Syysvaellus Koilliskairassa 2013

La 7.9.

Kello soi 3.45. Yö jäi lyhyeksi, sillä työt olivat jatkuneet illalla puoli yhdeksään. Ei herääminen silti vaikeaa ollut, hyvät odotukset voittivat vaivatta väsymyksen. Rinkat oli pakattu autoon jo illalla ja niin olimme suunnitelman mukaisesti puoli viideltä hakemassa mukaan Päivin työkaverin ja ystävän, Hilkan. Sitten edessä 1300 km ja sitten edessä…

Matka pohjoiseen on pitkä, mutta on se joskus tuntunut pitemmältäkin. Kolme kuskia vuorotteli, keli oli vaivaton ja tiet hiljaisia. Yhden kahvipaussin (Vaskikellossa Pyhäsalmella) ja yhden ruokatauon (Napapiirin Shellillä) jälkeen seuraava pysähdys oli Kaunispään laella. Kahvit auringonpaisteisessa maisemassa talven hiihtoja muistellen, mutta samalla hiljaista ylenkatsetta maantien varren elämää kohti tuntien ja sitten alkoi viimeinen taival kohti Aittajärveä.

Tie on kohentunut takavuosista niin, että aikanaan puolentoista tunnin matka-aika jäi alle tuntiin. Aittajärven parkkipaikalla oli kymmenisen autoa, pari ihmistä käveli vastaan, pari oli lähdössä samaan aikaan meidän kanssamme (tulimme heidän jälkeensä ja kun lähdimme autolta eteenpäin, he vieläkin pakkasivat tavaroitaan – liikkeelle lähtemisten ryhdikkyys oli koko reissun ajan hienoa!). Kello oli puoli kuusi ja aurinko alkoi hiljalleen painua alemmas värjäten Suomujoen varret loistavan kultaisiksi. Ruska oli kelvollinen, aurinko varsinkin illalla alhaalta paistaessaan herätti sen ihanaan loistoon.

Kolttakentällä ensimmäinen tauko, sitten vielä pari kilometriä ja ennen kahdeksaa olimme perillä Snellmanin majalla. Yksi pariskunta koiransa kanssa oli majoittuneena kämppään, mutta muutti jossain vaiheessa iltaa telttaan, olivat kai lukeneet kämppäkirjasta, että lemmikkejä ei saa tuoda sisälle. Koira oli kuulemma ekaa kertaa tunturissa, samoin puoliso, Anna. Anna ei juuri suutaan avannut ja me jäimme kovasti miettimään, olisiko hän taustaltaan venäläinen tai virolainen. Vastaantulijoiden ja kanssakulkijoiden ammattien ja keskinäisten suhteiden arvuutteleminen tarjosi reissun aikana paljon keskusteltavaa!

Päivi ja Hilkka saivat Marmotin teltan ensimmäistä kertaa pystyyn, Timo uuden Pena-laavunsa. Ensimmäisen illan perinteinen grillimakkara maistui ja unikin maistui lyhyen edellisen yön jälkeen.

Su 8.9.

Päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edellinen päivä oli laskenut. Leiri saatiin hyvin koottua, kun naiset oli ensin saatu ylös teltastaan aamu-pilateksen jälkeen (pilates-harjoittelu jäi tähän yhteen kertaan). Vedet olivat kuivan, kuuman ja ennätyspitkän kesän jälkeen matalalla ja lämpimiäkin, niin Suomujoen ylitys kävi varsin vaivatta. Hetkeä myöhemmin perässä tullut pariskunta joutui kuulemma kantamaan koiransa, siinä vaiheessa me olimme jo hyvässä vauhdissa Suomua alaspäin. Pieni oikaisu metsän kautta Kuotmuttiojan tulipaikalle, missä jouduimme hetken haeskelemaan paikkaa ojan ylittämiseen. Kohta olimme Muorravaarakkajoen varressa ja matka jatkui puolukoita ahmien ja välillä joessa uivaa joutsenta seuraillen.

Muorravaarakan ylitys oli helppo ja kohta tulimme Jyrkkävaaran kämpälle. Sinänsä tylsä kämpän paikka oli yllättänkin kaunis auringon siilautuessa mäntyjen välistä! Keittelimme lämmin kupit ja joimme kahvit, sitten alamäkeä takaisin Muorralle. Poroaidalla ohitti Snellmaninmajalla tapaamamme pariskunta koirineen meidät, sitten olivat edessä suot, jotka joskus ovat olleet hyvin hankalia ylitettäviä, nyt varsin vaivattomia.

Harrijoen ylitys riukuja myöten on aina ollut vähän pelottava, nyt se oli tavallistakin jännempi Päivin jalan jäädessä riukujen väliin. Hallittu istahtaminen rinkka selässä onnistui kuitenkin jalan vääntymättä ja pian Timo sai nostettua rinkan pois selästä ja Hilkka kiskottua jalan puiden välistä. Säikähdyksellä selvittiin, paljon kehnomminkin olisi voinut käydä.

Harrijoen suun tulipaikalla (vai mikä Muorranmutka se onkaan kartoissa, joskus aikanaan Nuotian kämpän rauniot) ei ollut puuta, vaikka Timon muisti muuta väittikin. Naiset kävivät uimassa ja sitten jatkoimme eteenpäin Muorravaarakkaa ylöspäin. Parin kilometrin jälkeen joki leveni pieniksi järviksi ja me keittelimme ruuat kauniissa ilta-auringossa.

Sitten vielä jokunen kilometri ja tulimme tulipaikalle, jonka nimi kartassa on nerokkaasti Muorravaarakanjoki. Tulet syttyivät, telttapaikat löytyivät rinteestä auringon viime säteissä ja pian yhdeksän jälkeen makuupussit jo kutsuivat vaeltajia. Kilometrejä tuli aika paljon ja vaikka ne joen varren polkuja tallaten eivät erityisen raskaita olleetkaan, olivat ne kovasti tarpeeksi näin reissun alkuun.

Ma 9.9.

Vaelluspäivä alkoi kovalla nousulla. Paksu sammal upotti jalan alla, rinne oli jyrkkä ja metsän suojassa lämpenevä päivä sai hien pintaan. Sitten havumetsä alkoi muuttua tunturikoivikoksi ja kohta sekin oheni ja edessä oli aukea tunturiselänne. Kannattamannoska laski alaspäin ja törmäsimme käsittämättömän mahtavaan mustikkapaikkaan. Isoja, maukkaita marjoja riitti ja riitti kyllä koko reissunkin varrella – samanlaisia määriä mustikoita ja puolukoita ei kukaan meistä ollut viikon aikana syönyt, mitä nyt saimme nauttia.

Ylhäällä tunturiselänteellä oli upea vaeltaa, pinta oli jalan alla sileä ja helppo kulkea, Kuikkapää kohosi kurun jälkeen idän puolella, lännen puolella Ruopimapäät ja Sollanpää. Ennen Laukkunoskalle nousemista keittelimme lämmin kupit lounaaksi ja sitten jatkui taival tunturin reunaa myöten koko ajan ylhäällä pysyen. Jätimme rinkat Kuikkapäältä Rovapäälle johtavalle selänteelle ja lähdimme lakittamaan Kuikkapäätä. Rinteessä tuli vastaan pariskunta matkalla Kiertämäjärviltä Anterinmukkaan. Kuikkapään huippu on Saariselän vaikuttavimpia mahtavine pahtoineen, nyt maisema oli erityisen hieno, kun kirkkaassa ilmassa katse kantoi vaivatta Vongoivalle ja sen taakse Korvatunturille asti. Puhelimellekin löytyi kenttää Raja-Joosepin maston ollessa melko lähellä.

Rinkat takaisin selkään ja matka jatkui. Vesi alkoi olla vähissä ja niin aloimme laskeutua lännen puolella olevaan kuruun. Vettä löytyi, vaikka sen hetken taivalluksen jälkeen salaperäisesti katosikin purouomasta. Polku oli alkuun epäselvä – kiertelimme puron molemmilla puolilla - mutta vähitellen se vahvistui ja toi meidät Kaarreojan varteen. Ylitys onnistui kuivin jaloin ja jäljellä oli enää pari kilometriä, mutta ne kilometrit olivat melkoisen pitkiä – päivä oli ollut kova!

Anterinmukka oli yhtä viehättävä kuin aina ennekin, kun saavuimme perille kahdeksan maissa. Saunaan emme jaksaneet enää mennä, uimassa sentään kävimme ja sitten laittelimme ruuat ja juttelimme nuotiolla hetken sympaattisen savonlinnalaispariskunnan kanssa, joiden kanssa matka osui yksiin useampaankin kertaan tulevina päivinä. Myös ensimmäisen yöpymisemme tuttavapariskuntamme tapasimme ja Anna jutteli iloisesti selvällä savolla – ei menneet arvelumme aivan kohdalleen!

Ti 10.9.

Aamu alkoi saunan lämmityksellä, kunhan oli syöty puurot muhkean mustikka-annoksen kera. Aamusauna oli loistava keksintö, aurinko paistoi, hienon uimapaikan vesi oli siedettävän lämmintä, kiirettä ei ollut. Joimme vielä teet sisällä kämpässä ja hissukseen jatkui matkaa selkeitä polkuja pitkin Kaarreojan vartta kohti Muorravaarakanruoktua. Teimme matkaa rauhallisesti, pidimme ruoka- ja muitakin taukoja, pelästytimme riekkoja ilmaan ja rusketimme kasvojamme ihanassa auringonpaisteessa.

Tiuhtelmakuru oli kaunis, kuten aina.Päivi ja Hilkka eivät olleet ennen kulkeneet kurun pohjalla, mutta nyt korvasimme tämän puutteen ihanalla mustikka- ja kahvitauolla. Laskeutuminen oli tiukka, mutta kiirettä ei ollut. Ihailimme aihkimäntyjen tarrautumista rinteeseen jykevillä juurillaan, söimme marjoja ja nautimme auringosta ja lämmöstä. Muorravaarakanruoktusta näkyi ensimmäisenä vessan takana kirkkaan vihreänä loistavat pensaat, sitten jo kämppäkin ja sen edessä virtaava joki. Telttapaikka löytyi joen rannasta tulipaikan viereltä ja uintien (tai Timon kohdalla kastautumisen, kun kunnon uimapaikka saunan raunioitten luota löytyi vasta myöhemmin) jälkeen oli aikaa istua rauhassa iltaa. Kämpän seutu täyttyi väestä kolmen vaellusporukan tavatessa siellä (meiniki oli kuin osuuskaupan edessä, totesi Hilkka), meillä oli onneksi rauhallista. Tunnistusleikkimme paljasti melkoisen määrän pappeja, Päivi "kommunikoikin" yhden kanssa vessassa…

Ke 11.9.

Keskiviikkoaamu valkeni vielä aurinkoisena, mutta pilvet peittivät taivaan jo aamupalan aikana. Meillä oli edessä luppopäivä, joten ei tuolla niin väliä. Lähdimme nousemaan Muorravaarakkaa ylöspäin aika tylsiä suomaisemia myöten. Tulipaikalta alkoi nousu Akanhärkäkuruun ja vaikka keli olikin pilvinen niin, että tunturien huippuja ei näkynyt, ei myöskään Lumikurun toisella laidalla komeilevaa Pirunporttia, oli maisema silti ihana. Kiipeilimme kalliolla putouksen päällä ihastellen luonnon tuhlailevaa monimuotoisuutta.

Akanhärkäkurusta lähdimme nousemaan jyrkästi ylös Anteripäitä kohti. Päivi ehti juuri ihmetellä kulkijoiden vähyyttä, kun koivikon seasta tuli esiin yksinäinen mies ison rinkkansa kanssa. Olimme yksimielisiä siitä, että nuori mies oli lääkäri – tavattuamme hänet vielä Kiilopään kahvilassa, säilyi käsityksemme samana. Miehellä oli ennen iltaa edessä kova ja kuulemma ahdistavakin Sokostin ylitys sumussa, mutta siitä kuulimme vasta Kiilopäällä ja onneksi ei hän itsekään osannut siitä vielä huolehtia.

Meidän reittimme nousi ylöspäin ihastellen kurun reunojen ”kukka-asetelmia” – eri väriset sammalet, jäkälät ja katajat näyttivät taidokkaasti istutetulta puutarhalta -, söimme puolukoita, katselimme porojakin ja samalla sumu jatkoi nousemistaan. Ennen Anteripään etelähuippua jäimme jo sumun sisään, mutta siitä ei ollut isoakaan harmia, tunturit olivat helppokulkuisia ja suunnat selviä. Huipulta käännymme seuraamaan selännettä pohjoiseen ja nousimme evästauon jälkeen vielä Muorravaarakan Purnuvaaralle. Sitten laskeutuminen Tiuhtelmäkuruun ja ensimmäisten sadepisaroiden ahdistellessa nopeasti rinnettä alas leiriin.

Alhaalla oli selvästi kuivempaa ja saimme paistaa rieskoja nuotiolla kaikessa rauhassa. Illan edetessä tihku tiheni oikeaksi sateeksi ja siirryimme hetkeksi aikaa nuotiokatokseen juttelemaan sinne ehtineen savonlinnalaispariskunnan kanssa (olivat hyvän idea meiltä saatuaan aloittaneet päivänsä Anterinmukassa myös aamusaunalla). Timo pysyi vaivoin hereillä ja sateen rauhoittavasti ropistessa oli ihana nukahtaa.

 

To 12.9.

Säätiedotus oli kertonut, että sade menee ohi ja niin se tekikin. Liikkeelle pääsimme hyvillä  mielin ja levänneinä. Lumikurun pohjukka oli ruskaväreissään lumoava, siellä pidimme ensimmäisen tauon. Varvikko ja tunturikoivikko olivat yön jäljiltä vielä sen verran märkiä, että kengät kastuivat ja kameran objektiivikin oli näemmä sen verran kostea, että ihanasta miljööstä ei jäänyt kunnollisia kuvia muistoksi.

Rinteessä vaihdoimme muutaman sanan isän ja hänen kahden ”keskenkasvuisen” poikansa (35 ja 40 v) kanssa, sitten alkoi kova kiipeäminen ylös Lumikurusta. Rinne oli mukavaa kulkea ja maisema avautui askel askeleelta. 

Ylhäällä hengähdimme ja jatkoimme vielä nousemista. Timo katseli hämmentyneenä karttaa – ei tämä ihan tältä pitäisi näyttää ja jossain vaiheessa oli pakko tunnustaa, että ylös oli tultu väärästä kurun haarasta ja ylimääräistä tuli sekä käveltävissä, että noustavissa metreissä. Sori!

Ruokatauko pidettiin tunturien väliin jäävässä hurjan lohkareisessa kurussa ja matka jatkui Riitelmäpäitten mukavasti kuljettavia rinteitä kohti Sokostia. Sokostilla nousimme vielä pienen louhikon ylös ja jätimme rinkat selänteelle pohjoishuipun vierelle. Maisema oli upea niin taaksepäin Muorravaarakan laaksoihin kuin eteenpäin Luirojärvelle ja sen takana nouseville tuntureille. Kävely Sokostin huipulle tuntui melkoisen pitkältä rakkaisella selänteellä, mutta toki se ilman rinkkoja sujui. Ilma huipulla ei ollut aivan yhtä tyyni kuin Hilkan ja Päivin kolme vuotta aiemmin sinne noustessa, mutta ihanan lämmin ja aurinkoinen kuitenkin.

Paluumatka rinkoille sujui selvästi menomatkaa helpommin ja kohta kiipesimmekin ylös Sokostin louhikkoiselle pohjoishuipulle, joka tunturina on paljon vaikuttavampi kuin päähuippu.

Alas lähdimme laskeutumaan Apujoukkojenvaaran selännettä, mutta hankalasti käveltävät laattakivet saivat meidät pian kääntämään reitin nopeammin alas. Poroja oli jälleen liikkeellä, kovin lähelle eivät kyllä päästäneet. Tulimme Pälkkimäojan varteen ja seurailimme sitä alaspäin parin kilometrin verran, kunnes tulimme laavulle. Isä ”keskenkasvuistensa” kanssa oli laavulla keittelemässä ruokaa, vetäytyivät sitten kuitenkin omille tulilleen sivummalle, vain isä (tai vaari tai mikä lienee) tuli välillä juttelemaan. Ilta pimeni ja jäähtyi nopeasti auringon laskettua Joukhaispään taakse. Timon laavu oli joka yö ollut niin päin, että aukosta näki pohjoisen taivaalle revontulien varalta, mutta kun niitä ei ollut tähänkään mennessä näkynyt, sai laavun aukko osoittaa tällä kertaa lounaaseen. Jokin kuitenkin havahdutti Timon puolen yön aikaan ja laavusta ulos kurkatessa loistivat taivaalla upeat revontulet. Naisväki äkkiä hereille teltastaan, vaarikin puulaavusta ja sitten ihailimme upeaa taivaallista näytelmää yövaatteissamme. Revontulien vyö ylettyi taivaan rannasta toiseen, väreili, muodosti kuvioita, tanssi… Loistava näytelmä!

Pe 13.9.

Vilpoisen yön jälkeen nouseva aurinko nosti maasta sankan usvan, jonka lävitse päivän säteet kauniisti siilautuivat. 

Meillä oli edessä viimeinen nousu tunturiin, Pälkkimäpäälle ja siitä selänteitä myöten Seisomakivenselälle ja edelleen kohti Kaarnepäätä. Kulku oli kevyttä tasaisella selänteellä ja pian pidimme taukoa mustikoita nautiskellen. Kohta kääntyi polku alas Maantiekuruun ja jätimme haikeat hyvästit tunturimaisemalle (tai siis näkemiin, ei hyvästi!). Alhaalla tavoitimme Sotavaaranojan latvat ja keittelimme ruuat lämpöisessä auringonpaisteessa. Polku jatkui hyvänä ja toi meidät kahville kosken partaalle (tulipaikan nimenä kartassa taas mielikuvituksellisesti Sotavaaranoja!).

Pian tulimme Suomujoen varteen kauniissa rantamännikössä ja kuljimme läpi poroaidasta, joka oli ollut vastassa toiseen suuntaan kulkiessamme heti reissun alkupuolella. Ennen Siikavuopajan laavua matalikolla oli melkoinen tokka poroja ylittämässä jokea ja juomassa. Melkein täysikasvuiseksi ehtinyt vasa imi maitoa emästä, herttainen näky. 

 

Siikavuopajan laavu houkutti jäämään, mutta kello oli sen verran vähän, että jatkoimme sentään vielä matkaa. Polku toi meitä aivan Suomun vartta lopulta niin, että jouduimme rämpimään varsin hankalaa maastoa viimeiset pari kilometriä Helanderinjärven tulipaikalle Maantiekurun suulle. No, tiukka loppuponnistus antoi hyvän hien pestäväksi uinnilla järvessä ilta-auringon viime säteiden valaistessa.

Kaksi kaveria poikkesi juttelemaan, mutta jatkoivat sitten matkaa, vaikka ilta olikin jo myöhäinen ja niin saimme istua rauhassa nuotiolla paistaen viimeisen illan kunniaksi lättyjä. Hilloa ja sokeria reilusti – kaikki hemmottelu oli taatusti ansaittua!

Yö oli lämmin, revontuliakin näkyi, mutta sen verran mitättömiä, että naisväki sai nukkua rauhassa teltassaan. Elias Lönnrot ja A.J. Castren olivat yöpyneet joulun ajan viereisessä kodassa, jonka jäänteet yli 150 vuoden jälkeen edelleen olivat paikallaan, aika lailla leppoisammat taisivat olla meidän olomme.

La 14.9.

Aamulla ei ollut kiirettä (niin kuin ei kyllä edellisenä eikä sitä edellisenä tai sitä edellisenä jne päivänäkään…), pian kymmenen jälkeen olimme jo kahlanneet Suomujoen ylitse ja tulleet autolle. Rinkka pois selästä viimeistä kertaa, kummallisen tuntuista!

Hilkka jätti ystävällisesti lapun auton ikkunaan, jonka avaimet ilmeisesti roikkuivat Suomun rannan ilmoitustaululla ja sitten olikin edessä tunnin ajo Saariselälle ja lopulta Kiilopäälle suihkuun ja kahville.

Kotimatka oli taas pitkä ajettavaksi, napapiirillä poikkesimme Joulupukin pajakylässä leikkimässä turistia ja syömässä poroburgerit. Kotona olimme juuri ennen puoltayötä.

Reissu oli hieno – parempia ilmoja ei syyskuun vaelluksella voisi olla, ruska oli vallan kelvollinen, vedet matalalla, matkan teko ongelmatonta ja seura erinomaista. Kiitos!

Pyöräretki Ruotsin itärannikolla 2013

Pyöräretki Ruotsin itärannikolla 2013

Reissukaverin terveysongelmien takia oli muutaman viime vuoden kesäreissut poljettu yksikseen. Samalla matkat olivat kasvaneet - kahden perheen aikatauluihin mahtuvat viiden päivän reissut vaihtuneet kymmenen päivän matkoihin.

Parin vuoden takainen reissu junalla Kemijärvelle ja sieltä pyörällä itärajaa alas jäi mieleen hyvänä eikä vähiten liikkeelle lähtönsä vuoksi: pyörän nostaminen illalla junaan ja aamulla sieltä pois, edessä pitkä ajo kotiinpäin – oikeasti hohdokasta!

Fillarin keskustelufoorumilla jotkut varoittelivat tylsästä E4:n varren ajamisesta, mutta joku myös vinkkasi Svenska Cykelfrämjandetin oppaaseen Cykespåret längs ostkusten. Sain tilattua sen ja hankin Ruotsin tiekartat (1: 400 000 Pohjoisimmilta osin ja 1: 250 000 muuten) ja uskaltauduin matkaan ankaran nettiselaamisen ja –suunnittelun myötä.

 

Su 9.6. Nokia – Tampere – juna (26 km)

Viimeinen työpäivä, fillari kunnossa, pakkaukset melkein valmiina jo jonkun päivän. Päivitys kuvan kanssa Facebookiin: `Rakas (raskas) putkikameli valmiina kantamaan miestä seikkailuun´, ja sitten ei jaksanut enää tappaa aikaa kotona, vaan käänsin pyörän kotipihasta kohti Tamperetta.

Parin kympin testimatka Nokialta Tampereelle kertoi, että mikään ei narise eikä kolise, kalusto toimii. Kona DrDew hyvillä telineillä ja Ortliebin laukuilla pitäisikin toki toimia retkellä, ainoa päivitys normaaliin oli vanhan (siis oikeasti vanhan) Fliten vaihtaminen satulaksi. Painoa oli toki paljon – teltta, keitin ym.

Tampere nautiskeli kesäillasta, Sauna-festarin raskaat sävelet kaikuivat Ratinan suvannossa, pyörä konnarivaunuun ja mies makuuvaunuunsa – hyvältä tuntui!

Ma 10.6. Kemi – Tornio, Haaparanta –    Kalix - Luleå (202 km)

Oli komeaa raotella silmiä yöjunassa tavaillen asemien nimiä kesäkuun valoisassa yössä! Vahva reissussa olemisen tunne säilyi aamuun asti ja hyvillä mielin nostin pyörän alas junasta Kemin pilvisellä ja vilpoisalla  asemalla puoli seitsemän aikaan aamulla. 

 

Tornioon oli matkaa kolmisen kymmentä kilometriä pyöräteitä, sade kerkesi alkamaan. Kahvit vielä Suomen puolella ja soitto kotiin, sitten sillan yli Haaparantaan. Kaupunki nukkui vielä, joten ei syytä isompaan poikkeamiseen, ensimmäinen Cykelspåret-kyltti silmiin ja ulos kaupungista pohjoiseen Tornionjokivartta. 

 

Kukkolankoski on kuvissa komea, vesitihkussa vähemmän, siis muutama valokuva ja eteenpäin. Reitti vei 30 km ajaksi hiekkatiepätkälle, joka oli hiljainen eikä sitten paljon muuta - autiota pohjoista maisemaa, turhauttavaa ja sateessa pyörän kuralla kuorruttavaa. Tien varrella oli parissakin kohtaa kylttejä Årets by ja vuosiluku. Jonkun ”kylän” kohdalla en ehtinyt huomata, missä se kylä oli, kriteerit vuoden kylälle jäivät pikkuisen epäselviksi. Tupasvillaa oli soilla silmän kantamattomiin, sitä koitin välillä kuvata (otin mukaan järjestelmäkameran, mutta ei kuvaaminen ja pyöräreissu oikein istu yhteen). Ei tuosta mitään valokuvahistoriaan jääviä otoksia tullut.

Ruokapaikkaa ei oikein meinannut löytyä suomaiseman jatkuessa, lopulta pysähdyin hirvenmetsästyslavan kohdalla, kiipesin ylös ja aloin keittää vettä lämmin kuppi-ateriaan. Hyttysten hyökkäys oli hirmuinen, myrkky auttoi jonkin verran, mutta ei minua varsinaisesti tarvinnut houkutella matkaa jatkamaan.

Kalix oli reissun ensimmäinen poikkeamispaikka. Ensimmäinen ICA. Ruokakaupat ovat jänniä paikkoja, kansanluonnetta paljastavia. Ensimmäinen havainto oli, että jugurttihyllyjä ei käytännössä ollut, litran purkkeja joitain, pienempiä ei oikein ollenkaan. Jugurttien sijaan hyllykaupalla Risifrutteja – pyöräilijälle toki erinomaisia välipaloja. Oluthyllytkin olivat huomattavasti suomalaisia pienempiä, olutkin 3,5 prosenttista (aivan saman makuista ainakin väsyneelle pyöräilijälle pitkän päivän jälkeen, eli siitä vain laimentamaan olutta, päättäjät!). Tunnbröd ja tonnikala taisivat asettua perusruuaksi jo tällä ensimmäisellä kauppareissulla. Kalixissa myös ensimmäiset kahvit konditoriassa, joita Ruotsista löytyy ilahduttavan tiheässä. Sitten tie jatkui ja Cykelspåretin kiertoreitti sai vaihtua E4:ksi. Tie oli melkein kokonaan kolmikaistaista ja aikaa vaikeaa fillaroida ainakin yksikaistaisella puolella: kaiteiden välissä kohtalaisen kapea ura autoille, aivan liian kapea piennar ja niiden välissä tärinäraita. Tämä vesisateessa takasi liiallisen juhlatunnelman talttumisen!

Suunnittelemani yöpaikka tuli vastaan jo klo 15 aikoihin, joten eteenpäin E4:ää, sateessa ei kierteleminen innostanut ja pohjoisessa Ruotsissa nuo kiertämiset reittioppaan mukaan olivat todellisia kiertämisiä – pitkiä matkoja ja huonoja teitä. Jossain vaiheessa alkoivat renkaat tuntua tyhjiltä ja poikkesin huoltiksella tarkistamassa paineita. Eturengas oli oikeasti löysä eli renkaan täytyi vuotaa. Kiekkoa ei saanut irti ennen kuin olin irrottanut etutavaratelineen, eli sähläsin pyörän kanssa aika pitkään. Joku motoristi jakoi empatiaansa kertomalla, kuinka oli jäänyt puhjenneen renkaan kanssa keskelle moottoritietä ilman työkaluja. En tiedä, lohduttiko tuo, mutta aina kiva, kun joku poikkesi juttelemaan.

Ennen Luulajaa tie muuttui moottoriliikennetieksi ja pyörälle piti löytää toinen reitti. Se oli sinänsä ihan Ok, mutta autotie olisi vienyt suoraan leirintäalueelle, nyt kiersin kaupungin kautta (sateessa ei juuri innostanut poiketa kaupungin nähtävyyksiä katselemassa matkamittarin näyttäessä 190 km, vaikka kaupunki sinänsä olikin kivan näköinen) ja kilometrejä kertyi. Ystävällinen koirankusettaja opasti pyörätielle juoksemalla pyörän vieressä (!) ja parin sillan ylitettyäni ja mittarin kierryttyä kunnioitettavasti yli 200 km tulin leirintäalueelle. Mökki oli kallis, mutta sateen jatkuessa ei hinta juuri vaivannut, vaan pääsin sisätilan autuaaseen kuivuuteen, suihkuun, iltapalaan, sänkyyn…

Ti 11.6. Luleå – Piteå – Skellefteå (165 km)

Aamulla ei satanut, mutta ei tämä oikein kesältäkään tuntunut. Cykelspåret olisi jälleen kierrellyt hiljaisempia reittejä, mutta nämä olivat niin kovin pitkiä ja veivät kovin hitaasti kulkusuuntaan, että jatkoin E4:n olemattomia pientareita. Piteå oli sopivalla paikalla aamupäiväkahvitauolle ja aurinkokin pilkisti esiin niin, että join kahvit kävelykadulla ulkoterassilla. Kävelykatu oli täsmälleen samanlainen kuin noin kahdessatoista seuraavassakin rannikkokaupungissa, viehättävä toki! 

 

Lounaan aikana aurinko yritti edelleen lämmittää ilmaa mainioilla hiekkarannoilla. Keitin pastat hotellin edessä merenrantadyyneillä ja jopa olin hetken pitkälläni ruokalevolla, tosin GoreTex-takki päällä! Joitain hotellivieraita (sääli niitä, joiden lomaunelma jäi sateen ja kylmän jalkoihin!) kulki ohitse varsin pitkään katsellen.

Lyhkäisillä ajamista ei tarvinnut edes pohtia, mutta ajo oli selvästi eilistä leppoisampaa, kun sade pysyi poissa. Taajamat rytmittivät matkaa, kunnes Byskessä jätin valtatien ja lähdin seuraamaan pyöräreittiä. Reitti vei oikein mukavan ruotsalaismaaseudun läpi. Mietin, miksi se on niin paljon viehättävämpää kuin suomalainen ja päädyin toteamaan, että ainakin tuet maitotiloille toimivat eri tavalla, sillä Ruotsissa näkyi jatkuvasti pieniä karjoja laiduntamassa, Suomessa pienet maitotilat ovat kuolleet jo aikaa sitten. Myöskin yleissiisteys on Ruotsissa erilaista, kaikki on jotenkin vaikeasti määriteltävän sievää. Maalit talojen seinissä kunnossa, paljon kukkaistutuksia, hyvin leikattuja nurmikoita, pusikoita hämmentävän vähän… Parin epävarman risteyksen jälkeen tulin hurjaan ylämäkeen lähes autiolla tiellä. Ylämäki onneksi myös laski (pysäytin mäkeä ylös taluttavan naisen ja varmistin, että reitti on oikea) ja niin tulin Skellefteåhon. Leirintäalue olisi ollut laskettelukeskuksen yhteydessä kovan mäen takana väärällä puolella kaupunkia etenemissuuntaani nähden, joten päätin tarkistaa toisen leirintäalueen merkin, vaikka se olikin merkitty pienemmällä symbolilla.

Pohjoisemmassa Ruotsissa ilmeisesti useampikin seurakunta hankkii itselleen tuloja pitämällä yllä leirintäaluetta. Sellainen oli täälläkin kyseessä, kun tulin paikalle ihmeteltyäni kyllä, kun leirintäalueopasteita ei ole missään. Tulin jonkinlaisen leirikeskuksen pihaan – muutama rakennus, niistä yksi selvästi kirkkorakennus, yhtään ihmistä ei näkynyt missään. Totuus selvisi jo paikkaa katselemalla, mutta varmistui lopullisesti, kun pihaan kaarsi auto ja sieltä nousi ulos pappi. Hän kertoi, että leirintäaluetta ei ole pidetty enää kolmeen vuoteen, mutta kysyttyäni antoi kuitenkin luvan laittaa teltan pystyyn. Niin yövyin kirkon takapihalla, pesut jäivät huonoiksi, mutta muuten leiripaikka oli oikein hyvä. Ajelin vielä muutaman kilometrin matkan takaisin kaupunkiin, mutta siellä oli aivan yhtä kuollutta kuin arki-iltana suomalaisissakin pikkukaupungeissa ja niin tulin kaupassa poikkeamisen jälkeen takaisin. Matkalla kiertelin hetken paikkakunnan teollisesta historiasta kertovalla varsin vaikuttavalla puutaloalueella, mutta ajoissa pääsin nukkumaankin.

 

Ke 12.6. Skellefteå - Burträsk - Umeå (166 km)

Aamuyöstä alkoi sade. Kun joskus nuorena ajattelin tulevani kirjailijaksi, kirjoitin johonkin tekstiin, kuinka täydellinen lomaunelma on herätä sateeseen teltassa ja todeta, että antaa sataa, minulla ei ole kiirettä! Olin minä aika typerä nuorempana – tietysti sateeseen pitää nousta, vaikka teltan kasaaminen ja liikkeelle lähteminen sateessa onkin inhottavaa! Sekä E4, että Cykelspåret kulkivat rannikkoa pitkin, mutta kartasta löytyi pikkuisen oikoisempi tie sisämaan kautta, siis sinne! Burträsk on kuulemma Norrlannin juustokeskus ja ihan kiva pikkukaupunki se olikin. Tulin sinne sopivasti ruoka-aikaan ja niin lankesin syömään kebab-ravintolassa muussia ja lihapullia (ruotsalaisissa kepab-ravintoloissa samoin kuin huoltoasemien Sibylloissa on aina tarjolla muussia, Suomessa ei) ja jätin keittimen pakkauksiin. Paikkakunnan kirkossa alttaritaulu oli niin selvää Magnus Enckeliä, että siitä piti ottaa kuva. Mistään pikaisemmista nettitiedoista en saanut vahvistusta taiteilijasta, mutta yhtäläisyys Tampereen tuomiokirkon alttaritauluun oli niin ilmeinen, että ei muuta mahdollisuuttakaan ole.

Burträskin jälkeen tien pinnoite muuttui todella karkeaksi öljysoraksi, joka söi pyörän vauhdin aivan kokoaan. Samalla tie alkoi nousta loputtoman tuntuisina ylämäkinä. Kartassani ei ollut korkeuskäyriä, korkeuserot piti arvuutella vain korkeuspisteistä – illalla huomasin reitin vierellä komeilevan lukeman 328 m ja tämä vain parikymmentä kilometriä meren rannasta! Ajo oli aivan tuskastuttavaa, kilometrit vaihtuivat hitaasti, maisema ei oikein senkään vertaa, jossain horisontissa sentään näkyi melkein vuoren näköisiä kukkuloita, jotka antoivat psyykelle uskoa siihen, että hidas vauhti ei ole vain huonon kunnon syytä.

 

Botsmarkin kylässä kahvit ja sitten edessä olikin alamäkivoittoinen loppumatka. Jossain vaiheessa päällystekin vaihtui hyväksi asfaltiksi ja pyörä tuntui lentävän kohti Uumajaa. Kaupungit – niihin tuleminen ja niistä lähteminen – ovat pyöräreissulla aina ongelma. Uumajan lähiöt seurasivat toisiaan, leirintäaluekylttejä ei näkynyt, 1: 400 000 kartta kertoi sen sijainnista aika epämääräisen arvion. Monen kyselyn ja hämmentävän pitkän ajamisen jälkeen tulin sitten upealle ulkoilualueelle ja sen reunassa viimein leirintäalueelle. Aurinko paistoi. Teltta pystyyn, vaatteita pesuun ja kuivumaan, elämä tuntui aika kelvolliselta.

Sain vastaanotosta kaupunkikartan ja lähdin vielä ilta-ajelulle keskustaan. Kaupunki oli laaja ja etäisyydet pitkiä. Keskustassa valkolakkiset nuoret juhlivat koulun päättymistä, minä kiertelin hetken ja poljin takaisin leiriin. Aika samanlaista, eli kovin mitättömältä vaikuttavaa, oli nuorten juhlinta Ruotsissa kuin on Suomessakin. Ilta viileni todella kylmäksi, kuulemma + 5 asteeseen, mutta onneksi oli kuivaa, joten makuupussin suun kiristäminen riitti torjumaan vilun.

 To 13.6. Umeå – Nordmalin - Örnsköldsvik (161 km)

Aamulla paistoi aurinko ja oli melkein lämmintä, vihdoin! Tavarat ja vaatteet kuivina lähdin hyvällä mielellä eteenpäin. Ison tien vältteleminen onnistui aamupäivällä hyvin, mutta sitten alkoi vähitellen arki. Ajoin pienen pätkän harhaan tuulivoimalapuiston maisemissa, kiertelyn aikana oli pakko vaihtaa pitkät ajovaatteet päälle ja kohta jo sadekamppeetkin.

Tuosta päivästä en muista oikein mitään, vain tulon Örnsköldsvikiin rankkasateessa ja kiinni menneen Turistbyrån edessä kuullut neuvot loppumatkasta. Kaupunki on yksi upeimpia meren rannassa ja samalla vuorten sylissä (hyppyrimäki keskellä kaupunkimaisemaa häviämässä sadesumuun oli todella hurjan näköinen), mutta sateessa se ei kovin paljoa ilahduttanut, vuoria ei sumun seasta edes erottanut. Karttaan oli merkitty leirintäalue vähän kaupungista eteenpäin, mutta haastattelemani mies oli sitä, mieltä, ettei siellä mitään ole. Sateen ryöpytessä en oikein osannut (=viitsinyt tai mitä se nyt sitten olikin) katsoa karttaa ja lähdin pyrkimään leirintäalueelle, joka kuulemma ihan oikeasti oli olemassa. Lisää neuvoja sain Fjällrävenin tehtaiden edessä pariskunnalta, jonka nainen oli suomalainen, Vaasasta kotoisin. Hirvittävän ylämäen jälkeen tuli sitten vastaan leirintäaluekyltti – 10 km! Kaikki tämä olisi poissa huomiselta reitiltä ja niin aloin vihdoin lukea karttaa kunnolla. Mitään järkeä ei olisi ajaa väärään suuntaan, joten käänsin pyörän takaisin kaupunkiin (miten sitä tekeekään älyttömiä mutkia, kun ajaa yksinään kaatosateessa!) ja lähdin eteenpäin. E4 oli kaupungin jälkeen moottoriliikennetietä, joten vieressä kulkevan tien hakeminen teetti aina välillä töitä. Poikkesin jossain pensionaatissa kysymässä turhaan yösijaa, mutta lopulta vastaan tuli leirintäalueen merkki ja onnellisena huokaisten käännyin tieltä järven rantaan. Rivi mökkejä, nurmikenttä – muttei yhtään ihmistä missään. Kiertelin lähitaloja soitellen ovikelloja, kunnes lopulta joku avasi ja kertoi, että alue oli kyllä pitänyt jo avata, mutta kaivossa oli vesiongelmaa, minkä takia avaaminen oli siirtynyt jonnekin tulevaisuuteen. Surkean olemukseni hellyttämänä nainen kertoi, että muutaman kilometrin päässä on retkeilymaja, ehkä siellä tärppäisi.

Retkeilymajan kyltti tulikin vastaan, käännyin kuraiselle sivutielle ja tulin talon pihaan. Soitin ovikelloa, mutta kun kukaan ei vastannut, astuin sisään. Vastaan tuli ehkä 4-vuotias poika ja hetken päästä tämän äitikin, joka kertoi, että retkeilymaja on vasta seuraava talo. Tulin autioon pihaan, nyt oven päällä sentään luki Vandrarhem. Ovi oli lukossa, ketään ei näkynyt, ja aloin tuntea epätoivoisena itseni lentäväksi hollantilaiseksi, joka turhaan etsii satamaa. PostIt-lapulla oven pielessä oli kuitenkin teksti: klo 19 jälkeen soita numeroon… Kaivoin kohmeisin käsin kännykän esiin, mutta sitten elämä alkoikin hymyillä. Numero vastasi heti ja ystävällinen nainen kysyi, roikkuuko oven vieressä avaimia. Siinä roikkui kaksi avainta, sain ottaa niistä toisen ja mennä sen numeron mukaiseen huoneeseen. Sade jäi ulkopuolelle, suihku puhdisti kurat miehestä, iltapala valmistui vanhan pariskunnan katsellessa vieressä televisiota, ikkunasta näkyivät edessä olevat Höga Kustenin vuoret. Kiitollisin mielin nukkumaan pehmeään sänkyyn.

 

Pe 14.6. Örnsköldsvik – Höga kusten - Härnösand (116 km)

 

Päivä valkeni harmaana, mutta mies ja vaatteet olivat kuivat, pyörääkin putsailin pahimmasta kurasta. Siis kohti yhtä reissun kohokohtaa, Höga kustenia! Bjästan jälkeen Cykelspåret-opas varoitti, että E4:ää seuraava ottaa vakavan riskin, tie on vilkkaasti liikennöity ja kapea. Kiertotie olisi kuitenkin vienyt hiekalle ja hurjiin mäkiin, joten otin tuon riskin. Tie olikin välillä pelottava, varsinkin isommissa alamäissä, mutta selvittiin siitä sentään (muutama rekka saattoi toki manailla pyöräilijää, joka vie tilaa ajotieltä). Pilvet roikkuivat matalalla ja peittivät vuorten huiput, mutta sen näki vaivatta, että korkeuserot olivat isot.  Maantielläkin ne olivat hurjia ja se sentään kulki notkoja ja selänteitä pitkin! Skulebergetin juurella (käsittämätön pystysuora kivirinne!) oli Höga kustenin maailmanperintöalueen opastuskeskus ja siellä kiertelin rauhassa tutustuen näyttelyyn ja juoden kahvit. Ronja ryövärintytär on saanut inspiraationsa näiden seutujen ryöväritarinoista ja täällä on kuvattu kirjasta myös leffa, tämän kyllä uskon – maisema oli upea!

Tie jatkui jyrkkää meren rantaa Ullångeriin, mistä poikkesin pikkuteille. Högä kustenilla maan kohoaminen on ollut ja on yhä isointa maailmassa ja tämä on nostanut kalliota suoraan merestä pariin sataan metriin, halkaissut kalliota rotkoiksi ja eristänyt meren pohjaa pieniksi järviksi ja lammiksi. Siellä poljin, rinnettä ylös, toista alas – isompia korkeuseroja kuin Suomessa on missään. Pyörä retkivarusteissaan painoi ja teki mäet oikeasti haastaviksi. Kai monen päivän jatkuva rasitus tuntui myös, rankaa oli eteneminen, mutta maisemat hienoja. Pienellä kaupalla vesipulloja täyttäessäni tapasin hollantilaispariskunnan, jotka olivat kaksi kuukautta aiemmin lähteneet purjehtimaan. Nyt olivat päättäneet lähteä veneeltä kävelyretkelle, oli kuulemma ollut vähän rankempi kuin olivat aavistaneet! Jäin tapaamisen jälkeen miettimään, kuinka purjehdusretkien vapaus on aina kiehtonut minua, mutta ei ole johtanut kuin niistä lukemiseen ja tähän vapauteen, minkä pyörä mukana kulkevine varusteineen tarjoaa.

Päivään mahtui myös yksi eniten pelkäämäni haaste koko reissussa, Höga kusten bro eli silta yli Ångermansälvenin. Silta oli ennen Ison Beltin sillan valmistumista Pohjoismaiden suurin riippusilta, pituus 1200 metriä, pylonien huiput 180 m, sillan kansi 40 m joen pinnan yläpuolella. Minun korkeanpaikankammoni on aina ollut herkimmillään siltoja ylittäessä ja tällaista siltaa ei ollut ennen vastaan tullut. Pyörätie oli onneksi leveä ja autotiekin nelikaistainen niin, että ahdasta ei ollut. Ajoin tuijottaen pyörätien ja ajoradan välissä olevaa viivaan. Tunsin, että jos kerrankin vilkaisisin sivulle, en pystyisi jatkamaan, vaan jäisin siihen. Tässähän ei ole mitään järkeä, mutta eihän fobioissa koskaan ole, jokainen korkeanpaikankammoinen tuntee tilanteen! 1200 metriä oli pelätessä paljon, mutta lopulta tien alla oli penger ja sitten tasainen maa. Heitin pyörän nurin, makasin maassa, itkin ja kiitin Jumalaa - minä selvisin. Maisemat varmaan olisivat olleet hienot, minä en niistä nähnyt mitään…

 

Sade oli pysynyt poissa koko Höga kustenin lävitse ajamisen, mutta nyt se puhkesi oikein kunnolla. Kilometrejä ei tullut päivälle reissun keskiarvoon nähden paljoa, mutta ne olivat korkeuseroltaan kovia ja sillan ylitys söi voimia (fyysisiä ja ainakin psyykkisiä) kohtuuttomasti, joten tulin Härnösandiin melkoisen väsyneenä. Sade oli siinä vaiheessa jo kunnon kaatosadetta ja kun ehdin juuri ennen klo 17 sisään turistbyråån ovesta, jätin jälkeeni komeat vesilammikot. Sain sieltä kuitenkin ystävällistä palvelua. Retkeilymaja oli kuulemma täynnä, hotellivarausta en huolinut, mutta vaatimattomalta leirintäalueelta löytyi vaatimaton mökki varsin kohtuulliseen hintaan. Vaatteet kuivumaan, mies suihkuun – autuutta!

Härnösandissa 1: 400 000 kartta vaihtui 1: 250 000 karttaan, mikä helpotti suunnistamista paljon ja antoi illuusion matkan joutumisesta aivan eri tahtiin – tälläkin oli iso psykologinen merkitys. Jossain vaiheessa sitten huomasin, että keväällä ostamani kartta olikin kymmenen vuotta vanha eli monelta osin vanhentunut, mutta se on toinen juttu. Sekin on toinen juttu, että kroppa olisi jo kovasti kaivannut lepopäivää – ylämäissä huomasi, että jaloista ei vain kerta kaikkiaan irtoa tehoja normaaliin tapaan. Yön yli lepääminen ei oikein riittänyt palautumiseen, mutta toisaalta kilometrejä kertyi koko ajan laskelmiani enemmän ja lauttaliput Tukholmasta olivat kertomassa, koska pitää olla perillä. Siis eteenpäin!

La 15.6. Härnösand – Sundsvall - Gnarp (140 km)

Sade lakkasi yön aikana ja aika pian alkoi päivä oikeasti myös lämmetä. Reitti kierteli mukavia pikkuteitä, mutta jossain vaiheessa ne mukavat pikkutiet alkoivat nousta aivan käsittämättömästi. Korkeuskäyrien puuttuessa olin taas missannut korkeuspisteet tien vierestä 315 m, 291 m… Ja tämä alle 20 km meren rannasta! Ihanan pitkä alamäki Sundsvalliin korvasi kyllä nousut varsinkin, kun vastaan tuli ensimmäinen kohtaamani retkipyöräilijä (saksalainen) ja ilma lämpeni niin, että ajoin pitkästä aikaa lyhkäisillä vaatteilla. Kaupungin lähellä oli sitten taas vaikeampaa – pyörätiet kiemurtelivat ja hävisivät välillä, minun tieni kierteli, kiipesi ja kierteli taas. Sundsvall, joka oli tuntunut olevan jo lähellä, olikin vielä melkoisen matkan päässä. Lauantai-iltapäivänä kaupunki oli hiljainen, kahvit sentään sain juotavaksi, mutta muuten en juuri poikkeillut, vaikka kaupunki sinänsä kaunis onkin kahden vuoren välissä.

Tie kulki eteenpäin meren rantaa, tiet pienenivät, muuttuivat välillä hiekkateiksikin, mutta kaunista oli. Lauantai-illan tunnelma oli aistittavissa pyörän selkäänkin, vaikka saunan tuoksu ja grillin tuoksu puuttuivatkin (mitä ruotsalaiset tekevät mökeillään lauantai-iltaisin?!). Aurinko lämmitti ja sivuutin suunnittelemani leirintäalueen todeten, että en osaisi toivoa mitään parempaa kuin polkea tällaista tietä tällaisessa kelissä, miksi siis pysähtyä!

Seuraava mahdollinen yöpaikka näytti kartasta katsoenkin aika epämääräiseltä ja sitä se oli paikan päälläkin! Sain kuulla, että paikka on jo monta vuotta aiemmin (kiitos, Karttakeskus, vanhentuneesta kartasta!) muuttunut kesäsiirtolaksi ja satunnainen ohikulkija ei todellakaan saa laittaa telttaansa pystyyn alueelle! Ikkunassa kävi useampiakin nuorten tyttöjen kasvoja kurkkaamassa, olisiko yösijan pyytäjä kovinkin kelvollinen majoitettavaksi, mutta nopea vilkaisu riitti…

 

Muutaman sadan metrin päässä oli meren ranta ja siellä venesatama, siis sinne! Ajoin kalastajakylän läpi, ihastelin jokisuuta, jonka veteen asti ulottuvat aitat ja laiturit täyttivät ja tulin niemen kärkeen. Siellä oli laiturissa pari venettä ja maalla useita trailereita todella isojakin veneitä varten. Metsikön keskeltä löytyi suojainen telttapaikka, merestä vettä uimiseen ja pesemiseen (aika kylmää) – mitäpä fillariretkeilijä muuta kaipaisikaan.

Su 16.6. Gnarp – Hudiksvall - Söderhamn – Ljusne (149 km)

Aamu oli taas harmaa ja sateinen. Ajoin pikkuteitä E4:n varteen ja siitä Hudiksvalliin. Vettä satoi ja päätin syödä hampurilaiset, kun keittimien pystyttäminen ei oikein innostanut. MacDonaldissa oli hillittömät jonot, sillä Hudiksvallissa pelattiin jotain tyttöjen juniorijalkapalloturnausta. No, hampurilaisen sain kuitenkin.

Pohdin pitkään, lähdenkö kiertämään Cykelspåretin pitkää reittiä vai poljenko ison tien piennarta, mutta ongelma ratkesi itsestään, kun vastaan tuli moottoritie, jota karttaani ei oltu merkitty ollenkaan ja sen vieressä kulki rauhallisena vanha E4! Kartta oli tosiaan vanhentunut, mutta nyt olin vain hyvällä mielellä, kiertäminen pikkuteitä sateessa ei olisi innostanut, ei myöskään ison tien piennar – nyt oli käytössä sopiva kompromissi!

Matkalla Söderhamniin tuli vastaan pariskunta pyöräretkellä – sateessa emme kyllä pysähtyneet juttelemaan – muuten ei tapahtunut kummempaa. Kaupunki oli sunnuntai-iltapäivänä täysin kuolllut, kahvilan sentään löysin. Tie jatkui meren rantaa oikein miellyttävänä, vähän aroin mielin ohitin leirintäalueen, mutta onneksi seuraavakin oli olemassa ja sieltä löytyi märälle miehelle mökki sveitsiläistaustaisen alueen isännän vakuutettua, että teltassa yöpymistä ei kannata edes ajatella, kun kerran sisätilaakin riittää. Receptionissa oli mahtava paistuvan lohen tuoksu, mutta tuhlaaminen mökkiin telttapaikan sijaan oli jo tarpeeksi, joten tunnbröd-tonnikala-illallinen sai riittää.

Ma 17.6. Ljusne – Gävle – Österbybruk (173 km)

Aamu valkeni, siis oikeasti valkeni. Aroin mielin jätin pitkät ajovaatteet pukematta ja jatkoin matkaa. Jossain vaiheessa totesin, että oli hiki, sitten huomasin, että isompia korkeuseroja ei ole ollut koko päivänä – tämähän alkaa sujua! Eteläisemmässä Ruotsissa vaihtoehtoisia teitäkin alkoi olla jo sen verran, että E4:n välttäminen ei tarkoittanut hiekkaa eikä kohtuuttomia kiertoja, ajaminen alkoi kaiken kaikkiaan muistuttaa sitä, mitä pyöräretkeily talven unelmissa ja muistoissa on!

Gävle tuntui reissun yhdestä kolmesta parhaasta kaupungista Upsalan ja Tukholman rinnalla – ai niin, näissä kolmessa paistoi aurinko, kun oikeastaan kaikissa muissa satoi! No, oli Gävle joka tapauksessa kiva kaupunki – sen lävitse ajaminen oli helppoa, löysin Turistbyrån, mistä sain kaupunkikartan, mukavaa keskustaa riitti, söin jopa ruuan jonkun ostoskeskuksen Foodgardenissa.

Älvskarlebyssä olisi ollut leirintäalue maan kuulemma parhaiden lohiapajien vieressä, mutta keli oli hyvä ja mieli oli hyvä, joten eteenpäin! Jossain vaiheessa ajoin kiinni vanhan traktorin, jonka peesiin jäin liki kymmeneksi kilometriksi leppoisassa 20 km/h vauhdissa (traktorissa ei ollut peilejä ja epäilen, että kuski ei missään vaiheessa huomannut imussa tulevaa salamatkustajaansa). Aurinko paistoi, oli suorastaan kuuma – ihan niin kuin pyöräretkellä pitääkin!

1700-luvulla Ruotsi oli maailman metalliteollisuuden keskus. Tästä kertovat yhä vallonsbrukit – hollantilaisten metalliherrojen kartanot. Niistä ensimmäinen ja upein oli Lövfstabruk. Ihana kartano- ja ruukkimiljöö ja kaikkihan on vielä kauniimpaa, kun aurinko paistaa. Ei ollut kiire minnekään – viikon kestänyt ”etappiajo” yöpaikasta toiseen oli vaihtunut oikean pyöräretken koko ajan perillä olemiseksi!

 

Kilometrit olivat lyhkäisiä tasamaalla auringon paisteessa ja hyvissä ajoin tulin seuraavaan ruukkikylään, Österbybrukiin. Leirintäalue oli pienen lammen rannassa, viehättävä vanha kylä kylpi auringon paisteessa, lapsia uimassa, nuoria kuljeksimassa… kesä vihdoin!

 

Ti 18.6. Österbybruk – Uppsala - Tukholma (160 km)

Aamu ei ollut yhtä kaunis kuin ilta (paremmasta päästä reissuaamujani kuitenkin!) ja ennen Upsalaa täytyi taas vaihtaa pitkää päälle. Upsala oli jostain syystä ollut alusta alkaen korkealla odotuksissani ja täytti ne kaikki odotukset vaivatta. Poljin tuomiokirkkoon, missä hiljennyin hetken, sitten Turistbyråhån, missä minua ystävällisesti ohjattiin liikkumiseen Upsalassa kuin myös loppumatkaan kohti Tukholmaa. Kruisaislin pitkin kaupunkia, söin ihan oikeassa ravintolassa ja muistelin, että juuri tätähän pyöräretkeily oikeasti on. 

 

Upsalan jälkeen ilma lämpeni taas melkein helteiseksi ja tie Tukholmaan oli selvä Märstan lähiöön asti, siellä alkoivat sitten ongelmat. 1: 250 000 kartta ei juuri neuvoja jakele miljoonakaupungin lähiöiden välillä ja kohta olin aivan solmussa Arlandan lentokentällä vievien moottoriteiden puristuksessa. Yritin kysyä neuvoa - yksi kaveri jopa vastasi suomeksi – lopulta päätin jo hakeutua juna-asemalle ja yrittää pyörää paikallisjunaan. Sitten osui (hämmentyneiden rukousten jälkeen) silmiin vihreä kyltti pyöränkuvan kera – Sverigeleden. En tiennyt, mikä tuollainen reitti on, mutta tartuin siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Reitti opasti risteys risteykseltä eteenpäin, välillä puistojen hiekkakäytäviä, välillä teollisuusalueiden läpi, välillä lähiöiden takapihoja pitkin, mutta joka tapauksessa eteenpäin. Olin aivan hukassa, kokonaan reittiopasteiden varassa, kartta ja maasto eivät tavoittaneet toisiansa kuin joskus harvoin.

Tien vieressä seisoi maantiepyöriinsä nojaten kaksi ukkoa (eli siis minua vanhempaa miestä). Toinen tarjosi banaania evääksi ja minä poikkesin juttelemaan. Puhuimme pitkään pyöräilystä, miehet yrittivät neuvoakin tietä eteenpäin, mutta hankalaa se oli. Sitten toinen sanoi: ”Minä asun tuossa aivan vieressä. Odota pari minuuttia niin haen sinulle pyöräilykartan!” Ja niin minulla oli kohta edessäni Tukholman pyöräilykartta ja saatoin vain kiittää nöyrästi veljeskunnan jäseniä ystävällisyydestä. Kartan reunaan oli vielä yli kymmenen kilometriä, mutta jossain vaiheessa olin sitten vihdoin kartalla.

Karttaan oli merkitty leirintäalue Täbyn lähiöön, mutta se oli aika lailla sivussa ja kun leirintäalueen merkki löytyi myös aivan Värtahamnenin vierestä, päätin jatkaa keskustaan asti, epätoivoinen haeskelu lähiöiden keskellä oli niin ahdistavaa, että halusin päästä niin pitkälle, ettei mitään huolta enää jäisi huomiselle päivälle.

Värtahamenin kylttejä löytyi, mutta leirintäalueen ei. Kysyin Olympiastadionin kulmalla neuvoa yhdeltä ohikulkijalta, joka äärimmäisen ystävällisesti kaivoi tietoja älypuhelimestaan varmaan yli vartin ajan. Östermalmscamping löytyi netistä, mutta sille ei osoitetta ja muutenkin tiedot olivat kovin epämääräisiä (kotikoneelta asiaa aikanaan tarkistaessani selvisi, että alue oli lopettanut toimintansa 2010). Lopulta pyysin miestä katsomaan, mistä löytyisi retkeilymaja ja sellainenhan löytyi aivan keskustasta Skeppsholmenin saarella.

Vuolaiden kiitosten myötä käännyin keskustaan päin ja ajoin meren rantaan, Kungstädgårdenin läpi ja Skeppsholmenin sillalle. Jo kauan paikallaan seissyt retkeilymaja sijaitsi vanhassa laivassa ja sen vieressä olevassa rakennuksessa. Yö oli halpa neljän hengen huoneessa, jonne onnellisena kannoin tavaroitani. Ovella meinasin kääntyä takaisin, sillä vuoteella makaili nuori nainen! Neljästä petistä lopulta kolmea miehitti nainen, mutta niin kai retkeilymajoissa Ruotsissa sitten on tapana. No, minä en ahdistellut heitä eivätkä hekään minua, joten ei siinä mitään.

Kävin suihkussa ja söin iltapalan, sitten vielä ilta-ajelua aurinkoisessa Tukholmassa tyhjällä pyörällä. Harvoin olen ollut niin onnellinen: reissu tehtynä, laivalle ehtisi vaikka konttaamalla, kaunis kesäilta, pyörä ihanan kevyenä…

 

Ke 19.6. Tukholmassa (38km)

Aurinko paistoi aamullakin. Kiirettä ei ollut, mutta jossain vaiheessa sitten nousin pyörän selkään ja ajelin hetken aurinkoisia rantoja välillä istuskellen ja merta katsellen. Kävin satamassa katsomassa, saisinko tavarat jonnekin suojaan päivän ajaksi, mutta kun säilytys oli kovin kallista, jatkoin ajelua raskaan pyörän kanssa.

Pyörä tekee kaupungista ihanan pienen – kiersin Ladugårdenin, Djursgårdenin ja Kungsholmenin, jotka jalkaisin ovat vähän turhan etäällä. Laivassa odottaisi seisova pöytä, niin söinkin mahdollisimman tukholmalaisittain vain nakkisämpylän Kungsträdgårdenin varrella. Veljeni, Jukka, oli vaimoneen Tukholmassa päiväristeilyllä ja jossain vaiheessa tapasimme heidän kanssaan ja joimme kahvit, sitten olikin aika lähteä kohti satamaa.

Laivaan ajamisreitti lähti hämmentävän kaukaa laivojen luota, mutta löytyi sentään. Kaksipyöräisten jonossa oli pari moottoripyörää ja neljä BMX-kuskia Tampereelta palaamassa jostain tapahtumasta. Totesimme, että kai me sinänsä olemme saman lajin edustajia, vaikka ei polkemisessa paljon yhteistä olekaan! Tyhjän autokannen lävitse oli juhlavaa ajaa, juhlavaa myös käydä suihkussa hytissä, juhlavaa syödä hyvin, juhlavaa myös tulla aamulla Helsinkiin ja lähteä autokyydissä kotiin.