Syysvaellus Koilliskairassa 2013

La 7.9.

Kello soi 3.45. Yö jäi lyhyeksi, sillä työt olivat jatkuneet illalla puoli yhdeksään. Ei herääminen silti vaikeaa ollut, hyvät odotukset voittivat vaivatta väsymyksen. Rinkat oli pakattu autoon jo illalla ja niin olimme suunnitelman mukaisesti puoli viideltä hakemassa mukaan Päivin työkaverin ja ystävän, Hilkan. Sitten edessä 1300 km ja sitten edessä…

Matka pohjoiseen on pitkä, mutta on se joskus tuntunut pitemmältäkin. Kolme kuskia vuorotteli, keli oli vaivaton ja tiet hiljaisia. Yhden kahvipaussin (Vaskikellossa Pyhäsalmella) ja yhden ruokatauon (Napapiirin Shellillä) jälkeen seuraava pysähdys oli Kaunispään laella. Kahvit auringonpaisteisessa maisemassa talven hiihtoja muistellen, mutta samalla hiljaista ylenkatsetta maantien varren elämää kohti tuntien ja sitten alkoi viimeinen taival kohti Aittajärveä.

Tie on kohentunut takavuosista niin, että aikanaan puolentoista tunnin matka-aika jäi alle tuntiin. Aittajärven parkkipaikalla oli kymmenisen autoa, pari ihmistä käveli vastaan, pari oli lähdössä samaan aikaan meidän kanssamme (tulimme heidän jälkeensä ja kun lähdimme autolta eteenpäin, he vieläkin pakkasivat tavaroitaan – liikkeelle lähtemisten ryhdikkyys oli koko reissun ajan hienoa!). Kello oli puoli kuusi ja aurinko alkoi hiljalleen painua alemmas värjäten Suomujoen varret loistavan kultaisiksi. Ruska oli kelvollinen, aurinko varsinkin illalla alhaalta paistaessaan herätti sen ihanaan loistoon.

Kolttakentällä ensimmäinen tauko, sitten vielä pari kilometriä ja ennen kahdeksaa olimme perillä Snellmanin majalla. Yksi pariskunta koiransa kanssa oli majoittuneena kämppään, mutta muutti jossain vaiheessa iltaa telttaan, olivat kai lukeneet kämppäkirjasta, että lemmikkejä ei saa tuoda sisälle. Koira oli kuulemma ekaa kertaa tunturissa, samoin puoliso, Anna. Anna ei juuri suutaan avannut ja me jäimme kovasti miettimään, olisiko hän taustaltaan venäläinen tai virolainen. Vastaantulijoiden ja kanssakulkijoiden ammattien ja keskinäisten suhteiden arvuutteleminen tarjosi reissun aikana paljon keskusteltavaa!

Päivi ja Hilkka saivat Marmotin teltan ensimmäistä kertaa pystyyn, Timo uuden Pena-laavunsa. Ensimmäisen illan perinteinen grillimakkara maistui ja unikin maistui lyhyen edellisen yön jälkeen.

Su 8.9.

Päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edellinen päivä oli laskenut. Leiri saatiin hyvin koottua, kun naiset oli ensin saatu ylös teltastaan aamu-pilateksen jälkeen (pilates-harjoittelu jäi tähän yhteen kertaan). Vedet olivat kuivan, kuuman ja ennätyspitkän kesän jälkeen matalalla ja lämpimiäkin, niin Suomujoen ylitys kävi varsin vaivatta. Hetkeä myöhemmin perässä tullut pariskunta joutui kuulemma kantamaan koiransa, siinä vaiheessa me olimme jo hyvässä vauhdissa Suomua alaspäin. Pieni oikaisu metsän kautta Kuotmuttiojan tulipaikalle, missä jouduimme hetken haeskelemaan paikkaa ojan ylittämiseen. Kohta olimme Muorravaarakkajoen varressa ja matka jatkui puolukoita ahmien ja välillä joessa uivaa joutsenta seuraillen.

Muorravaarakan ylitys oli helppo ja kohta tulimme Jyrkkävaaran kämpälle. Sinänsä tylsä kämpän paikka oli yllättänkin kaunis auringon siilautuessa mäntyjen välistä! Keittelimme lämmin kupit ja joimme kahvit, sitten alamäkeä takaisin Muorralle. Poroaidalla ohitti Snellmaninmajalla tapaamamme pariskunta koirineen meidät, sitten olivat edessä suot, jotka joskus ovat olleet hyvin hankalia ylitettäviä, nyt varsin vaivattomia.

Harrijoen ylitys riukuja myöten on aina ollut vähän pelottava, nyt se oli tavallistakin jännempi Päivin jalan jäädessä riukujen väliin. Hallittu istahtaminen rinkka selässä onnistui kuitenkin jalan vääntymättä ja pian Timo sai nostettua rinkan pois selästä ja Hilkka kiskottua jalan puiden välistä. Säikähdyksellä selvittiin, paljon kehnomminkin olisi voinut käydä.

Harrijoen suun tulipaikalla (vai mikä Muorranmutka se onkaan kartoissa, joskus aikanaan Nuotian kämpän rauniot) ei ollut puuta, vaikka Timon muisti muuta väittikin. Naiset kävivät uimassa ja sitten jatkoimme eteenpäin Muorravaarakkaa ylöspäin. Parin kilometrin jälkeen joki leveni pieniksi järviksi ja me keittelimme ruuat kauniissa ilta-auringossa.

Sitten vielä jokunen kilometri ja tulimme tulipaikalle, jonka nimi kartassa on nerokkaasti Muorravaarakanjoki. Tulet syttyivät, telttapaikat löytyivät rinteestä auringon viime säteissä ja pian yhdeksän jälkeen makuupussit jo kutsuivat vaeltajia. Kilometrejä tuli aika paljon ja vaikka ne joen varren polkuja tallaten eivät erityisen raskaita olleetkaan, olivat ne kovasti tarpeeksi näin reissun alkuun.

Ma 9.9.

Vaelluspäivä alkoi kovalla nousulla. Paksu sammal upotti jalan alla, rinne oli jyrkkä ja metsän suojassa lämpenevä päivä sai hien pintaan. Sitten havumetsä alkoi muuttua tunturikoivikoksi ja kohta sekin oheni ja edessä oli aukea tunturiselänne. Kannattamannoska laski alaspäin ja törmäsimme käsittämättömän mahtavaan mustikkapaikkaan. Isoja, maukkaita marjoja riitti ja riitti kyllä koko reissunkin varrella – samanlaisia määriä mustikoita ja puolukoita ei kukaan meistä ollut viikon aikana syönyt, mitä nyt saimme nauttia.

Ylhäällä tunturiselänteellä oli upea vaeltaa, pinta oli jalan alla sileä ja helppo kulkea, Kuikkapää kohosi kurun jälkeen idän puolella, lännen puolella Ruopimapäät ja Sollanpää. Ennen Laukkunoskalle nousemista keittelimme lämmin kupit lounaaksi ja sitten jatkui taival tunturin reunaa myöten koko ajan ylhäällä pysyen. Jätimme rinkat Kuikkapäältä Rovapäälle johtavalle selänteelle ja lähdimme lakittamaan Kuikkapäätä. Rinteessä tuli vastaan pariskunta matkalla Kiertämäjärviltä Anterinmukkaan. Kuikkapään huippu on Saariselän vaikuttavimpia mahtavine pahtoineen, nyt maisema oli erityisen hieno, kun kirkkaassa ilmassa katse kantoi vaivatta Vongoivalle ja sen taakse Korvatunturille asti. Puhelimellekin löytyi kenttää Raja-Joosepin maston ollessa melko lähellä.

Rinkat takaisin selkään ja matka jatkui. Vesi alkoi olla vähissä ja niin aloimme laskeutua lännen puolella olevaan kuruun. Vettä löytyi, vaikka sen hetken taivalluksen jälkeen salaperäisesti katosikin purouomasta. Polku oli alkuun epäselvä – kiertelimme puron molemmilla puolilla - mutta vähitellen se vahvistui ja toi meidät Kaarreojan varteen. Ylitys onnistui kuivin jaloin ja jäljellä oli enää pari kilometriä, mutta ne kilometrit olivat melkoisen pitkiä – päivä oli ollut kova!

Anterinmukka oli yhtä viehättävä kuin aina ennekin, kun saavuimme perille kahdeksan maissa. Saunaan emme jaksaneet enää mennä, uimassa sentään kävimme ja sitten laittelimme ruuat ja juttelimme nuotiolla hetken sympaattisen savonlinnalaispariskunnan kanssa, joiden kanssa matka osui yksiin useampaankin kertaan tulevina päivinä. Myös ensimmäisen yöpymisemme tuttavapariskuntamme tapasimme ja Anna jutteli iloisesti selvällä savolla – ei menneet arvelumme aivan kohdalleen!

Ti 10.9.

Aamu alkoi saunan lämmityksellä, kunhan oli syöty puurot muhkean mustikka-annoksen kera. Aamusauna oli loistava keksintö, aurinko paistoi, hienon uimapaikan vesi oli siedettävän lämmintä, kiirettä ei ollut. Joimme vielä teet sisällä kämpässä ja hissukseen jatkui matkaa selkeitä polkuja pitkin Kaarreojan vartta kohti Muorravaarakanruoktua. Teimme matkaa rauhallisesti, pidimme ruoka- ja muitakin taukoja, pelästytimme riekkoja ilmaan ja rusketimme kasvojamme ihanassa auringonpaisteessa.

Tiuhtelmakuru oli kaunis, kuten aina.Päivi ja Hilkka eivät olleet ennen kulkeneet kurun pohjalla, mutta nyt korvasimme tämän puutteen ihanalla mustikka- ja kahvitauolla. Laskeutuminen oli tiukka, mutta kiirettä ei ollut. Ihailimme aihkimäntyjen tarrautumista rinteeseen jykevillä juurillaan, söimme marjoja ja nautimme auringosta ja lämmöstä. Muorravaarakanruoktusta näkyi ensimmäisenä vessan takana kirkkaan vihreänä loistavat pensaat, sitten jo kämppäkin ja sen edessä virtaava joki. Telttapaikka löytyi joen rannasta tulipaikan viereltä ja uintien (tai Timon kohdalla kastautumisen, kun kunnon uimapaikka saunan raunioitten luota löytyi vasta myöhemmin) jälkeen oli aikaa istua rauhassa iltaa. Kämpän seutu täyttyi väestä kolmen vaellusporukan tavatessa siellä (meiniki oli kuin osuuskaupan edessä, totesi Hilkka), meillä oli onneksi rauhallista. Tunnistusleikkimme paljasti melkoisen määrän pappeja, Päivi "kommunikoikin" yhden kanssa vessassa…

Ke 11.9.

Keskiviikkoaamu valkeni vielä aurinkoisena, mutta pilvet peittivät taivaan jo aamupalan aikana. Meillä oli edessä luppopäivä, joten ei tuolla niin väliä. Lähdimme nousemaan Muorravaarakkaa ylöspäin aika tylsiä suomaisemia myöten. Tulipaikalta alkoi nousu Akanhärkäkuruun ja vaikka keli olikin pilvinen niin, että tunturien huippuja ei näkynyt, ei myöskään Lumikurun toisella laidalla komeilevaa Pirunporttia, oli maisema silti ihana. Kiipeilimme kalliolla putouksen päällä ihastellen luonnon tuhlailevaa monimuotoisuutta.

Akanhärkäkurusta lähdimme nousemaan jyrkästi ylös Anteripäitä kohti. Päivi ehti juuri ihmetellä kulkijoiden vähyyttä, kun koivikon seasta tuli esiin yksinäinen mies ison rinkkansa kanssa. Olimme yksimielisiä siitä, että nuori mies oli lääkäri – tavattuamme hänet vielä Kiilopään kahvilassa, säilyi käsityksemme samana. Miehellä oli ennen iltaa edessä kova ja kuulemma ahdistavakin Sokostin ylitys sumussa, mutta siitä kuulimme vasta Kiilopäällä ja onneksi ei hän itsekään osannut siitä vielä huolehtia.

Meidän reittimme nousi ylöspäin ihastellen kurun reunojen ”kukka-asetelmia” – eri väriset sammalet, jäkälät ja katajat näyttivät taidokkaasti istutetulta puutarhalta -, söimme puolukoita, katselimme porojakin ja samalla sumu jatkoi nousemistaan. Ennen Anteripään etelähuippua jäimme jo sumun sisään, mutta siitä ei ollut isoakaan harmia, tunturit olivat helppokulkuisia ja suunnat selviä. Huipulta käännymme seuraamaan selännettä pohjoiseen ja nousimme evästauon jälkeen vielä Muorravaarakan Purnuvaaralle. Sitten laskeutuminen Tiuhtelmäkuruun ja ensimmäisten sadepisaroiden ahdistellessa nopeasti rinnettä alas leiriin.

Alhaalla oli selvästi kuivempaa ja saimme paistaa rieskoja nuotiolla kaikessa rauhassa. Illan edetessä tihku tiheni oikeaksi sateeksi ja siirryimme hetkeksi aikaa nuotiokatokseen juttelemaan sinne ehtineen savonlinnalaispariskunnan kanssa (olivat hyvän idea meiltä saatuaan aloittaneet päivänsä Anterinmukassa myös aamusaunalla). Timo pysyi vaivoin hereillä ja sateen rauhoittavasti ropistessa oli ihana nukahtaa.

 

To 12.9.

Säätiedotus oli kertonut, että sade menee ohi ja niin se tekikin. Liikkeelle pääsimme hyvillä  mielin ja levänneinä. Lumikurun pohjukka oli ruskaväreissään lumoava, siellä pidimme ensimmäisen tauon. Varvikko ja tunturikoivikko olivat yön jäljiltä vielä sen verran märkiä, että kengät kastuivat ja kameran objektiivikin oli näemmä sen verran kostea, että ihanasta miljööstä ei jäänyt kunnollisia kuvia muistoksi.

Rinteessä vaihdoimme muutaman sanan isän ja hänen kahden ”keskenkasvuisen” poikansa (35 ja 40 v) kanssa, sitten alkoi kova kiipeäminen ylös Lumikurusta. Rinne oli mukavaa kulkea ja maisema avautui askel askeleelta. 

Ylhäällä hengähdimme ja jatkoimme vielä nousemista. Timo katseli hämmentyneenä karttaa – ei tämä ihan tältä pitäisi näyttää ja jossain vaiheessa oli pakko tunnustaa, että ylös oli tultu väärästä kurun haarasta ja ylimääräistä tuli sekä käveltävissä, että noustavissa metreissä. Sori!

Ruokatauko pidettiin tunturien väliin jäävässä hurjan lohkareisessa kurussa ja matka jatkui Riitelmäpäitten mukavasti kuljettavia rinteitä kohti Sokostia. Sokostilla nousimme vielä pienen louhikon ylös ja jätimme rinkat selänteelle pohjoishuipun vierelle. Maisema oli upea niin taaksepäin Muorravaarakan laaksoihin kuin eteenpäin Luirojärvelle ja sen takana nouseville tuntureille. Kävely Sokostin huipulle tuntui melkoisen pitkältä rakkaisella selänteellä, mutta toki se ilman rinkkoja sujui. Ilma huipulla ei ollut aivan yhtä tyyni kuin Hilkan ja Päivin kolme vuotta aiemmin sinne noustessa, mutta ihanan lämmin ja aurinkoinen kuitenkin.

Paluumatka rinkoille sujui selvästi menomatkaa helpommin ja kohta kiipesimmekin ylös Sokostin louhikkoiselle pohjoishuipulle, joka tunturina on paljon vaikuttavampi kuin päähuippu.

Alas lähdimme laskeutumaan Apujoukkojenvaaran selännettä, mutta hankalasti käveltävät laattakivet saivat meidät pian kääntämään reitin nopeammin alas. Poroja oli jälleen liikkeellä, kovin lähelle eivät kyllä päästäneet. Tulimme Pälkkimäojan varteen ja seurailimme sitä alaspäin parin kilometrin verran, kunnes tulimme laavulle. Isä ”keskenkasvuistensa” kanssa oli laavulla keittelemässä ruokaa, vetäytyivät sitten kuitenkin omille tulilleen sivummalle, vain isä (tai vaari tai mikä lienee) tuli välillä juttelemaan. Ilta pimeni ja jäähtyi nopeasti auringon laskettua Joukhaispään taakse. Timon laavu oli joka yö ollut niin päin, että aukosta näki pohjoisen taivaalle revontulien varalta, mutta kun niitä ei ollut tähänkään mennessä näkynyt, sai laavun aukko osoittaa tällä kertaa lounaaseen. Jokin kuitenkin havahdutti Timon puolen yön aikaan ja laavusta ulos kurkatessa loistivat taivaalla upeat revontulet. Naisväki äkkiä hereille teltastaan, vaarikin puulaavusta ja sitten ihailimme upeaa taivaallista näytelmää yövaatteissamme. Revontulien vyö ylettyi taivaan rannasta toiseen, väreili, muodosti kuvioita, tanssi… Loistava näytelmä!

Pe 13.9.

Vilpoisen yön jälkeen nouseva aurinko nosti maasta sankan usvan, jonka lävitse päivän säteet kauniisti siilautuivat. 

Meillä oli edessä viimeinen nousu tunturiin, Pälkkimäpäälle ja siitä selänteitä myöten Seisomakivenselälle ja edelleen kohti Kaarnepäätä. Kulku oli kevyttä tasaisella selänteellä ja pian pidimme taukoa mustikoita nautiskellen. Kohta kääntyi polku alas Maantiekuruun ja jätimme haikeat hyvästit tunturimaisemalle (tai siis näkemiin, ei hyvästi!). Alhaalla tavoitimme Sotavaaranojan latvat ja keittelimme ruuat lämpöisessä auringonpaisteessa. Polku jatkui hyvänä ja toi meidät kahville kosken partaalle (tulipaikan nimenä kartassa taas mielikuvituksellisesti Sotavaaranoja!).

Pian tulimme Suomujoen varteen kauniissa rantamännikössä ja kuljimme läpi poroaidasta, joka oli ollut vastassa toiseen suuntaan kulkiessamme heti reissun alkupuolella. Ennen Siikavuopajan laavua matalikolla oli melkoinen tokka poroja ylittämässä jokea ja juomassa. Melkein täysikasvuiseksi ehtinyt vasa imi maitoa emästä, herttainen näky. 

 

Siikavuopajan laavu houkutti jäämään, mutta kello oli sen verran vähän, että jatkoimme sentään vielä matkaa. Polku toi meitä aivan Suomun vartta lopulta niin, että jouduimme rämpimään varsin hankalaa maastoa viimeiset pari kilometriä Helanderinjärven tulipaikalle Maantiekurun suulle. No, tiukka loppuponnistus antoi hyvän hien pestäväksi uinnilla järvessä ilta-auringon viime säteiden valaistessa.

Kaksi kaveria poikkesi juttelemaan, mutta jatkoivat sitten matkaa, vaikka ilta olikin jo myöhäinen ja niin saimme istua rauhassa nuotiolla paistaen viimeisen illan kunniaksi lättyjä. Hilloa ja sokeria reilusti – kaikki hemmottelu oli taatusti ansaittua!

Yö oli lämmin, revontuliakin näkyi, mutta sen verran mitättömiä, että naisväki sai nukkua rauhassa teltassaan. Elias Lönnrot ja A.J. Castren olivat yöpyneet joulun ajan viereisessä kodassa, jonka jäänteet yli 150 vuoden jälkeen edelleen olivat paikallaan, aika lailla leppoisammat taisivat olla meidän olomme.

La 14.9.

Aamulla ei ollut kiirettä (niin kuin ei kyllä edellisenä eikä sitä edellisenä tai sitä edellisenä jne päivänäkään…), pian kymmenen jälkeen olimme jo kahlanneet Suomujoen ylitse ja tulleet autolle. Rinkka pois selästä viimeistä kertaa, kummallisen tuntuista!

Hilkka jätti ystävällisesti lapun auton ikkunaan, jonka avaimet ilmeisesti roikkuivat Suomun rannan ilmoitustaululla ja sitten olikin edessä tunnin ajo Saariselälle ja lopulta Kiilopäälle suihkuun ja kahville.

Kotimatka oli taas pitkä ajettavaksi, napapiirillä poikkesimme Joulupukin pajakylässä leikkimässä turistia ja syömässä poroburgerit. Kotona olimme juuri ennen puoltayötä.

Reissu oli hieno – parempia ilmoja ei syyskuun vaelluksella voisi olla, ruska oli vallan kelvollinen, vedet matalalla, matkan teko ongelmatonta ja seura erinomaista. Kiitos!