Fillarireissu 2019 Latviaa ja Itä-Viroa

Maanantai 17.6.

Useampana kesänä fillariretket ovat vuorotelleet Baltian ja Ruotsin välillä. Nyt oli edessä lento Riikaan (kätevästi ihan vieressä olevalta Tampere-Pirkkalan kentältä), sieltä Gaujan kansallispuiston maisemissa Viroon, missä Peipsijärven rantoja ylös.

Lento lähti 5.40, mikä tiesi aikaista aamua. Kaunis usva peitti maata, aurinko ehti nousemaan. Fillarilaatikko meni koneeseen vaivatta, tilaa oli myös matkustajille. Puolitoista tuntia meni torkkuen, kunnes kone laskeutui sateiseen Riikaan. Minun matkatavarani olivat ilmeisesti ainoat lennolta sinne jääneet, ainakin fillarilaukku pyöri hihnalla yksin ja pyöräkin tuli erityistavaroiden luukulta nopeasti.

Pyörän kasaamisen ja tavaroiden jakamisen oikeisiin laukkuihin kanssa ei ollut kiirettä, aamu oli edelleen varhainen ja sateeseen ei ollut kiirettä. Reitti keskustaan oli osin tuttu ja pian olin tutun kauppakeskuksen pihassa lähellä leirintäaluetta, missä kaksi vuotta sitten yövyin. Kello oli vasta 8.15, joten oli hyvää aikaa lähteä ajelemaan heräilevään kaupunkiin. Sade ehti yltyä oikein kunnolliseksi ennen ruokakaupan aukeamista. Saman kauppakeskuksen urheilukaupasta olin edellisellä reissulla saanut kaasua keittimeen (lentokoneessa ei kaasua saa kuljettaa), mutta nyt kauppa ei auennutkaan. Ovessa oli jokin lappu, jonka latvian kielestä en mitään ymmärtänyt, mutta kiinni pysyvä ovi kertoi riittävän selkeää kieltä.

Ilman kaasua ei uskaltanut lähteä Riikasta eteenpäin, joten navigaattorin kanssa (sateessa käyttö ei ole kovin kätevää) pariin rautakauppaan ja urheilukauppaan, mutta turhaan. Sateen jatkuessa tulin lopulta ison K-Senosan eteen (vielä pari vuotta sitten K-Raudan nimellä). Sopivan näköinen pullo löytyi, mutta tarkemmin katsoessa standardi ei ollutkaan Primuksen. Kun en muuta keksinyt, ostin halvan Campingazin keittimen pullon seuraksi ja pakkasin vakiokeittimen laukun pohjalle odottamaan seuraavaa reissua. No, ei tuo pahan kallis ollut ja toimi Ok.

Nyt ei Riikassa ollut enää mitään tarvetta viipyä, joten kännykän navigaattoriin reitti ulos kaupungista. Vettä satoi ja autojen roiskeet täydensivät märkyyden. Sinänsä autot suhtautuivat pyöräilijään hienosti. pyöräteitä ei ollut, joten fillari oikeasti vei tilaa ajoväylällä.

Muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen sade loppui ja kohta ylitin Via Baltican ja tulin meren rantaan ja Saulkrastin kaupunkiin. Rantakaupungit tuppaavat olemaan pitkiä nauhoja, joista keskustaa ei oikein ole, niin nytkin. Lopulta löytyi kuitenkin myös vaatimaton fillarimuseo korjaamon takana olevassa rakennuksessa. Ihan jännä katsaus fillarien kehittymisen ja siihen liittyneeseen luovuuteen satunnaisten materiaalien kanssa (esim. vieterit pyörän ulkopuolella tasaamassa kulkua).

Eteenpäin kohti Gauajoen kansallispuistoa sain lähteä lyhkäisillä kamppeilla. Ylämäet tökkivät – olisi varmaan pitänyt treenata! Turaidan linnan luota alkoi hurja 11% alamäki joen rantaan, sitten muutama kilometri viehättävää kansallispuistoa luolineen ja jokirantoineen ja olin kahden vuoden takaiselta reissulta tutulla leirintäalueella. Paikka oli juuri niin mahtava kuin muistinkin – fasiliteetit vaatimattomat, mutta joki rantapenkereineen ihana. Uimaan, iltaruokaa ja nukkumaan. Reissu avattu ja mieli hyvä.

118 km

Tiistai 18.6.

Ensimmäinen päivä ei ollut kovin pitkä, mutta sen verran se tuntui, että jouduin nousemaan kolme kertaa teltasta taltuttamaan kramppia (inhottavaa hommaa, kun yrittää vääntäytyä ylös, napaa kramppi jostain uudesta paikasta…). Sinänsä yö oli tavattoman kaunis, täysikuu, usvaa joen yllä… Ei kesällä oikeastaan pitäisi nukkua ollenkaan, aina jää jotain kaunista näkemättä!

Aamu oli kaunis, mutta aika ahdistavana oli ajatuksissa kiipeäminen ylös Gaujan laaksosta. 2,5 km 11% nousua on retkikamoissa paljon ylipainoiselle kuskille. Vauhti ei päätä huimannut, mutta pääsin minä ylös. Siguldan kaupunki odotti minua siistinä ja kesäisenä – kaupunkien yleisilme oli kaiken kaikkiaan kohentunut edellisen reissun jälkeen.

Reitti jatkui suoraa valtatien laitaa Cesisin vanhaan hansakaupunkiin. Vastassa oli taas hämmentävän siisti ja iloinen lomakaupunki – synkkien neuvostomuistojen sijaan mieleen tuli enemmän Ruotsin kaupungit, Suomesta ehkä jokin Tammisaaren tapainen kesäkaupunki. Vanha linnoitus, toreja, kahviloita… En tiedä, osuiko reitilleni vain sopivia kaupunkeja, vai oliko maa oikeasti mennyt eteenpäin niin, että resurssia on käyttää ulkoiseen siisteyteenkin. Edellisellä reissullakin olin ihmetellyt aika isojen nurmikoidenkin hoitamista trimmereillä, sama pisti silmään nytkin – no, siistejä olivat nurmikot joka tapauksessa.

Valmiera on myös vanha hansakaupunki. Tie sinne oli mäkinen, mutta mukava ajaa vehreässä ja vaihtelevassa maisemassa. Kahvien jälkeen ajoin leirintäalueelle, joka löytyi laskettelurinteen ja raunioituneen hyppyrimäen päältä. Eivät rinteet kovin kummoisia olleet, mutta kyllä siellä ihan oikeasti talvella lasketellaan.

100 km

Keskiviikko 19.6.

Levollisen yön jälkeen oli mukava lähteä liikkeelle, huolta oli vain kännykän lataamisesta – laturi oli ilmeisesti rikki ja varavirtalähde alkoi olla tyhjä.

Reitti kulki tylsää ison tien laitaa, joka nousi hyvin hitaasti mutta jatkuvasti. Muutama kilometri sivussa tieltä oli joissakin blogeissa mainittu Sedan turvekaupunki. Kaupunki oli uskomaton jäänne stalinilaisesta ajasta. Koko kaupunki oli perustettu turvetuotantoa varten ja arkkitehtuuri oli mahtavaa – iso keskusaukio, josta bulevardit viiteen suuntaan, komeita julkisia rakennuksia, mutta ei juuri yhtään ihmistä.

Matka jatkui, loiva ylämäki jarrutti sen verran, että kärpäset ja paarmat kiusasivat. 30 km/h vauhdissa ne jäävät, mutta nyt siihen pääsi harvoin. Olivatko paarmat samoja koko 50 km matkan vai onko niillä reviirit, missä aina uudet paarmat käyvät polkijan kimppuun?

Valkan kaupungissa täytyi päästä ostamaan uusi laturi. Näin kauppakeskuksen ja kurvasin sitä kohti, kun kyltti kertoi minun siirtyneen jo Viron puolelle. Latvian puolella kaksoiskaupunkia oli muutama viinakauppa, joissa kuulemma suomalaisetkin käyvät ostoksilla, muuten kaupat olivat Valgan puolella Virossa. Laturin sain ja mukavan kohtaamisen kolmen pyöräilijän kanssa, jotka olivat lähdössä kohti Valmieraa, mistä minä juuri olin tulossa.

Olin ajatellut yöpyä Karulan kansallispuiston tulipaikalla, mutta kova helle, kärpäset ja tyhjä kännykän akku saivat muuttamaan mielen ja jatkoin kohti Otepäätä, hiihdon maailmancupistakin tuttua talviurheilukeskusta.

Tie muuttui nyt vaihtelevammaksi, välillä oli alamäkeäkin, joskin myös ylämäet olivat nyt isompia. Sangaste oli neljän vuoden takaisen reissun eteläisin paikka, sitä ennen poikkesin Sangasten linnassa, joka oli tylsä 1800-luvun lopun kopio Windsorin linnasta englannista. Helle oli paahtava ja mäet ennen Otepäätä ottivat oikeasti voimille. Mäet eivät nousseet kuin kolmeen sataan metriin, mutta riitti niissä joka tapauksessa kiipeämistä. Moneen kertaan ehdin ajatella, että mäki ei voi näillä korkeuseroilla nousta enempää, mutta kyllä se näemmä pystyi! Muistissa oli neljän vuoden takaa reittiä toiseen suuntaan ajaessa kova nousu, mutta sitä ei koskaan tullut vastaan – ilmeisesti muisti rekisteröi nousut alamäkiä ja tasamaita paremmin!

Leirintäalueen ja kaupungin välillä oli vielä yksi kova nousu, joka sai minut päättämään, että seuraava yö vietetään sängyssä eikä teltassa. Vastaan tuli juosten ja rullasuksilla ihan oikeita urheilijoita, jotka olivat treenaamassa Otepään urheilukeskuksessa, tunsin itseni vanhaksi, lihavaksi ja huonokuntoiseksi (ja eihän se mikään pelkkä tunne ollut!).

Kaupungissa oli matkailuinfo, ovi auki, mutta ketään ei ollut paikalla, joten selasin itse nettiä ja löysin huoneen 23 eurolla. Sielläkään ei ollut ketään paikalla, samassa yhteydessä olevan kahvilan täti levitteli käsiään. Ovessa oli kuitenkin puhelinnumero, johon soitin ja sieltä soitettiin takaisin tuolle kahvilan tädille, joka kohta vei minut huoneeseen. Pyykin pesua, auringossa palaneiden käsivarsien rasvausta, mainio pasta kaupungin ainoalla auki olevalla terassilla. Ravintoloita oli kyllä useita muitakin, mutta kaikki kiinni, Otepää elää vain talvella.

116 km

Torstai  20.6.

Kyllä oikea sänky voittaa teltanpohjan, liikkeelle sai lähteä hyvin levänneenä. Vajaa viisi kymppiä Tarttoon oli sopivaa tietä, missä ylämäkiä seurasi alamäki - toisin kuin edellisen päivän sitkeissä nousuissa.

Aamun vilpoisuus vaihtui helteeseen ja vähän ennen kaupunkia oli pakko tankata limsalla (retkiin erottamattomasti kuuluva Fanta sai antaa tilaa Vage Klaar -limsalle ihan vaimon vanhan kotitalon omenapuutarhaa muistaen). Hetken päästä pyörätien kuoppa rikkoi takakumin. Pumppaaminen helteessä oli tuskaisaa, lisäksi jarrulevy ei millään asettunut paikalleen kunnolla – jarru piti karmeaa meteliä eikä jarruttanut kunnolla.

Tartto on ihana kesäkaupunki – nuorekas, samalla kertaa kotoinen ja urbaani. Fillariliikkeen löysin Toomem

äen sivusta, kova kiipeäminen, mutta perillä kaikki meni hienosti. Liike oli perheyritys, parikymppinen poika otti pyörän heti laitettavaksi, isä puhui varsin hyvää suomea ja jutteli innokkaasti. Jarrupalat uusiksi, säädöt kuntoon, 20 €.

Liikkeellelähtö kaupungista oli kovin tahmea, mietin oikeasti, jaksanko helteen uuvuttamana. Tie oli kuitenkin mukavaa ja kun tien varressa myytiin mansikoita, joita ostin kilon rasian 2,80€ naurettavaan halpaan hintaan, meni matka lopulta ihan mukavasti. Edessä oli nyt pitkä pätkä kilometrejä, jotka olin neljä vuotta sitten ajanut toiseen suuntaan, mutta melkoisen vierailta ne silti näyttivät. Saman huomaa toki kotoisilla lenkeilläkin – tie on toiseen suuntaa ajaen aivan eri kuin toiseen.

Tie toi sitten Peipsijärven rantaan vanhauskoisten kyliin. Vanhauskoiset ovat ortodoksikirkon sisäisiä riitoja venäjän puolelta aikanaan tänne siirtynyttä väkeä, joka on säilyttänyt varsin perinteisen elämisen tavan uskonnollisesti ja kulttuurillisesti. Toki vanhojen talojen joukossa on koko ajan enemmän huolellisesti peruskorjattuja taloja tai vapaa-ajan asuntoja. Joka tapauksessa pitkinä nauhoina rantaa seurailevat kylät olivat mainio kokemus rauhallisesti etenevälle fillaristille.

Jossain vaiheessa tien reunassa oli ravintola ja ajattelin poiketa iltapäiväkahville. Päältä kovin nuhjuinen rakennus oli sisältä tyylikäs venäläisen ylenpalttiseen tapaan. Kansallispukuinen tarjoilija tuli heti ovelle vastaan ja kun kysyin kahvia, tämä kertoi, että sellaista ei ole tarjolla, vain teetä. Vanhauskoiseen elämäntapaan ei sellainen huume kuin kahvi kuulu.

Pian vastassa oli Alatskivi ja sen komea linna. Linna on nykymuodossaan vasta 1800-luvun lopulta, mallina oli käytetty englannin kuninkaallisten omistamaa Balmoralin linnaa Skotlannissa. Vielä joitain suoria ja tasaisia kilometrejä ja yöpaikka Kallaste tuli vastaan. Kaupunki oli neuvostoaikana rakennettu kalateollisuutta varten ja suunnitelmatalouden jäätyä historiaan jäljelle oli jäänyt melkoisen kuollut kylä. Upean hiekkarannan vierestä löytyi erittäin nuhjuinen hostelli, mutta nuhjuisuus ei haitannut, kun sen viereen nurmikentälle sai laittaa telttansa pystyyn. Suihkuunkin olisi kuulemma päässyt, mutta minulle riitti Peipsi-järven 24-asteinen vesi. Ranta oli toivottoman matala, mutta hauskaa lämpimässä vedessä silti oli pestä päivän hikiä pois.

Viron kieltä ei juuri kuullut puhuttavan, vain venäjää, mutta ruokaostoksilla ainoassa kaupassa pärjäsi riittävästi turistienglannilla. Iltayötä häiritsi pienen matkan päässä pensasaidan leikkaaminen, jossain vaiheessa se sentään loppui ja minäkin sain unen päästä kiinni.

115 km

Perjantai 21.6.

Suomessa juhannusaatto, Virossa juhannusta vietetään perinteisellä paikallaan 24.6. Joka tapauksessa olin hiukan huolissani kauppojen aukiolosta – jollain reissulla tulin Ouluun juhannusaattona hiukan puolen päivän jälkeen enkä löytänyt yhtään auki olevaa kauppaa. Juhannusateria jäi huoltoasemalta ostettuun makkaraan.

Aamu alkoi kuunnellessa sadepisaroita teltan kattoon. Sade kuitenkin lakkasi pian ja vaihtui päivän myötä jo helteeksikin. Tie Peipsin rannassa oli tasaista ja vaivatonta ajaa. Pieni poikkeaminen isommalta tieltä Kasepään nauhakylään oli mainio – jotenkin tunnelma oli vielä edellisen päivän rantakyliäkin parempi. Mustveen kylästä olin neljä vuotta sitten läpi ajaessani löytänyt vain kalastustarvikekauppoja ja savukalakioskeja, kyllä ihan laadukas ruokakauppakin sentään löytyi vähän kauempaa rannasta. Väkeä oli kaupassa paljon – edessä pitkä viikonloppu.

Tie Peipsijärven rannassa jatkui tasaisena, savukalakioskien määrä tien vieressä oli hämmentävä – asiakkaita ei millään voi riittää edes joka toiselle. Jossain vaiheessa rantaa kohti osoitti kyltti RMK:n telttapaikalle. Pöytä katoksineen ja jonkinlainen kamina tulipaikaksi – tällaisia oli rannassa toistakymmentä, minä keittelin lounaani yhdellä. Uimassakin kävin loputtomilla upeilla hiekkadyyneillä.

Lopulta tie kääntyi Peipsin rannalta kohti pohjoista kovassa helteessä. Iisakussa vielä viimeiset ruokatäydennykset jätskin ja limsan seuraksi. Seuraavat kolmisenkymmentä kilometriä kohti yöpaikkaa olivat hankalasti ajettavaa asfalttia – pinta oli karkea, pientä epätasaisuutta koko ajan, lisäharmina vielä kärpäset ja paarmat. Yöpaikaksi olin valinnut Kurtnan järvialueella sijaitsevan Konsen telttapaikan. Kokemukset

ja sitä myöden odotukset RMK:n telttapaikoista olivat korkealla, todellisuus valitettavasti oli pettymys. Tie oli pitkä, huono ja huonosti viitoitettu ja kun viimein pääsin hikisenä ja pölyisenä perille, oli siellä viisi ihan Ok tulipaikkaa, mutta ne kaikki jo miehitettyjä. Maasto oli kosteaa niittyä, ei sellaista mukavaa kangasta, mitä Itämeren tai Peipsin rantojen telttapaikoilla. Korkean ruohon peittämän aukean laidassa näkyi lähes heinikkoon katoava puoliksi lahonnut pöytä, sen ääreen työnsin pyöräni. Olisin hakenut toisen paikan, jos tie ei olisi ollut niin pitkä ja vaikea ajaa, nyt sitten vain teltta pystyyn toivoen, että punkit pysyisivät loitolla, hyttysiä, kärpäsiä ja paarmoja ei pidätellyt mikään. Uimarantakin oli kivinen ja liejuinen, joten tunnelma oli aika ankea. Ystävät laittoivat Someen juhannustervehdyksiä, joita surkeana luin hyttysiä lätkien. Ukonilman odotus oli pitkään tehnyt ilman painostavaksi, lopulta sitä ei tullut, ehkä ilma kuitenkin pikkuisen raikastui. Nuudeleita ja keitettyä makkaraa juhannusateriaksi. Saako jo mennä nukkumaan?

Teltassa olin jo yhdeksän maissa, ankea ympärisö ei innostanut istuskelemaan valveilla. Naapuriteltan (50 m päässä) meteli kasvoi. Kohta teltan eteen ajoi komea maastomersu, ovet auki ja tekno soimaan! Jossain vaiheessa seurueelta loppuivat polttopuut ja näppärä retkeilijä kaivaa silloin tietenkin esiin moottorisahan (puut telttailualueilla ovat paksuina kolmimetrisinä puina, joten sahalle kyllä oli käyttöä)! Sahattavaa oli paljon ja sen jälkeen pilkottavaa. Arvatkaa, kuuluuko kiilan kolahdus hyvin kesäyössä. Tungin vessapaperia korviin, mutta ei tuo paljoa auttanut. Nahka kutisi hyttysen poistoista, aika kului hitaasti kieriskellessä. Klo 2.15 jälkeen ilmeisesti nukuin. Kun seuraavan kerran katsoin kelloa viiden tiedoissa, oli musiikki hiljaisemmalla, juttelu ym. jatkui. Olipa mieleen jäävä juhannusaatto!

111 km.

Lauantai 22.6.

Aamulla olin nopeasti liikkeellä hyttysten syödessä, hörppäsin nopeasti jogurtin ja hyppäsin pyörän selkään. Soratie oli yhtä vaikea ajaa kuin illallakin, mutta sitten oli jo vastassa asfalttia ja hyvä pyörätie koko 20 km matkan Johvin kaupunkiin asti. Join aamukahvit jossain erittäin venäläisoloisessa paikassa, jonkun pelmenin tai vastaavan piirakankin sain. Joukko tallinnalaisia pyöräilijöitä oli matkalla Peitsille ja Tarttoon, heitä tietenkin moikkasin.

Ankean yön jälkeen elämä alkoi hiljalleen hymyillä ja oikein kunnolla hapan ilme väistyi, kun tulin Suomenlahden rantaan upeassa auringonpaisteessa. Ontikan jyrkänteet olivat tutut ja vaikuttavat aiemmilta reissuilta, sitten pyöräreitti 1. kuljetti eteenpäin mukavan pieniä teitä. Hetken päästä ilma kuitenkin muuttui – vastatuuli alkoi jarruttaa oikein kovasti ja kohta mustat pilvet avautuivat rankkasateeksi. Sadekamppeet päälle ja pikkuteiden kiertely sai jäädä. Tulin valtatien varteen ja hetken kuluttua poikkesin kahville ja sadetta pitämään kahvilaan. Oikeastaan oli jo lounasaika, joten tankkasin ranskalaisilla ja kananugeteilla – ei ehkä paras mahdollinen ateria kesken polkemisen, mutta maistui. Lounaan aikana taivas selkeni, mutta tuuli jatkui kovana ja osui suoraan vastaan niin, että vastus tuntui numeroitansa isommalta. Suuntasin kohti Rakverea ihmetellen Kohtla-Jarven kaivoksien valtavia kuonovuoria, joista yhden rinteillä oli jopa laskettelukeskus. Ajo vastatuulessa oli ankeaa, sykkeet pysyivät sitkeästi aerobisen alueen ylärajoilla vaikka kuinka hiljaa yritti ajaa.

Rakvere tuli kuitenkin vastaan ja yön olin varannut etukäteen 48 € hinnalla. Paikan päällä huomasin, että kyseessä oli varmaan kaupungin hienoin hotelli, varaamatta jääneet huoneet näemmä annettiin halvalla, jotta eivät jäisi tyhjiksi. Hyvä suihku, vaatteiden pesua, loikoilua pehmeässä sängyssä… Mielessä pyöri, olisiko seuraavan kesän reissu aika tehdä ilman telttaa ja keitintä – kevyet kamat uuden (60 v lahja itselle?) päällä. No, saa nähdä sekä pyörän osalta että varusteiden osalta!

Rakveren linna oli jo suljettu, mutta valleillakin oli hienoa kuljeksia. Ruuaksi söin pizzaa, joka tietenkin tuntui liian raskaalta niin kuin aina, kun sellaiseen fillarireissussa sortuu. Tutkittuani netistä virolaista juhannuksen viettoa, selvisi että sunnuntai 23.6. on maassa Voitonpäivä (Viron itsenäistyttyä 1918 Saksa yritti miehittää Viron ja yhden ratkaisutaistelun muistoksi vietetään Voitonpäivää 23.6.) ja sitten juhannus, kaksi yleistä vapaapäivää kaupat pääsääntöisesti kiinni, täytyy siis olla tarkkana ruokahuollon kanssa,

Hotellissa katselin televisiosta Viron laulujuhlien 150-vuotisjuhlinnan ensimmäistä konserttia Tarton laululavalta. Upea konsertti, isoa tunnetta. Viron laulava kansa on jotain erityistä myös minun sydämessäni.

116 km

Sunnuntai 23.6.

Hyvässä sängyssä hyvin nukutun yön jälkeen kelpasi nousta erinomaiselle hotelliaamiaiselle. Tällaisten hemmottelujen suominen itselleen retkeilyn vastapainoksi on yksi pyöräretkeilyn suola!

Mukavat tiet veivät eteenpäin, Tallinna-Narva valtatiekin oli hyvin hiljainen ja siten mukava ajaa. Vastatuuli edelleen, mutta heikkona eiliseen verrattuna.

Lahemaan kansallispuiston läpi ajaminen jäi neljän vuoden takaa mieleen pyöräilijän tai yleensä ihmisen huippujuttuna. En pettynyt nytkään. Kartanoita, varjoisia teitä tammimetsien keskellä, välillä meren rantaa, tuulikin jäi metsän taakse. Ainoa huoli oli kaupoista, matkalla jo useampi kauppa ja kahvila oli ollut kiinni voitonpäivän ja juhannuksen ajan.

Reitti kiersi rantaa pitkin, mutta oikaisin niemen poikki Loksaan kauppaan, mutta se olikin auki klo 21 asti, joten palasin kiertämään niemeä ympäri. Täydellinen lounaspaikka löytyi Turbuneemen kylän kokkopaikalta, joka oli hienosti siivottu iltaa odottamaan (kokko ja aisakeinu, juunikeinu, näkyi monessa kylässä tieni varrella). Muutenkin joka paikassa oli siistiä, nurmikot huolella leikattuina, kukkia portinpielisssä – kaikki valmiina kesän juhlaan. 23 km ylimääräinen kierros ennen paluuta Loksaan kannatti tehdä. Kaupalla oli muitakin pyöräilijöitä, Baltic Bikes -firman vetämä joukko ja neljän kaveruksen ajoporukka, jotka kertoivat yöpyvänsä aina autioilla rannoilla. Sama juoppo päivysti kaupan ovella molemmilla poikkeamisilla, nyt jälkimmäisellä kerralla kyllä kehnommassa kunnossa. Alle parikymppinen mies oksensi – näytti ihan samalta kuin juhannuksena Suomessa!

Tie kulki eteenpäin mukavassa metsässä, sitten meren rantaan. Väkeä uimassa, kokkoja odottamassa sytyttämistään. Tuo sytyttäminen sitten kyllä jäi, sillä Virossa oli metsäpalovaroitus niin kuin Suomessakin.

Tsitren telttapaikka (RMK) oli tuttu neljän vuoden takaa. Telttapaikkoja meren rannalla oli toista kymmentä, mutta kaikki varattuina. Yhdellä tulipaikalla ei ollut pystyssä telttaa, ainoastaan pariskunta grillaamassa. Kysyin heidän suunnitelmiaan ja kertoivat lähtevänsä parin tunnin kuluttua. Kävin uimassa päivän hiet pois. Kivisestä ja rakkolevän peittämästä rannasta oli hankala päästä uimasilleen, mutta sitten pohja oli sileä ja vesi lämmintä. Palatessani merestä pariskunta olikin jo lähdössä. Toki olin rukoillut Jumalaa tämän illan telttapaikan järjestymiseksi, mutta silti melkein nolotti, kuinka hienosti kaikki sujui. Grillissä oli jäljellä sen verta puuta, että sain koottua tulen makkaroille (Saarenmaa sardelli??!), niiden kanssa uutta perunaa ja silliä. Aivan liian täydellistä. Pakko soittaa kotiin, hyvä mieli oli jaettava!

Klo 22 mennessä ei yksikään kokko palanut, vaiika Lumindan niemen rantaa oli näkyvissä vaikka kuinka. Metsäpalovaroitus siis piti. Minä menin nukkumaan.

109 km

Maanantai 24.6.

Yö ei ollut niin rauhallinen kuin toivoin, musiikkia ja juttelua kuului muilta telttapaikoilta, mutta ihan Ok yö se kuitenkin oli. Liikkeelle pääsin hyvissä ajoin, varjopaikoissa oli melkein kylmää, auringossa jo lämmintä.

Reitti kohti Tallinaa toi välillä pikkuteitä, välillä juhannusaamun hypnoottinen hiljaista ja tasaista valtatietä.  Maardun keskustassa onnistuin hukkaamaan fillarireitin ja niin ihanan varjoisat Kloostrimetsän tiet vaihtuivat väylään halki teollisuusalueiden ja Lasnamäen lähiön. Kaupunkiin kuitenkin tulin, vaikka tietyöt sotkivat reittiä viimeiseen asti. Satamassa olin klo 11.20, eli ehdin mainiosti klo 12 lähtevään laivaan, vaikka en kovin tiukasti siihen ollutkaan tähdännyt.

Fillari opastettiin taas kerranautojonojen ohi ja tyhjän autokannen läpi. Siviilit päälle ja syömään. Sillit, kaaviaarit ja muut herkut maistuivat. Kahden tunnin matka on muutenkin sellainen, että sen jaksaa!

Helsinki otti pyöräilijän vastaan upeasti. Satamasta sukelsin Baanalle (pyöräreitti Rautatiekatujen kuilussa) ja yhtään katua ylittämättä olin hetkessä keskustassa, Musiikkitalo, Kiasma, Oodi… mikä moderni suurkaupunki tämä oikein on! Kyllä pyöräilijän olot Helsingissä ovat jotain aivan muuta kuin takavuosina.

Polkeminen Helsingistä kotiin ei innostanut missään määrin, joten seuraavaksi jonotin rautatieaseman lipputoimistossa ja melkein saman tien sain nostaa fillarin junaan. Tampereella Pispalan harjun ylittäminen oli melkein liikaa. Polkeminen oli kaiken kaikkiaan rankkaa, vaikka tiet toki olivat tuttuja.

Kotiin oli hyvä tulla, hyvä oli olla reissussakin. Eiköhän ensi vuonna taas jonnekin.

87 km