tiistai 2. elokuuta 2016

Fillarireissu 2016 Kööpenhamina-Tukholma



Cykelspåret längs Ostkusten – Ystad-Haparanda (ca 250 mil), reitin suunnitellut ja merkinnyt Svenska Cykelfrämjandet. Kolme vuotta sitten ajoin rannikon Haaparannasta (tai siis Kemistä) Tukholmaan suurin piirtein oppaan ohjeiden mukaan. Nyt oli vuorossa loput rannikosta. Pohjois-Ruotsi oli välillä aika haastavaa ajettavaa, paljon korkeuseroja, reitin urhoollisesti etsimät pienet tiet valtateiden sijaan kiersivät kovasti ja silloin, kun kiertää ei jaksanut tai ehtinyt, E4:n varsi oli välillä kovin pelottavaa ajettavaa. Etelä-Ruotsissa olettaisin asioiden olevan eri tavalla, vanhassa kulttuurimaisemassa teitä riittää, niin isoja kuin pieniä ja etäisyydet taajamien välillä ovat lyhkäisiä. Niin siis reittiopas uudestaan esille, reitin kopsaaminen 1:250 000 kartan kopioihin, lento Helsingistä Kööpenhaminaan, laivalippu yhdeksän päivän päähän Tukholma-Helsinki ja siinä valmistelut melkein olivatkin.
Pyörä (Kona DrDew) on kunnialla hoitanut jo monta yli 1000 kilometrin retkeä, varusteet ovat tutut ja kunnossa, alle 37 mm renkaat (Scwalben Marathon Supremet) tavallisten 32 millisten sijaan, etutelineet ja laukut kiinni, siinä oikeastaan koko valmistautuminen. Pyörän pakkaaminen lennolle oli sen sijaan mietityttänyt kovasti. Miten pakata fillari niin, että sitä ei kolhita matkalla, miten saada viisi laukkua ja teltta kuljetettua järkevästi… Ratkaisuksi löytyi paikallisesta pyöräliikkeestä (mainostetaan tässä nyt loistavan palvelus Suomen Urheilupyörää!) pahvilaatikko, jossa italiasta oli tullut pyörä. Oma pyörä mahtui maantiepyörälle tehtyyn laatikkoon vähän vaikeasti, mutta tarpeeksi paljon purkamisen jälkeen sentään kohtuullisesti. Samaan laatikkoon myös muuta tavaraa niin, että koneeseen täytyi ottaa matkatavarana vain toinen takalaukku (toki lastattuna ääriään myöten), sisälle koneeseen toinen takalaukku ja tankolaukku.
Ikävää oli, että tavaroiden pakkaamista ei päässyt kokeilemaan kertaakaan, yleensä sitä tietää kaiken olevan mukana, kun tavarat ovat paikallaan pyörän päällä, silloin kuulee myös mahdolliset kolinat ja muut, joihin pitää puuttua, nyt kaikki oli palasina ja ensimmäinen mahdollisuus saada kaikki kasaan koittaisi vasta Kööpenhaminan lentokentällä.
Pyöräkilometrejä oli ehtinyt kertyä huhti-toukokuussa mukavasti, mm. Kaupin Kanuunoiden leiri Mallorcalla, mutta sitten työkiireet kerta kaikkiaan söivät ajan ja kesäkuun kilometrit jäivät vähemmäksi kuin olisin toivonut. Ei oma kunto kuitenkaan huolettanut. Viikonloppu meni sukulaistytön häissä toisella puolella Suomea, sitten ilta-ajelu Helsinkiin tyttärelle (ja tyttärentyttärelle, jolle sain lukea perusteellisen pitkän iltasadun), ja unta niin, että kuuden aikaan jaksoi herätä ja lähteä kentälle.
Maanantai 4.7.
Lentokentällä kaikki sujui paremmin kuin olin osannut toivoakaan, virkailija lähti mukaani viemään fillarilaatikkoa jättöpaikkaan (sinänsä iso 75 €:n maksu fillarista ei tuntunut mitenkään liian isolta, kun kaikki sujui), laukku lähti ruumaan ja minä turvatarkastuksen jälkeen aamupalalle ja odottamaan koneen lähtöä. Loistava fiilis!
Koneen ikkunasta katselin komeaa siltaa, mielessä loistava Silta-televisiosarja. Jo koneessa ja myöhemmin kentällä seurasin mainiota kemistinörttinelikkoa (matkalla johonkin alan kilpailuun), Rillit huurussa oli luontevasti seuraava mieleen noussut telkkarisarja.
Kello tunnin verran taaksepäin ja niin yhdeksältä lähtenyt lento oli Kööpenhaminassa jo 9.30 – aikaa tehdä vaikka mitä, kokonainen fillariretkipäivä!
Tai sitten ei! Matkatavaroita ei kuulunut – meni normaali vartti, sitten jo täysi tunti, näytöllä luki vain, että matkatavarat ovat myöhässä. Lopulta virkailija kävi ilmoittamassa että matkatavarankäsittelijät ovat aloittaneet lakon. Mitään tietoa siitä, kuinka kauan lakko kestäisi, ei tietenkään ollut, ainoa ohje oli tehdä lomakkeelle ilmoitus puuttuvista matkatavaroista ja sitten jäädä odottamaan, että firma toimittaa ne. Kysyin, missä minun kannattaisi odottaa, virkailijan mukaan sillä ei ollut mitään väliä, he soittavat sitten ja toimittavat tavarat sinne, missä olen.
Niin astuin tullista läpi Tanskan puolelle, vaikka mielessä oli jo silloin, että ei tämä nyt varmaan oikein mene. Lentokentällä aloin miettiä, että ei ole mitään syytä lähteä kauemmaksikaan, kävin syömässä ja istuin odottelemaan. Jossain vaiheessa kaivoin matkatavarafirman nettisivut esille ja löysin sieltä omankin ilmoitukseni. Huomasin, että siinä oli maininta vain laukusta, ei fillarista! Ryntäsin infotiskille, missä ystävällinen, mutta päättäväinen virkailija kertoi, että takaisin ei ole mahdollista mennä, puhelin on ainoa väline, millä ottaa yhteyttä. Samalla hän kertoi, että lakko muuten loppui jo, joten eiköhän asiat selviä nopeasti.
Soitin firmaan, missä monen `jos sitä ja sitä, paina 1 jne.´ jälkeen sain kiinni jonkun, joka kertoi, että jos yhteystiedot ovat kunnossa, minuun otetaan yhteyttä heti, kun tavarat ovat löytyneet. Ei siis muuta mahdollisuutta kuin odottaa ja seurata, kuinka monitorin mukaan lentoni matkatavarat ovat juuri hihnalla. Miksi piti lähteä pois transit-alueelta, miksi, miksi… Aika kului hitaasti. Mukana oli kaksi dekkaria iltakirjoiksi, aloin lukea viimeistä Leena Lehtolaista. Aika kului, edelleen hitaasti. Firman puhelinaika päättyi klo 16, yritin soittaa juuri ennen sitä, en päässyt läpi. Info selitti vain, että siellä on kova kiire lakon jäljiltä, mutta kyllä he ottavat yhteyttä. Mitään muuta kuin puhelinnumero, joka ei vastannut, ei heillä ollut antaa.
Mietin lähtemistä kaupungille ja yöpymistä hotellista (se menisi lentoyhtiön piikkiin), mutta kun kerran tavarat ovat samassa rakennuksessa vain seinän toisella puolella, ei kai kannata lähteä niistä kauemmaksi. Eihän voi olla vaikeaa löytää fillaria ja kirkkaankeltaista laukkua, eihän, eihän…
Ja niin elämäni turhauttavin päivä kului. Ihmisiä tulee ja menee, terminaalin jokainen nurkka tulee tutuksi, lentokentän hohto karisee. Iltaa kohti hallikin hiljenee, ei tietenkään kokonaan, ja minunkin on aika alkaa nukkua. Koitin ensin torkkua penkillä, taisin nukkuakin pari tuntia. Sitten taas luin hetken, kello oli vatsa 2, aamun puhelinaikaan vielä kahdeksan tuntia. Laukussa oli makuualusta, jossain vaiheessa levitin sen jonnekin hiljaiseen nurkkaan ja sain taas nukuttua pari tuntia. Kello jo 5, onkohan siellä väkeä työssä yövuorossa, vai jatkuuko suman purkaminen vasta kahdeksalta… Odottamista, odottamista. Kirja loppui, luin sen uudestaan (oli sinänsä jännittävää haeskella vihjeitä loppuratkaisusta pitkin matkaa, kaikki eivät kyllä olleet lopulta aivan loogisiakaan).


Tiistai 5.7.
Kello tulee 10, puhelimella ei pääse lävitse, turhautuminen alkoi muuttua epätoivoksi – kuinka kauan tämä kestää, mitä pitäisi tehdä? Ja ne tavarat ehkä 10 metrin päässä, mutta väärällä puolella seinää! Kävin taas kerran infotiskillä, missä taas otettiin osaa ystävällisesti, mutta ei osattu auttaa, kunnes virkailija muisti, että kolme kertaa päivässä on kadonneiden tavaroiden luovutus Checkpontilla. Hän ei ollut ihan varma ajasta, mutta olisiko ensimmäinen klo 10.30. Ryntäsin liikkeelle ja löysin joukon ihmisiä, joille oli ilmoitettu heidän tavaransa löytyneen ja pian tuli paikalla matkatavarafirman työntekijäkin. Hän otti väet mukaansa lävitse ovesta transitalueelle ja tietenkin luuli minun kuuluvan samaan joukkoon. Jättäydyin nopeasti porukasta ja etsin uuden virkailijan, joka selvitti hallin yhden seinustan kokonaan täyttävää tavaravuorta. Selitin asiani ja hän antoi minun vapaasti kierrellä. Fillari löytyi parissa minuutissa, toiset pari minuuttia meni laukun löytymiseen. Kyyneleet silmissä halasin virkailijaa ja kerroin eläneeni elämäni turhauttavimman vuorokauden. Turhauttavaa oli kuulemma heidänkin puolellaan! 
Matkatavarahallin lattialla fillari ulos laatikosta, kiekot paikoilleen, ilmaa renkaisiin, etutelineet kiinni, satula paikoilleen, polkimet paikoilleen, sitten tavarat laukkuihin ja laukut kiinni pyörään. Pumppua lainasin vielä miehelle, jonka piti saada ilmaa lastenvaunujen renkaisiin, sitten kunniakierros matkatavarahallin ympäri ulos tuttuakin tutumpaan terminaaliin. Kukaan ei kirjannut tavaroitteni löytymistä, kukaan ei tiennyt, että olin palannut takaisin tullin ohitse ja menin nyt lävitse uudestaan – kaikki odottelu tuntui täydellisen turhalta, mutta ei se mitään, nyt olin lopulta liikkeellä!
Aikaa oli hukkunut yli vuorokausi, suunniteltu reitti Helsingörin ja Helsingborgin kautta täytyi vaihtaa salmen ylittämiseen junalla (siltaa myöten ei saa ajaa fillarilla – no, en kyllä olisi korkeanpaikankammoni kanssa uskaltanutkaan).
Juna tuli pian, passi tarkastettiin molemmissa päissä. Vaunussa oli ahdasta kaksien lastenvaunujen, yhden toisen fillarin ja yhden pyörätuolin kanssa, mutta monen anteeksipyynnön myötä mahduin sentään ulos Malmön asemalla. Jokin syvä levollisuus nousi sydämeen. Nyt olen omillani, jatko ei riipu muusta kuin omista jaloista ja kaikesta siitä, minkä kanssa on jo oppinut tulemaan toimeen!
Niin iso oli polte päästä liikkeelle, että hetken ajettuani huomasin olevani matkalla aivan väärään suuntaan. Iso kaupunki eksytti, ei auttanut kuin ottaa kännykkä ja sen navigaattori esiin. Malmössä en aikonutkaan viipyä, aikataulu oli kirittävä umpeen, joten vesipullojen täyttäminen pienessä kaupassa, rengaspaineitten tarkastaminen kadun varressa huomaamassani pyöräliikkeessä ja hampurilainen kioskilla riittivät Ruotsin kolmanneksi suurimmasta kaupungista.
Ensimmäinen poikkeaminen oli Svedalassa – pikkukaupunki, missä äitini oli sotalapsena 1943-45. Kerran kävimme siellä vanhempieni kanssa, mutta siitä reissusta en muista oikein mitään, äidin kertomuksista jotain. Mitään kummempaa ei paikkakunnalla ollut, joten kuva Tant Esterin talosta ja eteenpäin. Maisema oli viljavaa, mutta ei ollenkaan niin tasaista kuin olin ajatellut. Tammikujat johtivat taloihin tai mitä kartanoita olivat, hyvä asfaltti, helppoa ajaa. Sade alkoi pian Svedalan jälkeen. Satoi, kun poikkesin kahvilla Anderslövin taajaman veikkauskioskissa (näitä on Ruotsissa tuhottomasti) ja satoi edelleen, kun tavoitin Itämeren Skivarpissa. Beddingen hiekkarannat, jotka jotenkin muistan tuolta lapsuusreissulta, jäivät vähän sivuun, samoin Ruotsin aivan eteläisin kohta, vaikka kaukana en ollut). Meri oli sateessa harmaa – ranta, vesi ja taivas erottuivat kovin kehnosti toisistaan. Haju sentään kertoi, että rantaan oli tultu – tosiaan haju, ei tuoksu. Mätänevä levä, vai mitä mahtoi olla, haisi suorastaan pahalta, ei sellaiselta raikkaan merelliseltä, mitä olin odottanut, tiedä sitten syytä, kyllä tuoksuvaakin merenrantaa oli edessäpäin vaikka millä mitalla. Tie kulki joka tapauksessa mukavasti rannassa ja tuuli oli takana, joten mikä oli ajaessa!
Ystad on tuttu Kurt Wallanderin (Henning Mankellin dekkareiden hahmo) kaupunkina, millään ei uskoisi, että niin periruotsalaisen sievään miljööseen pystyy mahduttamaan niin paljon murhia ja muuta pahaa! Sadekin taukosi, kun kiertelin oikeasti mukavaa kaupunkimiljöötä. Valtavasti ruusuja, vanhoja rakennuksia, ahtaita kujia… Jos aikaa olisi ollut paremmin, Ystad olisi ollut yöpymisen ja sitä myöten illan viettämisen arvoinen paikka, mutta onneksi sade alkoi taas melkein heti kaupungin jälkeen, joten oli helppo vakuuttaa itselle, että ei siellä sateessa kuitenkaan olisi niin hienoa ollut.
Maaseutu oli kaunista sadetihkussakin, erilaisten ateljeiden ja gallerioiden määrä hämmensi – tuntui, että ajan jossain hipsterimaailmassa, vaikka silmä kertoi ihan tavallisesta maatalousmaisemasta! Cykelspåret (se, mitä oli tarkoitus seurailla Tukholmaan ja seurailin joku vuosi sitten alaspäin Haaparannasta) alkoi Ystadista ja olisi ohjannut parissa risteyksessä pienemmille teille, mutta kello oli sen verran paljon, että etenin suorinta mahdollista reittiä. Kellon kiertyessä jo kahdeksaan, tulin pienen sisämaaoikaisun jälkeen Simrishamniin, missä oli tarkoitus yöpyä. Vesisateessa en viitsinyt edes koukata kaupungin keskustan kautta, vaan jatkoin suoraan leirintäalueelle. Sisätilaa ei ollut vapaana, joten teltta pystyyn kovin täydellä leirintäalueella. Sade onneksi taukosi, joten leirin pystytys, pesut ja syömiset sujuivat vaivatta. Väsytti, edellinen yö oli jäänyt suurin piirtein nukkumatta, joskin lentokenttä tuntui jo kovin kaukaiselta. Olin liikkeellä, perillä koko ajan.
Kilometrejä ehti kertyä 120.

Keskiviikko 6.7.
Yöllä satoi lujaa ja samalla tuuli käänsi suuntaa ja voimistui niin, että teltta pysyi vaivoin paikallaan. Herätessä oli kuitenkin poutaa ja sain hyvillä mielin syödä aamupalan. Aamutoimet kaikkinensa ovat reissuissa suunnaton nautinto, en oikein tiedä miksi. Ehkä vain tuntuu hyvältä, kun on levännyt, tavarat taas järjestyksessä ja liki kuivina, vatsa tankattuna, uusi päivä ja uudet tiet odottamassa… Onhan sitä siinä onnellisuuden perusteita!
Sade alkoi kesken aamupalan ja oikein kunnolla sittenkin. Teltta kastui pakatessa likomäräksi, mies pysyi sadevaatteiden sisällä suurin piirtein kuivana. Tielle päästyäni huomasin, että sade ei suinkaan olisi tämän päivän varsinainen haaste, vaan sitä on vastatuuli. Tuulensuunta oli tosiaan kääntynyt ja se puhalsi täsmälleen vastaan 8-10 metrin sekuntivauhtia. Pyörä ei tuntunut liikkuvan minnekään, tasaisessakin maastossa nopeus jäi kymmenen kilometrin paikkeille! Mitähän tästä tulee, sade piiskaa, tuuli hidastaa menon!
Cykelspåret neuvoi mukavan tuntuisia pikkuteitä aivan meren rannassa, mutta sinne ei nyt ollut mitään asiaa, hiekkatiet muuttuvat kurateiksi ja vauhti tippuisi entisestään, joten pakko pysyä isommilla teillä, harmi!
Sateessa ja vastatuulessa raskaasti lastatulla pyörällään ponnisteleva mies on kai aika mahdollisimman säälittävä näky tien päällä, niinpä osa autoilijoista väisti kauniisti välttäen ylimääräiset roiskeet. Otin tavaksi moikata jokaiselle kunnolla väistävälle, näitä oli varmasti enemmän kuin kolmannes kaikista. Sateen ja tuulen lisäksi tie oli melkoisen kumpuilevaa, jokin nähtävyysviitta mainitsikin Rörymin kukkulat. Ei ollut ajamisessa juuri vauhdin hurmaa tuona päivänä – vastatuulen myötä ei edes alamäissä!
Åhusin kaupunki oli taas sievä ruotsalainen rannikkokaupunki (epäilemättä olisi ollut vielä sievempi ilman sadetta) – ovat Suomen rannikonkin kaupungit (nekin ruotsinkielisiä!) viehättäviä, mutta kyllä oikeat ruotsalaiset osaavat tuon kaupunkiviehättävyyden vielä paremmin! Pari lämpimän empaattista kannustushuutoa märälle pyöräilijälle ja sitten pysähdyin yhden pizzerian eteen ja jätin yhtään huonoa omaatuntoa potematta keittimen pakkauksiin. 
Åhusin jälkeen tie kääntyi enemmän itää kohti ja vastatuuli vaihtui liki sivutuuleksi, melkoinen helpotus. Tie kulki armeijan harjoitusalueiden läpi (missä laidunsi melkoinen määrä lehmiä) ja toi Trolle-Ljungbyn vanhaan kylään, missä oli oikein vallihaudalla ympäröity linna ja sen vieressä kirkko, jonka ovi oli auki. Istuin hetken hiljentymässä, samalla sain seurata viulistin ja pianistin harjoituksia edessä olevia häitä varten (kovin hermostuneen tuntuinen morsian vähän latisti tunnelmaa).
Reittiopas hehkutti Sölvesborgin monia poikkeamiskohteita, sateen piiskatessa minä en oikein edes muista kaupungin lävitse ajamista. Kaiken kaikkiaan tämän sadepäivän aikana olisi ollut vaikka mitä nähtävää, jonka jääminen sivuun olosuhteiden myötä harmitti oikeasti. Skåne on hienoa seutua, vanhaa, upeaa Ruotsia. Tai oikeastaan Sövlesborgissa Skåne vaihtui Blekingen lääniin. Kovasti toivoin, että puhuttu kieli muuttuisi vähitellen mahdottomasta skånskasta lähemmäksi kouluruotsia!
Tiet olivat mukavan pieniä ja hiljaisia ja vähitellen niistä myös kertyi kilometrejä niin, että seuraava yöpaikka, Karlshamn, lähestyi. ”Etappiajo” paikasta toiseen piti suunnitelmieni mukaan olla reissussa ehdottoman pois suljettu, mutta siitähän minä itseni taas löysin: tänään kerkeän tuonne asti, jos ajan noin ja noin monta tuntia ja sitten jää seuraaville päiville…
Myös Karlshamnista kertoi Cykelspåretin opas pitkät pätkät, mutta minua kiinnosti vain yösija. Vettäpitävä kännykkäteline ohjaustangossa oli osoittautunut jo aikaa sitten korkeintaan kosteutta kestäväksi, joten navigaattoriin tukeutumisen sijaan koetin kysellä vastaantulijoilta tietä retkeilymajaan. Vastaantulijoita ei sateessa tietenkään paljoa ollut, mutta jotain epämääräisiä ja epävarmoja neuvoja kuitenkin sain ja niiden myötä lopulta olin Karlshamn Vandrarhemmetin ovella. Kello oli 18.30 ja kyltti ilmoitti vastaanoton olevan auki klo 18 asti. Kyltissä kerrottu puhelinnumero kuitenkin vastasi ja alle viidessä minuutissa paikalle polki kaveri, joka aukaisi oven, kirjasi minut sisään ja antoi avaimen ylellisesti omaan huoneeseen (kuulemma viimeiseen vapaana olleeseen). Tavaroita kuivumaan, pitkä, lämmin suihku, lisää tavaroita kuivumaan ja sitten taas vähän lisää. Onnea!
Kauppareissulle piti vielä kerran uskaltautua sateeseen, mutta sitten olikin jäljellä vain iltapalan syömistä, vaatteiden pesemistä ja kuivattelemista ja lopulta ihanan ylellinen yö lakanoiden välissä. Kaikkien pyöräretkienin tuhansien kilometrien joukossa tämä oli ensimmäinen päivä, jonka aikana sade ei tauonnut minuutiksikaan. Raskaita kilometrejä päivälle kertyi 132.

Torstai 7.7.
Aamulla paistoi aurinko. Siis paistoi aurinko! Siis ei satanut!
Cykelspåretin reitit pikkuteitä olivat nyt kuin juuri minua varten suunniteltuja. Merenlahtia, sitten taas ylös, kunnes edessä oli seuraava lahti (Viron reissujen jälkeen muistaa taas, miksi pyörässä on vaihteet!). Svenska Cykelfrämjandetille on annettava iso kiitos reittisuunnittelusta. Reitit on mietitty oikeasti pyöräilijältä pyöräilijälle, ei matkailutoimistolta asiakkaalle kuten asia suomalaisissa pyöräreiteissä tuntuu välillä olevan. Jonkun merenlahden jälkeen ylös huohottaessa kuului takaa fillarin ääni ja kohta pappa (siis minua vanhempi mies) ajoi rennosti ohi. Hetken katselin ällistyneenä, kunnes huomasin, että alla olikin sähköavusteinen fillari.
Karlskrona on niin pitkällä niemellä, että se jäi aika laillakin ulos reitiltä, mutta kannatti siellä käydä. Kaupunki on oikeastaan keskellä merta, vanhoja rakennuksia, kävelykatuja, toreja – sitä, mitä nämä ruotsalaiset tosiaan osaavat. Taas olisi ollut oikein ja kohtuullista pistää teltta pystyyn leirintäalueelle meren rannassa, palata kaupunkiin oluelle, istua kesäillan auringossa… Ai niin, Kalmariin oli vielä liki 90 kilometriä, joten haaveilut sikseen ja pyörän selkään!
Tie oli melkoisen pitkä – tuuli ei ollut suoraan vastainen, mutta ei kyllä myötäinenkään, ilma sentään lämmin ja aurinkoinen. Tällaista ajoa kyllä jaksaa tai siis ei vain jaksa, vaan tällaisesta nauttii. Viimeiset kilometrit (15) Kalmariin olivat upeita pyöräreitin viedessä isojen maatalojen takapihojen lävitse peltojen ja puistojen laitaan hyväpohjaisille ulkoilureiteille. Kulttuurimaisemaa, asutus 1100-luvulta lähtien on jättänyt jälkensä. Peltojen vaihduttua kaupungiksi ohjasivat kyltit suoraan leirintäalueelle, minne tulin 166 km mittarissa. Nyt ei enää ollut kiire, suihkuun menon nautintoa kannatti lykätä, kun leirintäalueen vieressä oli ravintola… 


Tiskin takana mies oli asiaan kuuluvan kunnioittava, kun kerroin päivän kilometrien ansaitsevan hyvä oluen. Lisää respektiä sain, kun kyypparille selvisi, että olin polkenut nuo kilometrit retkikamojen kanssa, en kevyellä pyörällä – kai hyvän tarjoilijan ammattitaitoon kuuluu ymmärtää hyvin monenlaisesta sen verran, että osaa vakuuttavasti osallistua asiakkaan elämään (muistuttaa papin ammattitaitoa!). Joka tapauksessa olut oli mainiota, kauppojen 3,5 prosenttisen sijaan ravintoloista sai yleensä jonkun paikallisen panimon 5,2 prosenttista, joka ainakin Kalmarissa oli vahvan maltaista, tummaa ja suloista. Väsyneelle, mutta onnelliselle reissaajalle olisi ehkä kehnompikin maistunut mainiolta!
Teltan pysyttämisen ja suihkun jälkeen lähdin ajelemaan kaupungille. Upea kesäilta auringon hiljalleen painuessa lähemmäksi merta, kaupungilla parikin ulkoilmakonserttia, satamat, historialliset linnoitukset… Taas olisi kaupunki ansainnut paremman viipymisen, mutta kilometrit vaativat veronsa ja oli pakko palata leirintäalueelle ja painua makuupussiin. Päivän 174 km olivat hienoja, mutta rankan alkureissun jälkeen riittivät väsyttämään miehen harmittavan aikaisin unikuntoon.

Perjantai 8.7.
Pitkät kilometrit vaativat sen verran veroaan, että yöllä oli kahteen otteeseen noustava venyttelemään jalkoja. Hyvin kuitenkin nukuin ja oli mahtavaa päästä liikkeelle kaikki tavarat kuivina. Pienenä korvauksena liian lyhyeksi jääneelle illalle Cykelspåret kuljetti mainion turistikierroksen läpi kaupungin ja sitten ihania pikkuteitä eteenpäin. Vanhaa maatalousseutua, hiljaisia metsiä, meren rantoja… Merenlahden matalikolla satoja tai tuhansia lintuja, kahvit Pataholmin vanhassa taajamassa (vanha kauppapaikka, joka nykyään on erilaisten käsityöläisten ym. viehättävä rannikkopaikka), täydellistä fillarireissua.
En tiedä, mikä sai minut Mönsteråsissa jättämään keittimen pakkauksiin ja syömään venesatamassa rullakepabin. Se oli liian iso niin kuin olisi Nokian kokemusten myötä pitänyt tietää ja sulatteluun meni melkoinen määrä hitaasti ajettuja kilometrejä. Onneksi tie oli edelleen loistavaa – keskellä metsiä (jotka alkoivat vähitellen vaihtua Etelä-Ruotsin tammi- ja jalavametsistä paljon tutumman tuntuisiksi havu- ja sekapuumetsiksi). Metsän keskeltä tulin sitten isojen teitten tuntumaan Oskarshamnissa, missä join kahvit kahvilassa. Ihonväriltään todella musta tarjoilija vakuutti minulle fillaroimisen autuutta: pyörällä sydän hakkaa pum pum, mutta se on kaikki plussaa, auton kanssa sinä vain olet tylsänä ilman mitään merkitystä. Eipä tuohon paljon lisäämistä!
Suunnittelemattomuus ja hetkessä eläminen on jotain, mitä koko ajan tavoittelen reissuillani. Tänään se tarkoitti sitä, että karttaa tutkittuani huomasin seuraavaan mahdolliseen yöpaikkaan olevan melkoisen määrän kilometrejä, eteenpäin siis!
Oskarshamnista ulos ajaessani vastaan tuli innokkaasti viittilöivä retkipyöräilijä. Mies oli ruotsalainen, sukujuuret tosin jossain Intian suunnassa, oli myös ajamassa Kööpenhaminasta Tukholmaan. Nyt oli jäänyt isojen teitten puristukseen – eteenpäin ei löydy reittiä kuin E22:n vartta, mitä ei oikein uskalla eikä ainakaan halua ajaa. Minä olin juuri lähtemässä jatkamaan juuri tuota valtatien vartta, mutta ymmärsin toki huolen. Kaivoin laukustani kopion Cykelspåretin kartasta ja kerroin, että tuollainen reitti kulkee isoja teitä vältellen kohti pohjoista. Minulla oli reitti piirrettynä myös varsinaiseen karttaani, joten saatoin rauhassa jättää kartan miehelle, joka onnellisena lähti kohti rantajyrkänteitä ja hiekkateitä, joille Cykelspåret nyt opasti. Hyvää pyöräilijöiden veljeyttä!
Minä sen sijaan jatkoin ison tien laitaan tyytyväisenä omaan varustautumiseeni ja valmistautumiseeni eli siis ylpeänä itsestäni. Ja minkäs edellä se ylpeys kulkeekaan… Kaupungista poistumisteiden sokkeloissa kuvittelin itseni eri puolelle isoa tietä kuin olin ja niin lähdin polkemaan väärään suuntaan! Tuuli tuntui tulevan kummallisesta suunnasta ja varsinkin tieviitat kertoivat kovin hämmentäviä tietoja, kunnes ymmärsin totuuden. Tie oli kolmikaistaista ja kaistojen välissä aita, joten jatkaa oli pakko seuraavaan liittymään,  mikä tarkoitti yli viittä kilometriä suuntaansa ja sitten sama takaisin. Toivottavasti oli edes kasvattava kokemus!
Lopulta ohitin liittymän, missä olin tullut isolle tielle ja jatkoin eteenpäin kohti pohjoista. Tylsällä valtatiellä on aikaa kuunnella korvamatoja, nyt kun oltiin Smålandissa, mielessä pyöri Det är flickorna i Småland… Nuo kolme pistettä ovat kyllä turhia, koska mitään muuta ei laulusta tullut mieleen (oli tuo kuitenkin parempi kuin jossain vaiheessa mieleen pyörimään jäänyt Mariskan Kukkurikuu, josta en muistanut mitään muuta kuin tuon yhden sanan).
Jossain vaiheessa oli tien laidassa Trafikpunkt, mikä tarkoittaa levähdysaluetta, missä on huoltoasema, kahvila, vessat jne. Mutta ainakaan tällä kertaa ei ruokakauppa, mitä olisin kipeästi kaivannut, laukuissa olevat varastot olivat ohentuneet kovasti. Eteenpäin siis! Tie kääntyi kallioiden välistä kohti Blankaholmenia, missä jätin pyörän kyläkaupan seinälle kymmentä vaikka kuusi, kun kauppa sulkisi ovensa kuudelta. Kassa kertoi, että netissä lupailtu leirintäalue kilometrin päässä on ihan oikeastikin olemassa ja niin jatkoin hyvillä mielin vieressä olevan majatalon tiskille, mistä sain jälleen erinomaisen paikallisen panimon oluen (vain auttavatko kilometrit tekemään keskinkertaisesta oluesta erinomaista?).
Leirintäalue oli merenlahden rannassa, pieni ja rauhallinen alue, missä sain hyvillä mielin pistää telttani pystyyn. Suihkuun pääsyä sai tosin odottaa pitkään jonkun saksalaisteinin viipyessä siellä melkoisen pitkään (äiti kävi pariin otteeseen huutelemassa ovelta, joko tyttö pian kerkeäisi pois suihkusta).
Kilometrejä kertyi 147, mutta ne olivat helppoja. Kroppa tottuu tai sitten maisema ja kaikki muu oli niin loistavaa, että rasitus on kovin toissijaista. Rusketusrajatkin alkoivat jo olla paikallaan! 

Lauantai 9.7.
Aamulla aurinko nousi kuivattelemaan telttaa, jonka pintaan tyynenä (!) yönä oli tarttunut vähän kosteutta. Merenlahdella leijui aamu-usvaa, vesilintuja uiskenteli hiljakseen, upea aamu! Minä sitten tykkään reissuaamuista!
Reitti vei eteenpäin pieniä hiekkatietä kiertäen pitkiä merenlahtia. Poljin ylellisen yksin, ensimmäinen auto tuli vastaan yli tunnin ajamisen jälkeen, pikkuisen aiemmin olin nähnyt yhden ihmisen kasvimaallansa ja yhden melojan tyynellä lahdella. Tie oli rankka, mutta tuossa maisemassa ja tuossa mielentilassa mikä vain kelpasi!
Lopulta reitti toi isolle tielle ja olisi jatkunut sen yli, mutta minä oikaisin muutaman kilometrin valtatien piennarta – ne eivät oikeastaan haittaa, kun aina välissä saa ajaa mainioita pikkuteitä.
Västervikin satama heinäkuisena lauantaiaamuna oli sitten taas sitä parasta Ruotsia ja parasta pyöräretkeä. Kahvit ja appelsinilimsa (johon löydän reissu toisensa jälkeen riippuvuuteni, jota ei reissujen ulkopuolella ole olemassakaan) katukahvilassa kävelykadulla. Ei tämä tästä parane. Laitoin faceen päivityksen, jossa totesin, että jos taivas on tällainen (ja minä sinne pääsen), en panisi pahakseni.
Reitti jatkui kapeaa niemeä ylös, saaristomaisema oli sellaista kuin Suomenkin saaristoissa parhaimmillaan. Tie vei alas merenrantaan ja sitten taas ylös kallioille – maantiepyörällä tämä olisi pelkkää nautintoa, raskaasti lastatulla retkipyörällä sen sijaan aika rankkaa - vauhti ehtii sammua nousujen aikana ja polkemista pienillä välityksillä ja putkelta tulee paljon.
Aika väsyneenä tulin Lofstan taajamaan, missä täytin vesipullot museopihassa, jota emännöi erinomaisen sympaattinen rouva. Pian tulin ison tien varteen ja kun paikalla oli aukio reunoillaan isoja kiviä istuttaviksi, keittelin siinä köykäisen lounaani.
Seuraavat kilometrit olivat hankalaa ison tien laidan ajamista. Matka joutui hyvin, mutta mielessä pyöri kapealla pientareella, että horjahdus voisi maksaa hengen, autot eivät millään ehtisi väistämään. Ajaminen oli siis tarkkaa ja stressaavaa, kunnes pääsin kääntymään taas pienemmille teille. Mäet jatkuivat, hellekin, voimat alkoivat olla lopussa, kun saavuin Valdemarsvikiin. Suunnitelmissa oli ainakin kahvi, jätski ja limsa, mutta ennen niitä pitäisi saada ruokakaupassa täydennettyä peruselintarvikkeet. Väkeä oli liikkeellä paljon ja paikallinen ICA hyvin piilossa (kysyin tietä kaksi kertaa ja kerran yritin saada navigaattorinkin viemään perille). Lopulta kauppa löytyi ihanan kesäisenä paistattelevasta venesatamasta. Eteenpäin jatkaessani törmäsin läpitunkemattomaan ihmismuuriin, jonka takana kulki yli kilometrin mittainen sambakulkue! Netistä selvisi, että Valdmarsvikissä oli menossa vuosittainen Karnebåtfestival (vastine karvevaleille?). Jäin pyöräni kanssa totaalisen jumiin, ajatus kahveilla poikkeamisesta täytyi unohtaa. Lopulta nätti nainen näki huoleni ja opasti minut ulos keskustasta parin talon takapihojen puskien lävitse. Poikkesin kaupungin ulkopuolella vielä kaupassa limsalla ja jätskillä, sitten oli jäljellä vielä seitsemän kilometriä Gusumiin, mistä pitäisi löytyä yöpaikka.
Gusum on vanha vallonsbruuk (hollantilaistaustaiset kartanonomistajat hallitsivat maailman metallikauppaa 1600-1700-luvuilla ruotsalaisilla raaka-aineillaan), nyt siellä vaikutti netin mukaan ainakin Outokummun omistama Nordic brass (kuulostaa jazz-bändiltä, mutta on metalliyritys). Jostain iski mieleen halu saada iltaruuaksi pizzaa ja niin taiteilin kohta paikallisen pizzerian pihasta kolmen kilometrin matkaa leirintäalueelle. Raskaasti lastatun retkipyörän ajaminen samalla, kun kannattelee toisessa kädessään kuumaa pizzalaatikkoa, ei ole herkkua – voin kertoa kokemuksesta. Lopulta, kun teltta oli pystyssä, olivat sekä olut että pizza saman lämpöisiä kuin ulkoilma eli 24 astetta. Ehkä ei ihannelämpö kummallekaan, mutta maistuivathan nuo silti!
Helteessä aika raskaalta tuntuneita (ja ehkä pitkät edelliset päivätkin vaikuttivat) kilometrejä kertyi 134.


Sunnuntai 10.7.
Aamulla herätessä ehdin jo huolestua, että aurinko ei paistakaan, mutta ulos teltasta ehdittyäni huomasin, että se ei vain ollut vielä ehtinyt harjanteen yli. Merenlahti oli peilityyni, usva leijaili hiljaksiin. Hitaan perusteelliset aamutoimet, täydellinen pyöräretkiaamu!
Hienona jatkui matkakin – reitti vei hyväpintaisena asfalttitienä lävitse asumattomien metsien, välillä maatalojen pihapiireistä. Mäkistä maastoa, mutta hienoa ajaa. Aamupäiväkahvien aikaan tulin Söderköpingiin ja siellä Götan kanavan varteen. Sunnuntai-idylli oli täydellinen – ihmisiä kuljeksimassa ja istuskelemassa, veneitä (isojakin) lipumassa kanavalla. Kanavan vartta kulki ulkoilureitti kohti Memiä, minne oli matkaa valitettavasti vain neljä kilometriä, mielelläni olisin viipynyt kanavan varressa pitempäänkin.
Göran Schildtin kirja Toivematka on minun ehkä tärkein kirjani. Schildt kertoo siinä vuoden 1948 matkastaan Daphne-veneellään Tukholmasta Ranskan kanavien läpi Välimerelle. Olen lukenut kirjan ties kuinka monta kertaa ja muistin elävästi Daphnen miehistön jännityksen heidän kohdatessaan retkensä ensimmäisen kanavan sulun Memissä matkansa aivan alkuvaiheissa. Toivematka, Önskeresa - Schildtin lapsuudenunelma pienestä leikkimökistä, joka kulkee mukana toteutui minulla ehkä jollakin tapaa. Ainakin Söderköpingin ja Memin väli Götan kanavan vartta oli jokaisen retkitoiveen täyttymys!
Kanavan varresta lähti iso ylämäki ja vielä pari lisää, sitten mahtavia peltoaukeita, tuuli oli riemastuttavasti selän takana. Östra Husbyssä oli edessä salmen ylitys lossilla, sitä odotellessa ehdin lauttarannassa keittelemään kevyen lounaani.
Eräs pariskunta jutteli autonikkunasta, kyselivät reissusta ja naureskelivat, että lossi estää polkemasta koko matkaa. Rinnalle ajaessa huomasin auton ikkunassa invamerkin, vaimon jalat oli amputoitu. Taas kerran kiitollinen terveestä ruumiista, mahdollisuudesta tehdä vaikka pyöräreissu-unelmistaan totta. Pariskunta varoitteli, että tie Nyköpingiin on melkoisen mäkinen ja niin se olikin, alkunousu lauttarannasta oli varmasti yksi kaikkein tiukin kaikilla reissuillani, hiki virtasi auringonpaisteessa. Poikkesin vähän Cykelspåretin reitiltä päästäkseni pieneen  Jörnåkran taajamaan, jos sieltä vaikka löytyisi kauppa tai kahvila ja keltaista limsaa. Ei löytynyt, sen sijaan auki oleva kirkko, missä hetken pysähdyin.
Suussa napsahdus, sitten kova kipu kielessä – ampiainen. Ensin teki vain kipeää, sitten kieli alkoi turvota. Yritin liikutella kieltä kovasti, mutta ensin se ei taipunut sanomaan ärrää, sitten alkoi kadota muitakin kirjaimia. Alkoi pelottaa; jos turvotus leviää nieluun ja hengitystiet tukkeutuvat… Nyköpingiin oli viitisentoista kilometriä, kaupungin laidalla typerä eksymiskierros ja sitten keskustan kävelykadulta löytyi auki oleva apteekki. Sönkötin paksulla kielelläni jotain betinge, bit ja antihistamin - apteekkari ilmeisesti ymmärsi, mitä yritin sanoa, myi paketin allergialääkettä ja kehotti ottamaan yhteyttä lääkäriin, jos olo huononee.
Olo ei huonontunut, ei muutamaan tuntiin kyllä parantunutkaan, lopulta meni noin kahdeksan tuntia ennen kuin onnistuin taas sanomaan ärrän!
Kello oli vasta 15.30, joten suunnittelemani yöpaikka Nyköpingin leirintäalueella ei houkuttanut. Trosassa tulisi täyteen 160 kilometriä, mikä tuntui aika paljolta, mutta lähdin matkaan ajatellen, että matkalta voisi löytyä jokin yöpymispaikka, jota ei näkynyt minun kartassani. Sen verran sekaisin olin ampiaisseikkailustani, että huomasin muutama kilometri taajaman ulkopuolella, että en ollut täyttänyt vesipulloja. Jonkun talon pihassa näkyi pariskunta grillailevan, joten huutelin pensasaidan yli, voisinko saada vettä ja sopihan tuo. Muihin kuin ystävällisiin ihmisiin en onnistunut tässäkään reissussa törmäämään!
Tie kulki kauniisti meren rantoja ilta-auringossa, tuuli oli takamyötäinen. Jossain vaiheessa näin tienviitan maatilamajoitukseen camping-kyltin kanssa, mutta miksi hyvää ajamista kesken lopettamaan! Sama juttu kauniin uimarannan kohdalla, missä laskin viisi asuntoautoa ja kolme telttaa. Lopulta reittini varresta olisi löytynyt viisi mahdollista yöpaikkaa, mutta tie oli hieno, maisema oli hieno, ilta oli kaunis ja pyörä kulki kuin unelma, joten kilometrit saivat kertyä rauhassa. Kesken melkein hypnoottisen ajamisen takapyörä osui terävään reikään asfaltissa ja pihinä kertoi renkaan rikkoutuneen. Tavarat pois pyörän päältä, pyörä nurin, rengas irti, uusi sisuri paikalleen ja sitten hikistä pumppaamista – tämän minä kyllä osaan, koko renkaanvaihto sujui selvästi alle kymmenen minuutin. Ihan samaa ajamisen flowta en pysähtymisen jälkeen enää tavoittanut, mutta ongelmitta tulin Trosan pikkukaupunkiin, Världens endeen matkailuesitteen mukaan. Pitkän niemen päässä viehättävä kalastajasatama, melkein liian idyllinen ollakseen totta, mutta olihan näihin jo saanut tottua rannikkoa pitkin ajaessa ja uskottava oli – heinäkuinen ilta ruotsalaisessa rannikon pikkukaupungissa on jotain kerta kaikkiaan täydellistä. Leirintäalueelle oli vielä muutama kilometri seuraavan saaren kärkeen. Meri joka puolella, pitkä hiekkaranta, suojainen telttapaikka rantadyynien takana, viimeiselle ajopäivälle jäljellä alle sata kilometriä… Kaikki oli juuri niin hyvin kuin vain voi olla! Yksi kaikkein paras fillariretkipäivä oli mitaltaan 159 km.

Maanantai 11.7.
Aamu valkeni epävakaisena – sataako vai eikö sada. Lämmintä oli kuitenkin eli lyhköisillä vaatteilla sai lähteä liikkelle hitaasti nautiskellen hoidettujen aamutoimien jälkeen. Tänään ei ole kiirettä, ajasta täytyy nauttia.
Trosa oli aamulla yhtä viehättävä kuin illallakin, mutta eipä tässä mitään poikkeamisen tarvetta, vaan tie kutsui, joskin vähän kosteana. 
Reitti kulki Södertäljen reunamia. Jossain täällä olin aikanaan pohjoismaisella partioleirillä (Södertälje on Forssan ystävyyskaupunki ja partioyhteistyö alueen lippukuntien kanssa jatkuu edelleen). Hölö ja Mörkö olivat saaria, joiden nimiä naurettiin leirillä karttaa tutkiessa, nyt ajelin niitä myöten sadetta väistellen.
Vastassa oli lossi, jonka jälkeen taas kova nousu ja kaiken kaikkiaan melkoisen mäkinen taival, kunnes vastaan tulivat Tukholman ensimmäisen lähiöt, Vårsta ja Tumba. Tumbassa hukkasin Cykelspåretin, reittiä etsiessä törmäsin sitten Sverigeledenin vihreisiin kyltteihin ja lähdin seuraamaan niitä. Kolme vuotta sitten ajaessani Tukholmaan pohjoisesta päin olin kokonaan Sverigeledenin kylttien varassa ja siltä matkalta muistan hyvin, kuinka reitti oli viitoitettu välillä hyvin jännittävästi takapihojen, puistojen ja tehdasalueiden lävitse. Niin nytkin. Pääasiassa kyltit löytyivät, mutta kerran eräs pikkuinen tyttö kyllä kysyi: - Miksi sinä ajat ympyrää? kun tulin varmaan kolmatta kertaa samalle paikalle seuraavaa kylttiä etsiessäni. Jossain vaiheessa tulin sitten Tukholman fillarikartan alueelle (kartan sain kolme vuotta sitten pyöräilijältä, joka maantielenkiltä palatessaan jäi juttelemaan ja kun ei oikein saanut minulle reittiä selitettyä, kävi hakemassa minulle kotoaan kartan!).
Vähitellen reitti selkisi ja Tukholman tuttuja maamerkkejä alkoi näkyä. Tie toi lopulta Södermalmille, missä voittajaolosta nauttien join kahvit. Sade alkoi nyt kunnolla, mutta eipä tuo haitannut. Ajoin Vikingterminaliin ja jätin isoimman osan tavaroista säilytykseen ja sitten melkein tyhjällä (ja siis ihanan kevyellä) pyörällä keskustaan. Ajelin hetken nauttien perille tulemisen ihanasta tunteesta, kunnes ajoin Skeppsholmenin sillan yli Af Chapmanin retkeilymajaan, missä olin yöpynyt myös kolme vuotta sitten. Silloin jaoin huoneen kolmen naisen kanssa, nyt vapaana oli myös yhden hengen huone, mistä ylellisyydestä hyvillä mielin maksoin vähän enemmän. Pitkä suihku ja sitten ajelemaan kaupungille. Kiertelin rantoja mukavassa kesäillassa, kävin syömässä, mutta hyvissä ajoin tulin myös takaisin retkeilymajaan. Väsytti, jo hetken aikaa vaivannut oikea polvi muistutti olemassaolostaan, fillari natisi ja naksui. Oli aivan selvästi aika saada reissu päätökseensä. Kilometrejä kertyi viimeiseen varsinaiseen ajopäivään 103.


Tiistai 12.7.
Oli hassua nukkua aivan miljoonakaupungin sydämessä ikkuna auki, kun isoin ääni tulee lintujen laulusta! Aamupalaa laittelin yhteiskeittiön kirjavassa seurassa ja sitten nousin taas pyörän selkään. Mietin, mitä Tukholmassa olisi näkemättä ja päätin ajaa Drottningholmin linnaan parinkymmenen kilometrin päähän. Takaisinpäin harhailin aivan tietoisesti pikkukatuja ja onnistuinkin eksymään kunnolla. Aikaa oli. Jotta kulttuuriosuuskin tulisi hoidettua, poikkesin Fotografiska museetissa. Museossa oli näyttely Greta Garbosta, Bryan Adamsin kuvia (osa varsin vaikuttavia) ja koskettavat näyttelyt Bulgarian romaneista (Åke Ericson) ja eteläisen Afrikan kadonneesta luonnosta (Nick Brandt).
Laivaan jonottaessa juttelin saksalaispyöräilijän kanssa, joka oli 3-4 kuukauden reissullaan tullut Tanskan ja Norjan läpi Ruotsiin ja oli nyt jatkamassa Ahvenanmaalle, mistä Suomen mantereelle ja sitten Baltiaan. Aina noissa kohtaamisissa kateellisen kaihon rinnalla miettii, miten vaimo, lapset, lastenlapset, vanheneva äiti... Pitkä reissu tavallaan houkuttaa, mutta lopulta päädyn aina toteamaan, että tämä minun reissumallini on minulle se sopivin.
Suihku hytissä, päälle koko reissun ajan varjellut vaatteet, liikaa syömistä… Ihan hyvä oli olla vain. Ystävälleni ja monen, monen pyöräretken kaverille, Mikolle, kirjoitin, että jalat ovat tyhjät ja mieli samoin. Reissu oli hyvä, mutta oli myöskin oikein hyvä ja sopivaa tulla kotiin.
Kaupunkiajelua tuli nelisenkymmentä kilometriä, koko reissulle mittaa juuri ja juuri yli 1000 km.