Cykelspåret
längs Ostkusten – Ystad-Haparanda (ca 250 mil), reitin suunnitellut ja
merkinnyt Svenska Cykelfrämjandet. Kolme vuotta sitten ajoin rannikon Haaparannasta (tai siis Kemistä) Tukholmaan suurin
piirtein oppaan ohjeiden mukaan.
Nyt oli vuorossa loput rannikosta. Pohjois-Ruotsi oli välillä aika haastavaa
ajettavaa, paljon korkeuseroja, reitin urhoollisesti etsimät pienet tiet
valtateiden sijaan kiersivät kovasti ja silloin, kun kiertää ei jaksanut tai
ehtinyt, E4:n varsi oli välillä kovin pelottavaa ajettavaa. Etelä-Ruotsissa
olettaisin asioiden olevan eri tavalla, vanhassa kulttuurimaisemassa teitä
riittää, niin isoja kuin pieniä ja etäisyydet taajamien välillä ovat lyhkäisiä.
Niin siis reittiopas uudestaan esille, reitin kopsaaminen 1:250 000 kartan
kopioihin, lento Helsingistä Kööpenhaminaan, laivalippu yhdeksän päivän päähän
Tukholma-Helsinki ja siinä valmistelut melkein olivatkin.
Pyörä (Kona
DrDew) on kunnialla hoitanut jo monta yli 1000 kilometrin retkeä, varusteet
ovat tutut ja kunnossa, alle 37 mm renkaat (Scwalben Marathon Supremet)
tavallisten 32 millisten sijaan, etutelineet ja laukut kiinni, siinä oikeastaan
koko valmistautuminen. Pyörän pakkaaminen lennolle oli sen sijaan mietityttänyt
kovasti. Miten pakata fillari niin, että sitä ei kolhita matkalla, miten saada
viisi laukkua ja teltta kuljetettua järkevästi… Ratkaisuksi löytyi
paikallisesta pyöräliikkeestä (mainostetaan tässä nyt loistavan palvelus Suomen Urheilupyörää!) pahvilaatikko, jossa italiasta oli tullut pyörä.
Oma pyörä mahtui maantiepyörälle tehtyyn laatikkoon vähän vaikeasti, mutta
tarpeeksi paljon purkamisen jälkeen sentään kohtuullisesti. Samaan laatikkoon
myös muuta tavaraa niin, että koneeseen täytyi ottaa matkatavarana vain toinen
takalaukku (toki lastattuna ääriään myöten), sisälle koneeseen toinen takalaukku
ja tankolaukku.
Ikävää oli,
että tavaroiden pakkaamista ei päässyt kokeilemaan kertaakaan, yleensä sitä
tietää kaiken olevan mukana, kun tavarat ovat paikallaan pyörän päällä, silloin
kuulee myös mahdolliset kolinat ja muut, joihin pitää puuttua, nyt kaikki oli
palasina ja ensimmäinen mahdollisuus saada kaikki kasaan koittaisi vasta
Kööpenhaminan lentokentällä.
Pyöräkilometrejä
oli ehtinyt kertyä huhti-toukokuussa mukavasti, mm. Kaupin Kanuunoiden leiri
Mallorcalla, mutta sitten työkiireet kerta kaikkiaan söivät ajan ja kesäkuun
kilometrit jäivät vähemmäksi kuin olisin toivonut. Ei oma kunto kuitenkaan
huolettanut. Viikonloppu meni sukulaistytön häissä toisella puolella Suomea,
sitten ilta-ajelu Helsinkiin tyttärelle (ja tyttärentyttärelle, jolle sain
lukea perusteellisen pitkän iltasadun), ja unta niin, että kuuden aikaan jaksoi
herätä ja lähteä kentälle.
Maanantai 4.7.
Lentokentällä
kaikki sujui paremmin kuin olin osannut toivoakaan, virkailija lähti mukaani
viemään fillarilaatikkoa jättöpaikkaan (sinänsä iso 75 €:n maksu fillarista ei
tuntunut mitenkään liian isolta, kun kaikki sujui), laukku lähti ruumaan ja
minä turvatarkastuksen jälkeen aamupalalle ja odottamaan koneen lähtöä.
Loistava fiilis!
Koneen
ikkunasta katselin komeaa siltaa, mielessä loistava Silta-televisiosarja. Jo
koneessa ja myöhemmin kentällä seurasin mainiota kemistinörttinelikkoa
(matkalla johonkin alan kilpailuun), Rillit huurussa oli luontevasti seuraava
mieleen noussut telkkarisarja.
Kello tunnin
verran taaksepäin ja niin yhdeksältä lähtenyt lento oli Kööpenhaminassa jo 9.30
– aikaa tehdä vaikka mitä, kokonainen fillariretkipäivä!
Tai sitten
ei! Matkatavaroita ei kuulunut – meni normaali vartti, sitten jo täysi tunti,
näytöllä luki vain, että matkatavarat ovat myöhässä. Lopulta virkailija kävi
ilmoittamassa että matkatavarankäsittelijät ovat aloittaneet lakon. Mitään
tietoa siitä, kuinka kauan lakko kestäisi, ei tietenkään ollut, ainoa ohje oli
tehdä lomakkeelle ilmoitus puuttuvista matkatavaroista ja sitten jäädä
odottamaan, että firma toimittaa ne. Kysyin, missä minun kannattaisi odottaa,
virkailijan mukaan sillä ei ollut mitään väliä, he soittavat sitten ja toimittavat
tavarat sinne, missä olen.
Niin astuin
tullista läpi Tanskan puolelle, vaikka mielessä oli jo silloin, että ei tämä
nyt varmaan oikein mene. Lentokentällä aloin miettiä, että ei ole mitään
syytä lähteä kauemmaksikaan, kävin syömässä ja istuin odottelemaan. Jossain
vaiheessa kaivoin matkatavarafirman nettisivut esille ja löysin sieltä omankin
ilmoitukseni. Huomasin, että siinä oli maininta vain laukusta, ei fillarista!
Ryntäsin infotiskille, missä ystävällinen, mutta päättäväinen virkailija
kertoi, että takaisin ei ole mahdollista mennä, puhelin on ainoa väline, millä
ottaa yhteyttä. Samalla hän kertoi, että lakko muuten loppui jo, joten eiköhän
asiat selviä nopeasti.
Soitin
firmaan, missä monen `jos sitä ja sitä, paina 1 jne.´ jälkeen sain kiinni
jonkun, joka kertoi, että jos yhteystiedot ovat kunnossa, minuun otetaan
yhteyttä heti, kun tavarat ovat löytyneet. Ei siis muuta mahdollisuutta kuin
odottaa ja seurata, kuinka monitorin mukaan lentoni matkatavarat ovat juuri
hihnalla. Miksi piti lähteä pois transit-alueelta, miksi, miksi… Aika kului
hitaasti. Mukana oli kaksi dekkaria iltakirjoiksi, aloin lukea viimeistä Leena
Lehtolaista. Aika kului, edelleen hitaasti. Firman puhelinaika päättyi klo 16,
yritin soittaa juuri ennen sitä, en päässyt läpi. Info selitti vain, että
siellä on kova kiire lakon jäljiltä, mutta kyllä he ottavat yhteyttä. Mitään
muuta kuin puhelinnumero, joka ei vastannut, ei heillä ollut antaa.
Mietin
lähtemistä kaupungille ja yöpymistä hotellista (se menisi lentoyhtiön
piikkiin), mutta kun kerran tavarat ovat samassa rakennuksessa vain seinän
toisella puolella, ei kai kannata lähteä niistä kauemmaksi. Eihän voi olla
vaikeaa löytää fillaria ja kirkkaankeltaista laukkua, eihän, eihän…
Ja niin
elämäni turhauttavin päivä kului. Ihmisiä tulee ja menee, terminaalin jokainen
nurkka tulee tutuksi, lentokentän hohto karisee. Iltaa kohti hallikin hiljenee,
ei tietenkään kokonaan, ja minunkin on aika alkaa nukkua. Koitin ensin torkkua
penkillä, taisin nukkuakin pari tuntia. Sitten taas luin hetken, kello oli vatsa
2, aamun puhelinaikaan vielä kahdeksan tuntia. Laukussa oli makuualusta,
jossain vaiheessa levitin sen jonnekin hiljaiseen nurkkaan ja sain taas
nukuttua pari tuntia. Kello jo 5, onkohan siellä väkeä työssä yövuorossa,
vai jatkuuko suman purkaminen vasta kahdeksalta… Odottamista, odottamista. Kirja
loppui, luin sen uudestaan (oli sinänsä jännittävää haeskella vihjeitä
loppuratkaisusta pitkin matkaa, kaikki eivät kyllä olleet lopulta aivan
loogisiakaan).
Tiistai 5.7.
Kello tulee
10, puhelimella ei pääse lävitse, turhautuminen alkoi muuttua epätoivoksi –
kuinka kauan tämä kestää, mitä pitäisi tehdä? Ja ne tavarat ehkä 10 metrin
päässä, mutta väärällä puolella seinää! Kävin taas kerran infotiskillä, missä
taas otettiin osaa ystävällisesti, mutta ei osattu auttaa, kunnes virkailija
muisti, että kolme kertaa päivässä on kadonneiden tavaroiden luovutus
Checkpontilla. Hän ei ollut ihan varma ajasta, mutta olisiko ensimmäinen klo
10.30. Ryntäsin liikkeelle ja löysin joukon ihmisiä, joille oli ilmoitettu
heidän tavaransa löytyneen ja pian tuli paikalla matkatavarafirman
työntekijäkin. Hän otti väet mukaansa lävitse ovesta transitalueelle ja
tietenkin luuli minun kuuluvan samaan joukkoon. Jättäydyin nopeasti porukasta
ja etsin uuden virkailijan, joka selvitti hallin yhden seinustan kokonaan täyttävää
tavaravuorta. Selitin asiani ja hän antoi minun vapaasti kierrellä. Fillari
löytyi parissa minuutissa, toiset pari minuuttia meni laukun löytymiseen.
Kyyneleet silmissä halasin virkailijaa ja kerroin eläneeni elämäni
turhauttavimman vuorokauden. Turhauttavaa oli kuulemma heidänkin puolellaan!
Matkatavarahallin lattialla fillari ulos laatikosta, kiekot
paikoilleen, ilmaa renkaisiin, etutelineet kiinni, satula paikoilleen, polkimet
paikoilleen, sitten tavarat laukkuihin ja laukut kiinni pyörään. Pumppua
lainasin vielä miehelle, jonka piti saada ilmaa lastenvaunujen renkaisiin,
sitten kunniakierros matkatavarahallin ympäri ulos tuttuakin tutumpaan
terminaaliin. Kukaan ei kirjannut tavaroitteni löytymistä, kukaan ei tiennyt,
että olin palannut takaisin tullin ohitse ja menin nyt lävitse uudestaan –
kaikki odottelu tuntui täydellisen turhalta, mutta ei se mitään, nyt olin
lopulta liikkeellä!
Aikaa oli
hukkunut yli vuorokausi, suunniteltu reitti Helsingörin ja Helsingborgin kautta
täytyi vaihtaa salmen ylittämiseen junalla (siltaa myöten ei saa ajaa
fillarilla – no, en kyllä olisi korkeanpaikankammoni kanssa uskaltanutkaan).
Juna tuli
pian, passi tarkastettiin molemmissa päissä. Vaunussa oli ahdasta kaksien
lastenvaunujen, yhden toisen fillarin ja yhden pyörätuolin kanssa, mutta monen
anteeksipyynnön myötä mahduin sentään ulos Malmön asemalla. Jokin syvä
levollisuus nousi sydämeen. Nyt olen omillani, jatko ei riipu muusta kuin omista
jaloista ja kaikesta siitä, minkä kanssa on jo oppinut tulemaan toimeen!
Niin iso oli
polte päästä liikkeelle, että hetken ajettuani huomasin olevani matkalla aivan
väärään suuntaan. Iso kaupunki eksytti, ei auttanut kuin ottaa kännykkä ja sen
navigaattori esiin. Malmössä en aikonutkaan viipyä, aikataulu oli kirittävä
umpeen, joten vesipullojen täyttäminen pienessä kaupassa, rengaspaineitten
tarkastaminen kadun varressa huomaamassani pyöräliikkeessä ja hampurilainen
kioskilla riittivät Ruotsin kolmanneksi suurimmasta kaupungista.
Ensimmäinen poikkeaminen oli Svedalassa – pikkukaupunki, missä äitini
oli sotalapsena 1943-45. Kerran kävimme siellä vanhempieni kanssa, mutta siitä
reissusta en muista oikein mitään, äidin kertomuksista jotain. Mitään kummempaa
ei paikkakunnalla ollut, joten kuva Tant Esterin talosta ja eteenpäin. Maisema
oli viljavaa, mutta ei ollenkaan niin tasaista kuin olin ajatellut. Tammikujat
johtivat taloihin tai mitä kartanoita olivat, hyvä asfaltti, helppoa ajaa. Sade
alkoi pian Svedalan jälkeen. Satoi, kun poikkesin kahvilla Anderslövin taajaman
veikkauskioskissa (näitä on Ruotsissa tuhottomasti) ja satoi edelleen, kun
tavoitin Itämeren Skivarpissa. Beddingen hiekkarannat, jotka jotenkin muistan
tuolta lapsuusreissulta, jäivät vähän sivuun, samoin Ruotsin aivan eteläisin
kohta, vaikka kaukana en ollut). Meri oli sateessa harmaa – ranta, vesi ja
taivas erottuivat kovin kehnosti toisistaan. Haju sentään kertoi, että rantaan
oli tultu – tosiaan haju, ei tuoksu. Mätänevä levä, vai mitä mahtoi olla, haisi
suorastaan pahalta, ei sellaiselta raikkaan merelliseltä, mitä olin odottanut,
tiedä sitten syytä, kyllä tuoksuvaakin merenrantaa oli edessäpäin vaikka millä
mitalla. Tie kulki joka tapauksessa mukavasti rannassa ja tuuli oli takana,
joten mikä oli ajaessa!
Ystad on
tuttu Kurt Wallanderin (Henning Mankellin dekkareiden hahmo) kaupunkina,
millään ei uskoisi, että niin periruotsalaisen sievään miljööseen pystyy
mahduttamaan niin paljon murhia ja muuta pahaa! Sadekin taukosi, kun kiertelin
oikeasti mukavaa kaupunkimiljöötä. Valtavasti ruusuja, vanhoja rakennuksia,
ahtaita kujia… Jos aikaa olisi ollut paremmin, Ystad olisi ollut yöpymisen ja
sitä myöten illan viettämisen arvoinen paikka, mutta onneksi sade alkoi taas
melkein heti kaupungin jälkeen, joten oli helppo vakuuttaa itselle, että ei
siellä sateessa kuitenkaan olisi niin hienoa ollut.
Maaseutu oli kaunista sadetihkussakin, erilaisten ateljeiden ja
gallerioiden määrä hämmensi – tuntui, että ajan jossain hipsterimaailmassa,
vaikka silmä kertoi ihan tavallisesta maatalousmaisemasta! Cykelspåret (se,
mitä oli tarkoitus seurailla Tukholmaan ja seurailin joku vuosi sitten alaspäin Haaparannasta)
alkoi Ystadista ja olisi ohjannut parissa risteyksessä pienemmille teille,
mutta kello oli sen verran paljon, että etenin suorinta mahdollista reittiä.
Kellon kiertyessä jo kahdeksaan, tulin pienen sisämaaoikaisun jälkeen
Simrishamniin, missä oli tarkoitus yöpyä. Vesisateessa en viitsinyt edes
koukata kaupungin keskustan kautta, vaan jatkoin suoraan leirintäalueelle.
Sisätilaa ei ollut vapaana, joten teltta pystyyn kovin täydellä
leirintäalueella. Sade onneksi taukosi, joten leirin pystytys,
pesut ja syömiset sujuivat vaivatta. Väsytti, edellinen yö oli jäänyt suurin
piirtein nukkumatta, joskin lentokenttä tuntui jo kovin kaukaiselta. Olin
liikkeellä, perillä koko ajan.
Kilometrejä
ehti kertyä 120.
Keskiviikko 6.7.
Yöllä satoi
lujaa ja samalla tuuli käänsi suuntaa ja voimistui niin, että teltta pysyi
vaivoin paikallaan. Herätessä oli kuitenkin poutaa ja sain hyvillä mielin syödä
aamupalan. Aamutoimet kaikkinensa ovat reissuissa suunnaton nautinto, en oikein
tiedä miksi. Ehkä vain tuntuu hyvältä, kun on levännyt, tavarat taas
järjestyksessä ja liki kuivina, vatsa tankattuna, uusi päivä ja uudet tiet
odottamassa… Onhan sitä siinä onnellisuuden perusteita!
Sade alkoi
kesken aamupalan ja oikein kunnolla sittenkin. Teltta kastui pakatessa
likomäräksi, mies pysyi sadevaatteiden sisällä suurin piirtein kuivana. Tielle
päästyäni huomasin, että sade ei suinkaan olisi tämän päivän varsinainen
haaste, vaan sitä on vastatuuli. Tuulensuunta oli tosiaan kääntynyt ja se
puhalsi täsmälleen vastaan 8-10 metrin sekuntivauhtia. Pyörä ei tuntunut
liikkuvan minnekään, tasaisessakin maastossa nopeus jäi kymmenen
kilometrin paikkeille! Mitähän tästä tulee, sade piiskaa, tuuli hidastaa menon!
Cykelspåret
neuvoi mukavan tuntuisia pikkuteitä aivan meren rannassa, mutta sinne ei nyt
ollut mitään asiaa, hiekkatiet muuttuvat kurateiksi ja vauhti tippuisi
entisestään, joten pakko pysyä isommilla teillä, harmi!
Sateessa ja
vastatuulessa raskaasti lastatulla pyörällään ponnisteleva mies on kai aika
mahdollisimman säälittävä näky tien päällä, niinpä osa autoilijoista väisti
kauniisti välttäen ylimääräiset roiskeet. Otin tavaksi moikata jokaiselle kunnolla
väistävälle, näitä oli varmasti enemmän kuin kolmannes kaikista. Sateen ja tuulen
lisäksi tie oli melkoisen kumpuilevaa, jokin nähtävyysviitta mainitsikin
Rörymin kukkulat. Ei ollut ajamisessa juuri vauhdin hurmaa tuona päivänä –
vastatuulen myötä ei edes alamäissä!
Åhusin
kaupunki oli taas sievä ruotsalainen rannikkokaupunki (epäilemättä olisi ollut
vielä sievempi ilman sadetta) – ovat Suomen rannikonkin kaupungit (nekin
ruotsinkielisiä!) viehättäviä, mutta kyllä oikeat ruotsalaiset osaavat tuon kaupunkiviehättävyyden
vielä paremmin! Pari lämpimän empaattista kannustushuutoa märälle
pyöräilijälle ja sitten pysähdyin yhden pizzerian eteen ja jätin yhtään huonoa
omaatuntoa potematta keittimen pakkauksiin.
Åhusin
jälkeen tie kääntyi enemmän itää kohti ja vastatuuli vaihtui liki sivutuuleksi,
melkoinen helpotus. Tie kulki armeijan harjoitusalueiden läpi (missä laidunsi
melkoinen määrä lehmiä) ja toi Trolle-Ljungbyn vanhaan kylään, missä oli oikein
vallihaudalla ympäröity linna ja sen vieressä kirkko, jonka ovi oli auki.
Istuin hetken hiljentymässä, samalla sain seurata viulistin ja pianistin
harjoituksia edessä olevia häitä varten (kovin hermostuneen tuntuinen morsian vähän
latisti tunnelmaa).
Reittiopas
hehkutti Sölvesborgin monia poikkeamiskohteita, sateen piiskatessa minä en
oikein edes muista kaupungin lävitse ajamista. Kaiken kaikkiaan tämän
sadepäivän aikana olisi ollut vaikka mitä nähtävää, jonka jääminen sivuun
olosuhteiden myötä harmitti oikeasti. Skåne on hienoa seutua, vanhaa, upeaa
Ruotsia. Tai oikeastaan Sövlesborgissa Skåne vaihtui Blekingen lääniin. Kovasti
toivoin, että puhuttu kieli muuttuisi vähitellen mahdottomasta skånskasta
lähemmäksi kouluruotsia!
Tiet olivat mukavan pieniä ja hiljaisia ja vähitellen niistä myös
kertyi kilometrejä niin, että seuraava yöpaikka, Karlshamn, lähestyi.
”Etappiajo” paikasta toiseen piti suunnitelmieni mukaan olla reissussa ehdottoman pois suljettu,
mutta siitähän minä itseni taas löysin: tänään kerkeän tuonne asti, jos ajan
noin ja noin monta tuntia ja sitten jää seuraaville päiville…
Myös Karlshamnista
kertoi Cykelspåretin opas pitkät pätkät, mutta minua kiinnosti vain yösija.
Vettäpitävä kännykkäteline ohjaustangossa oli osoittautunut jo aikaa sitten
korkeintaan kosteutta kestäväksi, joten navigaattoriin tukeutumisen sijaan koetin
kysellä vastaantulijoilta tietä retkeilymajaan. Vastaantulijoita ei sateessa
tietenkään paljoa ollut, mutta jotain epämääräisiä ja epävarmoja neuvoja
kuitenkin sain ja niiden myötä lopulta olin Karlshamn Vandrarhemmetin ovella.
Kello oli 18.30 ja kyltti ilmoitti vastaanoton olevan auki klo 18 asti.
Kyltissä kerrottu puhelinnumero kuitenkin vastasi ja alle viidessä minuutissa
paikalle polki kaveri, joka aukaisi oven, kirjasi minut sisään ja antoi avaimen
ylellisesti omaan huoneeseen (kuulemma viimeiseen vapaana olleeseen). Tavaroita
kuivumaan, pitkä, lämmin suihku, lisää tavaroita kuivumaan ja sitten taas vähän
lisää. Onnea!
Kauppareissulle
piti vielä kerran uskaltautua sateeseen, mutta sitten olikin jäljellä vain
iltapalan syömistä, vaatteiden pesemistä ja kuivattelemista ja lopulta ihanan
ylellinen yö lakanoiden välissä. Kaikkien pyöräretkienin tuhansien kilometrien
joukossa tämä oli ensimmäinen päivä, jonka aikana sade ei tauonnut minuutiksikaan.
Raskaita kilometrejä päivälle kertyi 132.
Torstai 7.7.
Aamulla
paistoi aurinko. Siis paistoi aurinko! Siis ei satanut!
Cykelspåretin
reitit pikkuteitä olivat nyt kuin juuri minua varten suunniteltuja.
Merenlahtia, sitten taas ylös, kunnes edessä oli seuraava lahti (Viron
reissujen jälkeen muistaa taas, miksi pyörässä on vaihteet!). Svenska
Cykelfrämjandetille on annettava iso kiitos reittisuunnittelusta. Reitit on
mietitty oikeasti pyöräilijältä pyöräilijälle, ei matkailutoimistolta
asiakkaalle kuten asia suomalaisissa pyöräreiteissä tuntuu välillä olevan. Jonkun
merenlahden jälkeen ylös huohottaessa kuului takaa fillarin ääni ja kohta pappa
(siis minua vanhempi mies) ajoi rennosti ohi. Hetken katselin ällistyneenä,
kunnes huomasin, että alla olikin sähköavusteinen fillari.
Karlskrona on niin pitkällä niemellä, että se jäi aika laillakin ulos
reitiltä, mutta kannatti siellä käydä. Kaupunki on oikeastaan keskellä merta,
vanhoja rakennuksia, kävelykatuja, toreja – sitä, mitä nämä ruotsalaiset
tosiaan osaavat. Taas olisi ollut oikein ja kohtuullista pistää teltta pystyyn
leirintäalueelle meren rannassa, palata kaupunkiin oluelle, istua kesäillan
auringossa… Ai niin, Kalmariin oli vielä liki 90 kilometriä, joten haaveilut
sikseen ja pyörän selkään!
Tie oli
melkoisen pitkä – tuuli ei ollut suoraan vastainen, mutta ei kyllä myötäinenkään,
ilma sentään lämmin ja aurinkoinen. Tällaista ajoa kyllä jaksaa tai siis ei
vain jaksa, vaan tällaisesta nauttii. Viimeiset kilometrit (15) Kalmariin olivat
upeita pyöräreitin viedessä isojen maatalojen takapihojen lävitse peltojen ja
puistojen laitaan hyväpohjaisille ulkoilureiteille. Kulttuurimaisemaa, asutus
1100-luvulta lähtien on jättänyt jälkensä. Peltojen vaihduttua kaupungiksi
ohjasivat kyltit suoraan leirintäalueelle, minne tulin 166 km mittarissa. Nyt
ei enää ollut kiire, suihkuun menon nautintoa kannatti lykätä, kun
leirintäalueen vieressä oli ravintola…
Tiskin takana mies oli asiaan kuuluvan
kunnioittava, kun kerroin päivän kilometrien ansaitsevan hyvä oluen. Lisää
respektiä sain, kun kyypparille selvisi, että olin polkenut nuo kilometrit
retkikamojen kanssa, en kevyellä pyörällä – kai hyvän tarjoilijan
ammattitaitoon kuuluu ymmärtää hyvin monenlaisesta sen verran, että osaa
vakuuttavasti osallistua asiakkaan elämään (muistuttaa papin ammattitaitoa!).
Joka tapauksessa olut oli mainiota, kauppojen 3,5 prosenttisen sijaan
ravintoloista sai yleensä jonkun paikallisen panimon 5,2 prosenttista, joka ainakin
Kalmarissa oli vahvan maltaista, tummaa ja suloista. Väsyneelle, mutta
onnelliselle reissaajalle olisi ehkä kehnompikin maistunut mainiolta!
Teltan
pysyttämisen ja suihkun jälkeen lähdin ajelemaan kaupungille. Upea kesäilta
auringon hiljalleen painuessa lähemmäksi merta, kaupungilla parikin
ulkoilmakonserttia, satamat, historialliset linnoitukset… Taas olisi kaupunki
ansainnut paremman viipymisen, mutta kilometrit vaativat veronsa ja oli pakko
palata leirintäalueelle ja painua makuupussiin. Päivän 174 km olivat hienoja,
mutta rankan alkureissun jälkeen riittivät väsyttämään miehen harmittavan
aikaisin unikuntoon.
Perjantai 8.7.
Pitkät
kilometrit vaativat sen verran veroaan, että yöllä oli kahteen otteeseen
noustava venyttelemään jalkoja. Hyvin kuitenkin nukuin ja oli mahtavaa päästä
liikkeelle kaikki tavarat kuivina. Pienenä korvauksena liian lyhyeksi jääneelle
illalle Cykelspåret kuljetti mainion turistikierroksen läpi kaupungin ja sitten
ihania pikkuteitä eteenpäin. Vanhaa maatalousseutua, hiljaisia metsiä, meren
rantoja… Merenlahden matalikolla satoja tai tuhansia lintuja, kahvit Pataholmin
vanhassa taajamassa (vanha kauppapaikka, joka nykyään on erilaisten
käsityöläisten ym. viehättävä rannikkopaikka), täydellistä fillarireissua.
En tiedä, mikä sai minut Mönsteråsissa jättämään keittimen
pakkauksiin ja syömään venesatamassa rullakepabin. Se oli liian iso niin kuin
olisi Nokian kokemusten myötä pitänyt tietää ja sulatteluun meni melkoinen
määrä hitaasti ajettuja kilometrejä. Onneksi tie oli edelleen loistavaa –
keskellä metsiä (jotka alkoivat vähitellen vaihtua Etelä-Ruotsin tammi- ja
jalavametsistä paljon tutumman tuntuisiksi havu- ja sekapuumetsiksi).
Metsän keskeltä tulin sitten isojen teitten tuntumaan Oskarshamnissa, missä
join kahvit kahvilassa. Ihonväriltään todella musta tarjoilija vakuutti minulle
fillaroimisen autuutta: pyörällä sydän hakkaa pum pum, mutta se on kaikki
plussaa, auton kanssa sinä vain olet tylsänä ilman mitään merkitystä. Eipä
tuohon paljon lisäämistä!
Suunnittelemattomuus
ja hetkessä eläminen on jotain, mitä koko ajan tavoittelen reissuillani. Tänään
se tarkoitti sitä, että karttaa tutkittuani huomasin seuraavaan mahdolliseen yöpaikkaan olevan
melkoisen määrän kilometrejä, eteenpäin siis!
Oskarshamnista
ulos ajaessani vastaan tuli innokkaasti viittilöivä retkipyöräilijä. Mies oli
ruotsalainen, sukujuuret tosin jossain Intian suunnassa, oli myös ajamassa
Kööpenhaminasta Tukholmaan. Nyt oli jäänyt isojen teitten puristukseen –
eteenpäin ei löydy reittiä kuin E22:n vartta, mitä ei oikein uskalla eikä
ainakaan halua ajaa. Minä olin juuri lähtemässä jatkamaan juuri tuota valtatien
vartta, mutta ymmärsin toki huolen. Kaivoin laukustani kopion Cykelspåretin
kartasta ja kerroin, että tuollainen reitti kulkee isoja teitä vältellen kohti
pohjoista. Minulla oli reitti piirrettynä myös varsinaiseen karttaani, joten
saatoin rauhassa jättää kartan miehelle, joka onnellisena lähti kohti rantajyrkänteitä
ja hiekkateitä, joille Cykelspåret nyt opasti. Hyvää pyöräilijöiden veljeyttä!
Minä sen
sijaan jatkoin ison tien laitaan tyytyväisenä omaan varustautumiseeni ja
valmistautumiseeni eli siis ylpeänä itsestäni. Ja minkäs edellä se ylpeys
kulkeekaan… Kaupungista poistumisteiden sokkeloissa kuvittelin itseni eri
puolelle isoa tietä kuin olin ja niin lähdin polkemaan väärään suuntaan! Tuuli
tuntui tulevan kummallisesta suunnasta ja varsinkin tieviitat kertoivat kovin
hämmentäviä tietoja, kunnes ymmärsin totuuden. Tie oli kolmikaistaista ja
kaistojen välissä aita, joten jatkaa oli pakko seuraavaan liittymään, mikä tarkoitti yli viittä kilometriä
suuntaansa ja sitten sama takaisin. Toivottavasti oli edes kasvattava kokemus!
Lopulta
ohitin liittymän, missä olin tullut isolle tielle ja jatkoin eteenpäin kohti
pohjoista. Tylsällä valtatiellä on aikaa kuunnella korvamatoja, nyt kun oltiin
Smålandissa, mielessä pyöri Det är flickorna i Småland… Nuo kolme pistettä ovat
kyllä turhia, koska mitään muuta ei laulusta tullut mieleen (oli tuo kuitenkin
parempi kuin jossain vaiheessa mieleen pyörimään jäänyt Mariskan Kukkurikuu,
josta en muistanut mitään muuta kuin tuon yhden sanan).
Jossain
vaiheessa oli tien laidassa Trafikpunkt, mikä tarkoittaa levähdysaluetta, missä
on huoltoasema, kahvila, vessat jne. Mutta ainakaan tällä kertaa ei
ruokakauppa, mitä olisin kipeästi kaivannut, laukuissa olevat varastot olivat
ohentuneet kovasti. Eteenpäin siis! Tie kääntyi kallioiden välistä kohti
Blankaholmenia, missä jätin pyörän kyläkaupan seinälle kymmentä vaikka kuusi,
kun kauppa sulkisi ovensa kuudelta. Kassa kertoi, että netissä lupailtu
leirintäalue kilometrin päässä on ihan oikeastikin olemassa ja niin jatkoin hyvillä mielin
vieressä olevan majatalon tiskille, mistä sain jälleen erinomaisen paikallisen
panimon oluen (vain auttavatko kilometrit tekemään keskinkertaisesta oluesta
erinomaista?).
Leirintäalue
oli merenlahden rannassa, pieni ja rauhallinen alue, missä sain hyvillä mielin
pistää telttani pystyyn. Suihkuun pääsyä sai tosin odottaa pitkään jonkun
saksalaisteinin viipyessä siellä melkoisen pitkään (äiti kävi pariin otteeseen
huutelemassa ovelta, joko tyttö pian kerkeäisi pois suihkusta).
Kilometrejä kertyi 147, mutta ne olivat helppoja. Kroppa tottuu tai sitten maisema ja kaikki muu oli niin loistavaa, että rasitus on kovin toissijaista. Rusketusrajatkin alkoivat jo olla paikallaan!
Kilometrejä kertyi 147, mutta ne olivat helppoja. Kroppa tottuu tai sitten maisema ja kaikki muu oli niin loistavaa, että rasitus on kovin toissijaista. Rusketusrajatkin alkoivat jo olla paikallaan!
Lauantai 9.7.
Aamulla
aurinko nousi kuivattelemaan telttaa, jonka pintaan tyynenä (!) yönä oli tarttunut vähän kosteutta. Merenlahdella leijui aamu-usvaa, vesilintuja uiskenteli
hiljakseen, upea aamu! Minä sitten tykkään reissuaamuista!
Reitti vei
eteenpäin pieniä hiekkatietä kiertäen pitkiä merenlahtia. Poljin ylellisen
yksin, ensimmäinen auto tuli vastaan yli tunnin ajamisen jälkeen, pikkuisen
aiemmin olin nähnyt yhden ihmisen kasvimaallansa ja yhden melojan tyynellä
lahdella. Tie oli rankka, mutta tuossa maisemassa ja tuossa mielentilassa mikä
vain kelpasi!
Lopulta reitti toi isolle tielle ja olisi jatkunut sen yli, mutta
minä oikaisin muutaman kilometrin valtatien piennarta – ne eivät oikeastaan
haittaa, kun aina välissä saa ajaa mainioita pikkuteitä.
Västervikin
satama heinäkuisena lauantaiaamuna oli sitten taas sitä parasta Ruotsia ja
parasta pyöräretkeä. Kahvit ja appelsinilimsa (johon löydän reissu toisensa
jälkeen riippuvuuteni, jota ei reissujen ulkopuolella ole olemassakaan)
katukahvilassa kävelykadulla. Ei tämä tästä parane. Laitoin faceen päivityksen,
jossa totesin, että jos taivas on tällainen (ja minä sinne pääsen), en panisi
pahakseni.
Reitti jatkui
kapeaa niemeä ylös, saaristomaisema oli sellaista kuin Suomenkin saaristoissa
parhaimmillaan. Tie vei alas merenrantaan ja sitten taas ylös kallioille –
maantiepyörällä tämä olisi pelkkää nautintoa, raskaasti lastatulla
retkipyörällä sen sijaan aika rankkaa - vauhti ehtii sammua nousujen aikana ja polkemista
pienillä välityksillä ja putkelta tulee paljon.
Aika väsyneenä
tulin Lofstan taajamaan, missä täytin vesipullot museopihassa, jota emännöi
erinomaisen sympaattinen rouva. Pian tulin ison tien varteen ja kun paikalla
oli aukio reunoillaan isoja kiviä istuttaviksi, keittelin siinä köykäisen
lounaani.
Seuraavat
kilometrit olivat hankalaa ison tien laidan ajamista. Matka joutui hyvin, mutta
mielessä pyöri kapealla pientareella, että horjahdus voisi maksaa hengen, autot
eivät millään ehtisi väistämään. Ajaminen oli siis tarkkaa ja stressaavaa,
kunnes pääsin kääntymään taas pienemmille teille. Mäet jatkuivat, hellekin,
voimat alkoivat olla lopussa, kun saavuin Valdemarsvikiin. Suunnitelmissa oli
ainakin kahvi, jätski ja limsa, mutta ennen niitä pitäisi saada ruokakaupassa
täydennettyä peruselintarvikkeet. Väkeä oli liikkeellä paljon ja paikallinen
ICA hyvin piilossa (kysyin tietä kaksi kertaa ja kerran yritin saada
navigaattorinkin viemään perille). Lopulta kauppa löytyi ihanan kesäisenä
paistattelevasta venesatamasta. Eteenpäin jatkaessani törmäsin
läpitunkemattomaan ihmismuuriin, jonka takana kulki yli kilometrin mittainen
sambakulkue! Netistä selvisi, että Valdmarsvikissä oli menossa vuosittainen Karnebåtfestival
(vastine karvevaleille?). Jäin
pyöräni kanssa totaalisen jumiin, ajatus kahveilla poikkeamisesta täytyi
unohtaa. Lopulta nätti nainen näki huoleni ja opasti minut ulos keskustasta
parin talon takapihojen puskien lävitse. Poikkesin kaupungin ulkopuolella vielä
kaupassa limsalla ja jätskillä, sitten oli jäljellä vielä seitsemän kilometriä
Gusumiin, mistä pitäisi löytyä yöpaikka.
Gusum on
vanha vallonsbruuk (hollantilaistaustaiset kartanonomistajat hallitsivat
maailman metallikauppaa 1600-1700-luvuilla ruotsalaisilla raaka-aineillaan),
nyt siellä vaikutti netin mukaan ainakin Outokummun omistama Nordic brass
(kuulostaa jazz-bändiltä, mutta on metalliyritys). Jostain iski mieleen halu
saada iltaruuaksi pizzaa ja niin taiteilin kohta paikallisen pizzerian pihasta
kolmen kilometrin matkaa leirintäalueelle. Raskaasti lastatun retkipyörän
ajaminen samalla, kun kannattelee toisessa kädessään kuumaa pizzalaatikkoa, ei ole herkkua – voin
kertoa kokemuksesta. Lopulta, kun teltta oli pystyssä, olivat sekä olut että
pizza saman lämpöisiä kuin ulkoilma eli 24 astetta. Ehkä ei ihannelämpö
kummallekaan, mutta maistuivathan nuo silti!
Helteessä
aika raskaalta tuntuneita (ja ehkä pitkät edelliset päivätkin vaikuttivat)
kilometrejä kertyi 134.
Sunnuntai 10.7.
Aamulla
herätessä ehdin jo huolestua, että aurinko ei paistakaan, mutta ulos teltasta
ehdittyäni huomasin, että se ei vain ollut vielä ehtinyt harjanteen yli.
Merenlahti oli peilityyni, usva leijaili hiljaksiin. Hitaan perusteelliset aamutoimet, täydellinen pyöräretkiaamu!
Hienona
jatkui matkakin – reitti vei hyväpintaisena asfalttitienä lävitse asumattomien
metsien, välillä maatalojen pihapiireistä. Mäkistä maastoa, mutta hienoa ajaa.
Aamupäiväkahvien aikaan tulin Söderköpingiin ja siellä Götan kanavan varteen.
Sunnuntai-idylli oli täydellinen – ihmisiä kuljeksimassa ja istuskelemassa,
veneitä (isojakin) lipumassa kanavalla. Kanavan vartta kulki ulkoilureitti
kohti Memiä, minne oli matkaa valitettavasti vain neljä kilometriä, mielelläni
olisin viipynyt kanavan varressa pitempäänkin.
Göran Schildtin kirja Toivematka on minun ehkä tärkein kirjani.
Schildt kertoo siinä vuoden 1948 matkastaan Daphne-veneellään Tukholmasta Ranskan
kanavien läpi Välimerelle. Olen lukenut kirjan ties kuinka monta kertaa ja
muistin elävästi Daphnen miehistön jännityksen heidän kohdatessaan retkensä
ensimmäisen kanavan sulun Memissä matkansa aivan alkuvaiheissa. Toivematka, Önskeresa -
Schildtin lapsuudenunelma pienestä leikkimökistä, joka kulkee mukana toteutui
minulla ehkä jollakin tapaa. Ainakin Söderköpingin ja Memin väli Götan kanavan
vartta oli jokaisen retkitoiveen täyttymys!
Kanavan varresta lähti iso ylämäki ja vielä pari lisää, sitten mahtavia peltoaukeita, tuuli oli riemastuttavasti selän takana. Östra Husbyssä oli edessä salmen ylitys lossilla, sitä odotellessa ehdin lauttarannassa keittelemään kevyen lounaani.
Kanavan varresta lähti iso ylämäki ja vielä pari lisää, sitten mahtavia peltoaukeita, tuuli oli riemastuttavasti selän takana. Östra Husbyssä oli edessä salmen ylitys lossilla, sitä odotellessa ehdin lauttarannassa keittelemään kevyen lounaani.
Eräs pariskunta jutteli autonikkunasta, kyselivät reissusta ja
naureskelivat, että lossi estää polkemasta koko matkaa. Rinnalle ajaessa
huomasin auton ikkunassa invamerkin, vaimon jalat oli amputoitu. Taas kerran
kiitollinen terveestä ruumiista, mahdollisuudesta tehdä vaikka
pyöräreissu-unelmistaan totta. Pariskunta varoitteli, että tie Nyköpingiin on
melkoisen mäkinen ja niin se olikin, alkunousu lauttarannasta oli varmasti yksi
kaikkein tiukin kaikilla reissuillani, hiki virtasi auringonpaisteessa.
Poikkesin vähän Cykelspåretin reitiltä päästäkseni pieneen Jörnåkran taajamaan, jos sieltä vaikka
löytyisi kauppa tai kahvila ja keltaista limsaa. Ei löytynyt, sen sijaan auki oleva
kirkko, missä hetken pysähdyin.
Suussa
napsahdus, sitten kova kipu kielessä – ampiainen. Ensin teki vain kipeää,
sitten kieli alkoi turvota. Yritin liikutella kieltä kovasti, mutta ensin se ei
taipunut sanomaan ärrää, sitten alkoi kadota muitakin kirjaimia. Alkoi
pelottaa; jos turvotus leviää nieluun ja hengitystiet tukkeutuvat… Nyköpingiin
oli viitisentoista kilometriä, kaupungin laidalla typerä eksymiskierros ja
sitten keskustan kävelykadulta löytyi auki oleva apteekki. Sönkötin paksulla
kielelläni jotain betinge, bit ja antihistamin - apteekkari ilmeisesti
ymmärsi, mitä yritin sanoa, myi paketin allergialääkettä ja kehotti ottamaan
yhteyttä lääkäriin, jos olo huononee.
Olo ei
huonontunut, ei muutamaan tuntiin kyllä parantunutkaan, lopulta meni noin
kahdeksan tuntia ennen kuin onnistuin taas sanomaan ärrän!
Kello oli
vasta 15.30, joten suunnittelemani yöpaikka Nyköpingin leirintäalueella ei
houkuttanut. Trosassa tulisi täyteen 160 kilometriä, mikä tuntui aika paljolta,
mutta lähdin matkaan ajatellen, että matkalta voisi löytyä jokin yöpymispaikka,
jota ei näkynyt minun kartassani. Sen verran sekaisin olin
ampiaisseikkailustani, että huomasin muutama kilometri taajaman ulkopuolella,
että en ollut täyttänyt vesipulloja. Jonkun talon pihassa näkyi pariskunta
grillailevan, joten huutelin pensasaidan yli, voisinko saada vettä ja sopihan
tuo. Muihin kuin ystävällisiin ihmisiin en onnistunut tässäkään reissussa
törmäämään!
Tie kulki
kauniisti meren rantoja ilta-auringossa, tuuli oli takamyötäinen. Jossain vaiheessa
näin tienviitan maatilamajoitukseen camping-kyltin kanssa, mutta miksi hyvää
ajamista kesken lopettamaan! Sama juttu kauniin uimarannan kohdalla, missä
laskin viisi asuntoautoa ja kolme telttaa. Lopulta reittini varresta olisi
löytynyt viisi mahdollista yöpaikkaa, mutta tie oli hieno, maisema oli hieno,
ilta oli kaunis ja pyörä kulki kuin unelma, joten kilometrit saivat kertyä
rauhassa. Kesken melkein hypnoottisen ajamisen takapyörä osui terävään reikään
asfaltissa ja pihinä kertoi renkaan rikkoutuneen. Tavarat pois pyörän päältä,
pyörä nurin, rengas irti, uusi sisuri paikalleen ja sitten hikistä pumppaamista
– tämän minä kyllä osaan, koko renkaanvaihto sujui selvästi alle kymmenen
minuutin. Ihan samaa ajamisen flowta en pysähtymisen jälkeen enää tavoittanut,
mutta ongelmitta tulin Trosan pikkukaupunkiin, Världens endeen matkailuesitteen
mukaan. Pitkän niemen päässä viehättävä kalastajasatama, melkein liian
idyllinen ollakseen totta, mutta olihan näihin jo saanut tottua rannikkoa
pitkin ajaessa ja uskottava oli – heinäkuinen ilta ruotsalaisessa rannikon pikkukaupungissa
on jotain kerta kaikkiaan täydellistä. Leirintäalueelle oli vielä muutama
kilometri seuraavan saaren kärkeen. Meri joka puolella, pitkä hiekkaranta,
suojainen telttapaikka rantadyynien takana, viimeiselle ajopäivälle jäljellä
alle sata kilometriä… Kaikki oli juuri niin hyvin kuin vain voi olla! Yksi
kaikkein paras fillariretkipäivä oli mitaltaan 159 km.
Maanantai 11.7.
Aamu valkeni epävakaisena – sataako vai eikö sada. Lämmintä oli kuitenkin
eli lyhköisillä vaatteilla sai lähteä liikkelle hitaasti nautiskellen
hoidettujen aamutoimien jälkeen. Tänään ei ole kiirettä, ajasta täytyy nauttia.
Trosa oli
aamulla yhtä viehättävä kuin illallakin, mutta eipä tässä mitään poikkeamisen
tarvetta, vaan tie kutsui, joskin vähän kosteana.
Reitti kulki
Södertäljen reunamia. Jossain täällä olin aikanaan pohjoismaisella
partioleirillä (Södertälje on Forssan ystävyyskaupunki ja partioyhteistyö
alueen lippukuntien kanssa jatkuu edelleen). Hölö ja Mörkö olivat saaria,
joiden nimiä naurettiin leirillä karttaa tutkiessa, nyt ajelin niitä myöten
sadetta väistellen.
Vastassa oli lossi, jonka jälkeen taas kova nousu ja kaiken kaikkiaan
melkoisen mäkinen taival, kunnes vastaan tulivat Tukholman ensimmäisen lähiöt,
Vårsta ja Tumba. Tumbassa hukkasin Cykelspåretin, reittiä etsiessä törmäsin
sitten Sverigeledenin vihreisiin kyltteihin ja lähdin seuraamaan niitä. Kolme
vuotta sitten ajaessani Tukholmaan pohjoisesta päin olin kokonaan
Sverigeledenin kylttien varassa ja siltä matkalta muistan hyvin, kuinka reitti
oli viitoitettu välillä hyvin jännittävästi takapihojen, puistojen ja
tehdasalueiden lävitse. Niin nytkin. Pääasiassa kyltit löytyivät, mutta kerran
eräs pikkuinen tyttö kyllä kysyi: - Miksi sinä ajat ympyrää? kun tulin varmaan
kolmatta kertaa samalle paikalle seuraavaa kylttiä etsiessäni. Jossain
vaiheessa tulin sitten Tukholman fillarikartan alueelle (kartan sain kolme
vuotta sitten pyöräilijältä, joka maantielenkiltä palatessaan jäi juttelemaan
ja kun ei oikein saanut minulle reittiä selitettyä, kävi hakemassa minulle
kotoaan kartan!).
Vähitellen
reitti selkisi ja Tukholman tuttuja maamerkkejä alkoi näkyä. Tie toi lopulta
Södermalmille, missä voittajaolosta nauttien join kahvit. Sade alkoi nyt
kunnolla, mutta eipä tuo haitannut. Ajoin Vikingterminaliin ja jätin isoimman osan tavaroista säilytykseen ja sitten melkein tyhjällä (ja siis ihanan
kevyellä) pyörällä keskustaan. Ajelin hetken nauttien perille tulemisen
ihanasta tunteesta, kunnes ajoin Skeppsholmenin sillan yli Af Chapmanin
retkeilymajaan, missä olin yöpynyt myös kolme vuotta sitten. Silloin jaoin
huoneen kolmen naisen kanssa, nyt vapaana oli myös yhden hengen huone,
mistä ylellisyydestä hyvillä mielin maksoin vähän enemmän. Pitkä suihku ja
sitten ajelemaan kaupungille. Kiertelin rantoja mukavassa kesäillassa, kävin
syömässä, mutta hyvissä ajoin tulin myös takaisin retkeilymajaan. Väsytti, jo
hetken aikaa vaivannut oikea polvi muistutti olemassaolostaan, fillari natisi
ja naksui. Oli aivan selvästi aika saada reissu päätökseensä. Kilometrejä
kertyi viimeiseen varsinaiseen ajopäivään 103.
Tiistai 12.7.
Oli hassua
nukkua aivan miljoonakaupungin sydämessä ikkuna auki, kun isoin ääni tulee
lintujen laulusta! Aamupalaa laittelin yhteiskeittiön kirjavassa seurassa ja
sitten nousin taas pyörän selkään. Mietin, mitä Tukholmassa olisi näkemättä ja
päätin ajaa Drottningholmin linnaan parinkymmenen kilometrin päähän.
Takaisinpäin harhailin aivan tietoisesti pikkukatuja ja onnistuinkin eksymään
kunnolla. Aikaa oli. Jotta kulttuuriosuuskin tulisi hoidettua, poikkesin
Fotografiska museetissa. Museossa oli näyttely Greta Garbosta, Bryan Adamsin
kuvia (osa varsin vaikuttavia) ja koskettavat näyttelyt Bulgarian romaneista
(Åke Ericson) ja eteläisen Afrikan kadonneesta luonnosta (Nick Brandt).
Laivaan
jonottaessa juttelin saksalaispyöräilijän kanssa, joka oli 3-4 kuukauden
reissullaan tullut Tanskan ja Norjan läpi Ruotsiin ja oli nyt jatkamassa
Ahvenanmaalle, mistä Suomen mantereelle ja sitten Baltiaan. Aina noissa kohtaamisissa
kateellisen kaihon rinnalla miettii, miten vaimo, lapset, lastenlapset, vanheneva
äiti... Pitkä reissu tavallaan houkuttaa, mutta lopulta päädyn aina toteamaan, että tämä minun
reissumallini on minulle se sopivin.
Suihku
hytissä, päälle koko reissun ajan varjellut vaatteet, liikaa syömistä… Ihan
hyvä oli olla vain. Ystävälleni ja monen, monen pyöräretken kaverille, Mikolle,
kirjoitin, että jalat ovat tyhjät ja mieli samoin. Reissu oli hyvä, mutta oli
myöskin oikein hyvä ja sopivaa tulla kotiin.
Kaupunkiajelua
tuli nelisenkymmentä kilometriä, koko reissulle mittaa juuri ja juuri yli 1000
km.