempiä metsäteitä, oikeastaan polkuja, ohi kahdesta sulkupuomistakin. Lopuksi reitti tuli junaradan varteen, missä kehno huoltotie tai oikeastaan ura. Lopulta tulin pieneen Grillbyn taajamaan, mistä navigaattori näytti eteenpäin yhtä kummallista reittiä kuin sinne astikin. Minä siirryin kuitenkin kartankin tuntemalle tielle. Liki 10 kilometriä tuli turhaa kiertoa, aikaa ja hermoja kului huomattavasti kilometrejä enemmän.

Nyt tie olikin taas vaivatonta, sopivan pieniä teitä riitti vielä näinkin lähellä Tukholmaa.

Isoihin kaupunkeihin ajaminen yhtä lailla kuin niistä pois pääseminen fillarilla ovat aina olleet yhtä painajaista, onneksi on Google maps! Navigaattori toi oikein mukavasti pyöräteitä, kunnes vastaan tuli rakennustyömaa, jota ei kohtuudella pystynyt kiertämään. Toiveita herättäneet Stockholm Centrum kyltit katosivat pitkäksi aikaa ja lopulta tulin kaupunkiin melkein pohjoisen suunnasta, vaikka tulosuunnan piti olla lounainen! Joka tapauksessa ihan Ok reittiä pitkin pyöräteitä. Keskustassa tilaa oli aika niukasti fillarille retkikamppeet päällä, kurvasin kuitenkin kuninkaanlinnan eteen ottamaan kuvan Facebookiin ketomaan, että urakka oli hoidettu!

Pyöriä oli liikkeellä valtavasti. Vähän aloin jo ymmärtää pyörävihamielisyyttä – vauhdit olivat todella kirjavia ja jokainen tietenkin ajoi omasta mielestään sitä oikeaa nopeutta. Mummuja kassit ohjaustangossa, maantiepyöriä ja fixejä sujahtelemassa valtavaa vauhtia ja yhtä nopeat, mutta vaikeasti ennakoitavat sähköavusteisten fillarien liikkeet, joita kuskit eivät hallinneet ollenkaan hyvin kuin nuo urheilullisempien pyörien ajajat.

Jätin suurimman osan tavaroista Vikingin terminaaliin. Laivaa kuulutettiin lähtöön, mielelläni olisin jo itsekin lähtenyt, vielä vuorokausi Tukholmassa ei oikein innostanut.

Varaamani kaupungin halvin majapaikka oli jännä itsepalveluhotelli, missä huone oli pieni ja ikkunaton. Kaikki tarpeellinen toki löytyi, vaikka tuskaisen kuuma huoneessa oli.

Kaupungilla oli käynnissä Stockholm Kulturfestival, jonka aikaan olimme vaimonkin kanssa liikkeellä joku vuosi takaperin. Ilmaistapahtumia ja ihmisiä riitti. Kiertelin parissa konsertissa ja akrobaattinäytöksessä, Strömmenissä valmisteltiin jotain spektaakkelia, en jaksanut odottaa. Ilta hämärsi sen verran, että valottomalla pyörällä oli vähän noloa liikkua. Kaiken kaikkiaan moodin vaihto tien päältä kaupunkifesatreille ei oikein onnistunut, vaan poljin hiljalleen keskustasta hotellille.

118 km.

 

Keskiviikko 15.8.

Aamupäivän kiertelin Djurgårdenin rantoja, ostin T-paidan huomattuani, että laukuista ei löytynyt yhtään sellaista, jota kehtaisin pitää laivalla päälläni, seurasin pari Kulturfestivalin tapahtumaa – kaiken kaikkiaan laivan odottaminen meni ihan mukavasti.

Mukavasti meni laivassakin – fillari paikalleen tyhjän autokannen halki, suihku hytissä, hyvää ruokaa… Hyvästejä reissulle, hyvästejä kesällekin.