Fillarireissu 2017 Latviaa ja Länsi-Viroa

Latviaa ja Länsi-Viroa kesä 2017

Viime vuosina on kesään kuulunut yli 1000 kilometrin fillarireissu. Tykkään matkata mahdollisimman omavaraisesti – mukana on teltta, keitin jne. Mahtavaa pyörän kanssa on tietenkin se, että ne voi tilanteen niin vaatiessa (tai kun tekee muuten mieli) vaihtaa ravintolaruokaan ja hotelliyöhön.

Retkillä pyöränä on jo vuosia ollut Kona DrDew, jonka varustaminen retkipyöräksi on varsin vaivatonta. Pyörän kuljettaminen lentokoneessa sen sijaan on aina oma seikkailunsa. Varsin hyvin toimiva systeemi on pyytää fillarikaupasta (kiitos taas tästäkin, SUP!) pahvilaatikko, jossa sinne on tullut pyörä (29-tuumaisella renkaalla varustetun maasturin laatikko on varmaan isoin) ja tunkea oma fillari sinne (renkaat tyhjiksi, satula alas, etukiekko, polkimet ja ohjaustanko irti). Laatikkoon mahtui myös tyhjät etulaukut, työkalupussi ja telttakepit. Kokonaispainoksi tuli 19,6 kg, kun 20 on sallittu!

Viroa olen kiertänyt parillakin reissulla, nyt oli suunnitelmissa lentää Riikaan (Air Baltic lentää Pirkkalasta Riikaan edullisesti) ja kiertää jonkin aikaa Latviassa ja palata Länsi-Viron kautta kotiin päin. Jännittää enemmän kuin vuosiin reissuun lähtiessä. Latvia on Riikaa lukuun ottamatta minulle kokonaan vieras maa eivätkä ennakkokäsitykseni välttämättä kovin korkeat. Minulla on pari vanhaa opasta ja ne antavat kuvan sotkuisesta maasta (monessa mielessä), jossa kauniin maaseudun vastapainona on sotkua ja epäjärjestystä, tiestö huonoa ja liikenneonnettomuuksia paljon. Mutta tätähän minä itse olin toivonut – kun saan tehdä sitä, mitä eniten haluan, lähden fillarireissulle!

La 5.8.

Lento lähti klo 5.25, joten aamu oli aikainen. Edellisenä päivänä olin hautajaisten muistotilaisuudessa tavannut tytön, joka työskentelee Pirkkalan lentokentällä ja hänen kanssaan asioiden lähtivät tavarat vaivatta koneeseen omaa reittiään ja minä omaani. Lentoa odottelemassa oli paljon nuoria tyttöjä ja poikia verkkareissaan, painijoita palaamassa nuorten EM-kisoista Tampereelta kotiinsa, verkkareiden selkäpuolilta löytyivät ainakin tekstit Ukraina ja Belarus.

Lento oli mukavan lyhyt ja Riikan lentoasemalla kaikki sujui edelleen mainiosti. Takaraivossa oli koko ajan pelko viime vuoden reissun aloittaneesta pyörän jäämisestä vuorokaudeksi jumiin tavaraselvitykseen lakon vuoksi, mutta nyt ongelmia ei ollut.

Matkatavarahallin nurkassa oli vuorossa pyörän kokoaminen ja ensimmäinen väliin jäänyt sydämenlyönti - ohjainlaakerin kiristystulppaa ei löydy (kotona vaimo kertoi ihmetelleensä, mitä tuollainen levy, jonka keskeltä pistää esiin pultti, tekee tuossa eteisen lattialla)! Liikkeelle pyörällä uskalsi lähteä, mutta turvallisuus oli kovin kyseenalainen, joten apu oli saatava nopeasti.

Pyörä koossa, tavarat laukuissa, laukut paikallaan – sitten vaan läpi aution matkatavarahallin, tullista läpi ja ulos terminaalista. Uusi maa ja uudet tiet edessä – komeaa! Aurinkokin paistoi.

Ensimmäiseksi suuntasin Jurmalaan sen komeita hiekkarantoja katsomaan. Minun karttani Latvian osalta eivät olleet kehuttavia, suunnan isoja teitä myöten ne sentään näyttivät, pyöräteistä taitaisi olla turha haaveillakaan. Matka alkoi hyvin – parin kilometrin ajon jälkeen löytyi huoltoasema, jossa sain renkaitten paineet kohdalleen ja puoli kilometriä huoltiksesta oli tien varressa valtava K-rauta (K-seduka Latviassa), mistä hyvässä lykyssä löytyisi retkikeittimeen kaasua (jonka löytämisestä olin ollut vähän huolissani. Lentokoneessahan ei kaasua saa kuljettaa). Löysin pultin, jonka kolmen prikan viritelmällä sain hoitamaan ohjainlaakerin kiristimen virkaa, mutta keittimeeni sopiva kaasu oli loppunut, myyjä kyllä hyvin ymmärsi, mitä olin etsimässä.

Jurmalaan pääsin vaivatta, vaikka kaikki yritykset poiketa ison tien varresta pienemmille väylille päättyivätkin melko lyhyeen. Jurmalassa liikkumiseen piti ostaa kahden euron lippu, en tiedä, olisiko fillaria varten tarvinnut, mutta maksoin kuitenkin.

Jurmalan rannat olivat kerta kaikkiaan mahtavat - parikymmentä kilometriä valkoista hiekkaa. Kaupunkikin mukava, tyypillinen rantakaupunki kävelykatuineen, kahviloineen ja ravintoloineen. Kävin kaupassa ostamassa aamupalatarpeita (kello oli siis jotain yhdeksän tienoilla) itselleni ja pääsin kokeilemaan kahta opettelemaani latvian kielen sanaa – labdien (päivää) ja paldies (kiitos). Opaskirja lupasi, että harvinaisen kielen vähäinenkin puhuminen saa palkinnokseen ilahtuneen ystävällisen hymyn ja tämä kyllä toteutui nyt ja lukuisia kertoja myöhemmin. Englannilla toki pääsääntöisesti yleensä pärjäsi – tai sitten viittomalla ja osoittelemalla.

Paluumatkalla tie kulki jossain vaiheessa junaradan yli ja radan varresta löytyi myös kunnollinen ja hyvin viitoitettu pyöräreitti Riikan ja Jurmalan välillä, sitä pitkin siis kaupunkiin. Kohteena oli ensin seuraava rautakauppa kaasun ostamista varten ja sitten Daugavan saaresta löytyvälle leirintäalueelle. Matka kuitenkin katkesi tai siis ketju katkesi – ensimmäinen kerta varmaan kahteenkymmeneen vuoteen! Ketjulukko esille – ai niin, en minä tullutkaan kaivaneeksi sellaista mukaan tarvikelaatikosta! Ketjun korjaamisen minä toki osaan, mutta tiedän myös, että Shimanon ketjua ei saa liittää yhteen kuin firman omalla mustalla pultilla, korjaus siis todennäköisesti ei tulisi kestämään. Aivan vieressä oli iso urheilukauppa ja lähdin etsimään sieltä uutta ketjua varalle. Sitä ei löytynyt, mutta löytyi sen sijaan kaasua keittimeen. Tulin leirintäalueelle lopulta hyvin mieliin. Teltta pystyyn messuhallien takapihan nurmikolle, missä oli jo entuudestaan melkoisesti asuntoautoja ja –vaunuja, jokunen telttakin.

Fillari-lehden nettisivuilla on linkkilista mm. pyöräliikkeistä eri maissa. Selasin sieltä Latvialaisia liikkeitä ja katsottuani parin kaupan nettisivut laitoin osoitteen Google-mapsiin, puhelimen telineeseen ja lähdin ajamaan kaupungin läpi. Pyöräkauppa löytyi ja oli riemastuttavaan huomata, kuinka samanlainen meininki laadukkaissa fillarikaupoissa on varmaan kaikkialla. Tiskin takana istui mies, jolla selvästi oli omiin aktiivivuosiin jo muutama vuosi ja muutama kilo väliä – Urheilupyörän Tane tai Velosportin Raimo olisivat mainiosti vaihtaa paikkaan tämän miehen kanssa ja kukaan ei huomaisi mitään! Englantia osaava kaveri löytyi liikkeen perältä laittamassa kuntoon komeaa hiilikuiturunkoista Giantin maantiepyörää. Ketju löytyi ja nyt olivatkin kaikki (huom. KAIKKI!) huolenaiheet ratkaistu ja oli aika kaartaa vanhaan kaupunkiin Tuomiokirkon aukiolle ja istua juomaan reissunaloitusolut. Oli hyvä olla.

Leirintäalue alkoi täyttyä väestä, yksi fillarimatkaajakin tuli paikalle, vanhempi ranskalainen mies. Velvollisuudentuntoisesti lähdin jutulle, mutta mies ei selvästikään kaivannut juttuseuraa. Otin pienet päikkärit teltassa (aamu oli tosiaan ollut aikainen), sitten takaisin kaupungille.

Riika on mukava kaupunki, kovin latvialainen se tuskin kuitenkaan on, yhtä hyvin olisi voinut olla melkoisen monessa eurooppalaisessa kaupungissa. Turisteja oli paljon, ärsyttävänä erityislajinaan englantilaiset polttariporukat, joista joskus luinkin jossain yhteydessä. Söin hyvin, ajelin ympäriinsä. Pyörän kanssa jotenkin ei ole tarvetta pysähdellä saati mennä sisälle nähtävyyksiin, hiljaksiin ajaessa kaikki on minun.

Vielä perusteellinen ruokakaupassa käynti ja leirissä kävin tavarat lävitse saaden ne jotensakin järkevään jaotteluun eri laukkujen välillä. Nukkumaankin olisin ollut oikeastaan valmis, mutta lähdin sentään vielä ilta-ajelulle hämärtyvään kaupunkiin.

Yö oli levollinen, vaikka ison kaupungin sydämessä oltiinkin, onnellinen mies nukkui hyvin.

Matkaa ensimmäiselle päivälle kertyi Jurmalassa ja Riikassa 81 km.

Su 6.8.

Oikea ajopäivä! Liikkeelle hyvissä ajoin, ensin hidasta kiertelyä kaupungissa, kunnes tiet selkenivät. Reitti kulki koko päivän Daugavan vartta (jossain kartoissa lukee Väinäjoki, mutta tällaiselle suomentamiselle en kyllä ymmärrä perusteita). Joki jäi rantapenkan taakse, mutta maisema oli silti mukavaa, maaseutu siistiä ja hyvinvoivan näköistä, tiekin hyvä. Opaskirjojeni kuvaukset Latviasta olivat selvästi vanhentuneita!

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kehuma. Joen ylitse meni patosilta ja sen päässä vastarannalla pitäisi kartan mukaan olla taajama. Yksi huoltoasema sieltä löytyi, muuta kylää ei. Sen sijaan vastaan tuli suomalaispariskunta fillareillansa. Olivat tulossa idästä päin seuraavana tavoitteenaan Riika.

Lämminkuppi-lounaan (tukevamman ruuan jälkeen ajamisen jatkaminen olisi haastavaa!) söin penkillä, joka oli vanhan paronikunnan rajakiven luona. Virostakin tuttu tapa pystyttää penkki jonkun asia muistoksi miellyttää ainakin retkipyöräilijää. Opastaulun selostus Latvian historiassa eri aikoina vaikuttaneista tekijöistä oli hyvin monimutkainen – monenlaista on historiaan mahtunut ja niistä vaiheista aika harva on ollut onnellinen. Viime vuosina Latvian talous on kuitenkin kasvanut nopeimmin Euroopassa ja EU on ilmeisesti tuonut maahan paljon hyvää. Ainakin tiestö, jonka pitäisi olla Euroopan kehnoin, kehittyy kovaa vauhtia. Huonojakin teitä riittää, mutta uusia hyviä teitä on myös paljon, monen reunassa kyltti EU-rahoituksesta.

Kartan (vanhentuneen) mukaan Daugavan eteläpuoleinen tie olisi loppumatkaltaan hiekkaa. Navigaattori

(Navteqin HERE) ei puhunut hiekasta mitään, mutta kertoi tien olevan mäkinen. Oikeasti tie sitten oli pinnaltaan erinomainen ja vain lempeästi kumpuileva. Fillarireitti Eurovelo 7. oli merkitty kulkemalleni reitille ja Jaunjelgavan pikkukaupungissa oli rahoitusta saatu muutaman kilometrin mittaiselle upealle pyörätielle aivan joen rannassa, muuten reitti sentään oli yhtä tien kanssa.

Maisema muuttui vähitellen metsäisemmäksi, muistutti enemmän Suomea kuin samalla korkeudella olevaa Etelä-Ruotsia. Haikaroita näkyi jatkuvasti, pesissä ja ennen kaikkea pelloilla.

Pienen sateenkin sain niskaani. Aikani mietin, kuivaako kesä sen mitä tihkullansa kastelee ja vedin sitten lopulta kastuneen ajopaidan päälle kevyen sadetakin - näin sitä tyhmyyksissään tulee yleensäkin reagoitua pahasti myöhässä!

Kymmenisen kilometriä ennen yöpaikkaani, Jekabpilsiä, katkesi Riikassa korjaamani ketju sitten uudelleen. No, niin sen pitikin - Shimanon ketjua ei saisi liittää yhteen muuta kuin omalla mustalla niitillään – mutta ei tässä huolta, uusi ketju oli paikallaan alle viidessä minuutissa. Sramin ketjujen pikalukko toimi loistavasti!

Jekabpils oli ihan oikea kaupunki, historiaa, kauppoja, ravintoloita, lisää historiaa, raunioita. Ennakkoon

nettiä tutkimalla en ollut löytänyt mistään sopivaa paikkaa teltalle, joten olin varannut itselleni huoneen hotellissa 35 € hintaan. Hotelli oli aivan joen rannassa, sympaattisella tavalla tuhruinen. Ensi töiksi kaikki päällä olleet vaatteet pyykkiin lavuaarissa ja sitten ihanan perusteellinen suihku.

Ilta-ajelu pitkin joen varsia ja linnanraunioilla oli vaikuttava. Historiaa, vieraan maan eksotiikkaa (itäisin paikka, missä Latviassa kävin, matka Venäjän ja Valko-Venäjän rajoille ei enää ollut pitkä), jokeen laskeva aurinko – olen kaukana kotoa! Tätä kaukana olemisen tunnetta sitten kyllä horjutti ostoskeskuksen yhden kaupan ikkuna, missä oli pinossa täsmälleen samoja lautapelejä, joita kotona pelaamme – Carcassone, Catan, Alias… Yö hotellin sängyssä oli hyvä ja levollinen. Ajokilometrejä päivään kertyi 159.

Ma 7.8.

Hotellissa varmaankin yöpyi joku muukin kuin minä, mutta kahdeksan aikaan sain kuitenkin syödä aamiaisen autiossa ruokasalissa. Tarjottavaa oli paljon, valikoima suomalaisen makuun vähän erikoinen. Rasvainen omenapaistos kermaviilin (jota latvialaiset ilmeisesti rakastavat, kauppojen maitohyllyjen valikoima oli mahtava toisin kuin vaikka jugurttien!) kanssa jäi syömättä.

Liikkeelle oli kiva päästä, jalat toimivat, aurinko paistoi (kehnon kesän aikana perinteiset fillaristin rusketusrajat käsissä ja jaloissa syntyivät vasta Latviassa). Reitti seurasi ensin Daugavan vartta ja nousi

sitten jokilaaksosta ylös pitkän ylämäen myötä. Järki ja kartta ja Google Maps kehottivat valitsemaan selkeän reitin Erglin kaupungin kautta, mutta HERE oli sitä mieltä, että hyvä fillarireitti kulkee muutamaa kilometriä lyhyempänä pienempiä teitä. Uskoin HEREä, ei olisi kannattanut. Tie muuttui hiekkatieksi eikä olleenkaan sellaiseksi kivaksi savipintaiseksi hiekkatieksi, vaan edessä oli kymmeniä kilometrejä pehmeää soraa, kiviä, kuoppia, pölyä. Mittari kertoi etenemisvauhdin olevan 10 km/tunnissa tienoilla. Mäkiä oli pienellä tiellä tietenkin paljon, tuuli oli lähes vastainen ja kun kärpäsiä ja paarmoja riitti, ei ajaminen todellakaan ollut varsinaista juhlaa.

Maisema oli sinänsä ihan mukavaa, siistiä maanviljelysseutua. Nurmikkojen siisteys kiinnitti huomiota koko Latviassa, työllisyyden hoitamisen piikkiin taisi mennä se, että näin isojakin alueita leikattavan trimmerillä! Virossa maisemaa rumentavat kolhoosien harmaat rauniot, Latviassa näitä ei ainakaan minun reitilleni osunut ollenkaan, sen sijaan hyvän näköisiä isojakin tiloja. En tiedä, mitkä neuvostoaikaiset kuviot ovat tähän vaikuttaneet.

Vaikeiden teiden hikoilua katkaisi Mengelen kylä. Josef Mengele (Auschwitzin kauhutohtori) oli syntyjään

saksalainen, mutta latvialaisten ilmeisesti sujuva liittyminen Natsi-Saksan juutalaisvainoihin herätti kylässä poiketessa monenlaisia ajatuksia. Kaupasta ostin Fantan (vakava riippuvuus fillarireissuilla!), jätskin ja - jugurtin puutteessa - kermaviiliä! Ruuan keittelin vasta päästyäni lopulta asfaltille. Hyvän näköisiä taukopaikkoja oli kyllä ollut tien varrella useitakin, nimittäin hautausmaita.

Loppukilometrit, tai siis kymmenet sellaiset, olivat sileää asfalttia mukavana vastapainona hiekkateille, vastatuuli vain jarrutti. Jalat alkoivat olla aika väsyneet ja klossin kohta kuluneessa kengässä poltti jalkapohjaa. Viimein vastaan tuli Siguldan kaupunki, jonka turismi oli kuulemma jo vanhaa ja siksi koeteltua. Join kahvit tyylikkään eurooppalaisen oloisessa kahvilassa, jossa palvelu hoitui hyvällä englannin kielellä.

Sigulda on tärkeä portti Gauja-joen kansallispuistoon. Puiston opastuskeskus köysiratoineen jäi vähän sivuun, kun minä laskin järkyttävän pitkän ja jyrkän alamäen jokivarteen. Tarzan-puiston vierestä löytyi leirintäalue, joka varmaankin oli upein, millä olen koskaan yöpynyt (siis tällaisista kaupallisista alueista). Puiden siimeksessä siisti nurmikko laskeutui penger penkereeltä joen rantaan. Suihkun jätin väliin joen houkuttaessa uimaan, sitten oli vuorossa pitkän päivän verkkaiseksi tekemiä iltatoimia leirissä. Tänne täytyy joskus tulla melomaan ja vaeltamaan! Huomisen reitit eivät vieläkään oikein varmistuneet – kaikki valmiit suunnitelmat loppuivat tänne. Varmaan jatkan meren rantaan, kunhan täältä jokirotkosta jollain keinoin pääsee kapuamaan ylös. Päivä oli pitkä. Kilometrejä 141, mutta ne olivat suurelta osin hitaita,

joten satulassa kului aikaa 8.50 tuntia. Huh huh!

Ti 8.8.

Kun ei ollut selvää suunnitelmaa seuraavasta yöpaikasta, ei ollut kiirettäkään. Aamut reissussa ovat muutenkin ihania – suurin piirtein levänneenä, varusteet kunnossa, vatsa täynnä, kokonainen päivä edessä. Ei enempää voisi toivoa! Ja ihanana alkoi tämäkin päivä. Silta vei Gauja-joen ylitse ja edessä oli mukavaa puistometsää, puroja, luolia, jyrkänteitä… Ja sitten ylämäki. Baltiassa liikennemerkkejä noususta tai laskusta viljellään paljon enemmän kuin Suomessa ja useimmiten ne pistävät hymyilyttämään – mäki on usein ohi ennen kuin ehtii välitystä vaihtaa, mutta nyt kyltin 11%:lle

oli katetta. En tiedä, olivatko jalat eilisen kovan ajon jälkeen väsyneet vai eivätkö ne olleet vielä ehtineet lämmetä vai olinko henkisesti lannistunut jo valmiiksi, mutta joka tapauksessa nousu oli minulle ylivoimainen. Kovasti hävetti työntää pyörää ylös mäkeä, mutta pakko mikä pakko!

Ylhäällä odotti sitten Turaidan museoalue ja linna. Kiertelin auringonpaisteeessa vanhoja rakennuksia ja linnan saleja, kiipesin torniin ihailemaan maisemaa jokilaaksoon, poikkesin kahvilassa – oikea turistiaamupäivä. Tännekin uudestaan!

Kello tosiaan näytti jo liki puolta päivää, kun olin taas tien päällä. Maasto oli tasaista, jalat melkein lepäsivät polkiessaan ja pyörä kulki silti. Limbazin pikkukaupungin kafenicassa myytiin kahvin sijasta vaatteita, mutta kaupasta sain litran Fantaa juotavaksi seinustan varjossa ja 39 sentillä puolitoista litraa vettä täyttämään pullot. Miksen ole aiemmin hoksannut, että olemattomalla rahalla saa juomapulloihinsa taatusti raikasta ja puhdasta pullovettä, jos vesijohtovesi ei ole kovin kummoista!

Nätin maaseudun läpi kulkeva tasainen tie jatkui, kunnes tulin Itämeren rantaan ja edessä oli Via Baltica. Monessa yhteydessä olin lukenut varoituksia holtittomasta liikenteestä ja hurjasta rekkarallista, mutta tässäkin oli kehitys mennyt eteenpäin. Tien pinta oli hyvää ja pientareet leveät, autoista ei siksi oikein minkäänlaista vaivaa polkijalle, vaikka niitä rekkoja toki paljon olikin. Tuuli oli takana, tie suora ja tasainen, rantamännikön takaa paistoi lämmin tai lähes kuuma aurinko, melkein alkoi nukuttaa pyörän selässä! Mahdollisia yöpaikkoja meren rannassa ison väylän vieressä riittäisi vaikka kuinka, oli siis helppo jatkaa niin pitkään kuin vain huvitti. Pyöräteitä ja vanhan tien pätkiä oli siellä täällä kuin kiusaksi, oikealla puolella tietä oleville oli tietenkin helppo poiketa, mutta kun aikansa oli kytännyt tilaa ylittää tie ja sitten muutaman sadan metrin jälkeen pyörätie loppui ja oli taas ylitettävä vilkas autotie… Kengän narina polkimellä häiritsi – kulunut pohja sekä antoi tilaa narinalle, että jätti liikaa painetta klossin kohdalle (pari päivää reissun jälkeen kengät saivat väistyä uusien tieltä). Kategoria `kuin kiusaksi´ jatkui: kahvilassa myytiin Fantaa 250 ml pullossa ja tarjoilijapoika vieläpä kysyi, haluanko juotavan kylmänä vai lämpimänä! Pieniä olivat siis huolet, poljin leppoisasti eteenpäin, aikani kuluksi kokeilin ajaa erilaisilla välityksillä – välillä todella isoilla, välillä köykäisillä, kaikki oli aika vaivatonta.

Sitten tuli vastaan rajavyöhyke. Poikkesin Hesburgerissa, joita Latviassa on hämmentävän paljon, syömässä kerrosaterian neljällä eurolla ja sitten reittini erkani Via Balticalta vanhalle rantatielle ja ohitin sen myötä viinamarketit, joita Latvian rajalle on noussut Viron veronkorotusten jälkeen. Maitten rajaa ei kunnolla huomannutkaan, silta pienen joen yli ja siinä kyltit. Asutus jatkui samanlaisena, opasteiden tekstit vain muuttuivat minulle edes vähän luettavammiksi.

Parinkymmenen kilometrin päässä rajalta olisi ollut camping-alue, mutta se sai nyt jäädä ilman asiakasta, kun vähän sitä ennen löytyi RMK:n (Viron metsähallitus. Virossa valtion metsää on paljon, kun kolhoosien purkautuessa kaikille alueille ei löytynyt omistajaa, vaan ne jäivät valtiolle) tulipaikka rannan mäntykankaalla. Oikeastaan tulipaikkoja oli alueella ainakin 30, useampi vessa, liitereitä, kaivo ja hiekkarantaa kilometreittäin. Monella tulipaikalla oli jo yöpyjiä, mutta tilaakin löytyi ja tyytyväisenä laitoin telttani pystyyn ja uin päivän hiet pois meressä. Sapuskan laittamista, auringon laskemista mereen – hyvä ilta!

Latvia oli kokonaisuudessaan minulle myönteinen yllätys, maa oli paljon paremmassa kunnossa kuin olin odottanut ja mitä toista kymmentä vuotta vanhat opaskirjat kertoivat. Ihmiset olivat ystävällisiä ja asioiminen helppoa, mutta silti Viron puolelle tuleminen tuntui vähän kuin kotiin paluulta.

Aamun hurjaa nousua lukuun ottamatta päivän 129 kilometriä olivat hyvin helppoja.

Ke 9.8.

Aamu oli vilpoisa, nopeasti siis tien päälle, missä kroppa hiljalleen lämpeni. Vanha tie kulki meren rantaa hiljaisena ja kauniin varjoisana, Via Baltica jyrisi pienen matkan päässä. Jossain vaiheessa vanha tie sitten yhtyi isompaan, mutta eilisen tapaan ajaminen oli helppoa. Pärnuun oli vaivattomat 60 km, niiden aikana yksi pysähdys kahville ja soittamaan rakkaalle vaimolle onnittelut 37. hääpäivämme johdosta.

Pärnu oli periaatteessa tuttu kaupunki, mutta kovin hitaasti se minulle hahmottui – kaupunki kasvaa koko ajan ja oikeasti tunnen vain turistikeskustan. Siellä kruisailin hetken aikaa ihmispaljouden keskellä ja poikkesin sitten syömään perusturistiruokaa jollain kymmenistä terasseista - toki maistui. Sitten en oikein tiennytkään, mitä tekisin. Rannalla makaaminen ei todellakaan ole minun juttuni, hetken aikaa istuin varjoisassa puistossa lukemassa kirjaa, mutta eihän siinäkään mitään järkeä ollut. Helle paahtoi, eihän täällä voi tehdä mitään muuta kuin istua terassilla juomassa olutta ja se ei nyt houkuttanut vähääkään! Lomakaupungin velttous imi mukaansa ja ärsytti samaan aikaan ja niin löysin hetken päästä itseni kaupungin ulosmenoväylältä nauttimassa tuuletuksesta, joka fillarin selässä sentään toimii aina! Rantakaupungit ovat viehättäviä, mutta niissä pitäisi viipyä eikä poiketa. Ei siis minun reissujeni juttu.

Rantatie Pärnun lahden ympäri Pyöräreitti 1. myötä oli miellyttävä ja helppo ajaa. Jätskin poikkesin helteessä ostamassa ja syödessäni sitä kaupan pihassa tuli kaksi juoppoa juttelemaan. Toinen miehistä oli ollut Suomessa töissä monta vuotta ja puhui ihan Ok suomea. Oli tulossa Kihnun saarelta, missä aikaa oli vierähtänyt kavereita katsomassa muutama päivä suunniteltua enemmän. Nyt pitäisi palata töihin, mutta vähän sekin arvelutti. Kihnulla täytyisi itsekin päästä joskus käymään!

Minun määränpääni oli myöskin kovin epäselvä. Ohitin parikin lomakylää, kunnes Töstamaan kylässä ajoin pari kilometriä sivutietä yhden pihaan pienen järven rantaan. Telttani sain omenapuun varjoon nurmikolle, sitten suihku ja pyykkäämistä, nuudeleita ja tonnikalaa, virtaa puhelimeen. Leppoisa yöpaikka leppoisan päivän jälkeen. 115 km

To 10.8.

Aamut ovat sitten mukavia, rauhallinen aamiainen, vaatteet pestyinä ja kuivina, jalat levänneinä helpon edellisen päivän jälkeen!

Leppoisa tie jatkui, pinta vain muuttui karkeaksi ja hitaaksi. Siirtymätaivalta ilman mitään erityistä. Niin – illan aikana olin saanut päätettyä loppureissun suunnan: Saarenmaa – Hiidenmaa – Haapsalu – Tallinna. Tylsyys loppui asfaltin vaihduttua hiekaksi (ihan kohtuullisesti ajettavaksi) ja varsinkin pinnan vaihduttua taas asfaltiksi kapealla kiemurtelevalla tiellä, joka toi lopulta Virtsun satamaan pitkin

penkerettä vesijättömaan keskellä.

Virtsussa laiva lähti juuri nenäni edestä, joten oli aikaa keittää lämmin kuppi-lounaani. Laivassa sitten kahvit jälkiruuaksi ja tutun kotoisissa tunnelmissa Saarenmaalle tai siis ensin Muhun saarelle (Saarenmaalla olen vieraillut aiemmin jo viidesti). Pengertie Muhun ja Saarenmaan välillä oli vaikuttava niin kuin ennenkin, aivan suoraan puhaltava vastatuuli tosin jarrutti menoa. Pitkään harkitsin reittiä Saarenmaalla. Kuressaari on viehättävä kaupunki ja ystävyysseurakunta Kihelkonnassa olisi kohteliasta poiketa, mutta sitten totesin, että en ole fillarireissulla ollakseni sosiaalinen enkä Pärnun kokemusten myötä myöskään hengailemassa kaupungeissa, joten reittini sai viedä pitkin saaren pohjoista rannikkoa.

Orissaaressa sain jonkun vuoden takaisella reissullani ruokamyrkytyksen caesar-salaatista, nyt kylä ainoastaan hymyili ajaessani sen läpi. Loppupäivän kilometreistä tekisi mieli sanoa, että ne olivat kaikkein upeimmat kilometrit kaikilla reissuillani, ellei tätä samaa arvotusta olisi tarjonnut niin kovin monta kertaa aiemminkin! Joka tapauksessa upea reitti meren kimallellessa männikön takaa. Jalkapohja tai siis kulunut kenkä sentään teki harmia – klossin kohta poltti jalkapohjaa, välillä oli pakko polkea kantapäällä poljin nurinpäin. Kohta olisi pakko pitää taukoa ja antaa jalan hengähtää, kun vieressä olikin uimaranta penkkeineen. Ihanaa!

Leisin kylässä poikkesin muutaman vuoden takaisen reissun jäljiltä tutussa kaupassa. Kaupan ulkopuolella tavaroita sovitti laukkuihin fillaristityttö tai oli hän kai ehkä sentään jo nainen. Juttelimme hetken ja yöpaikasta puhuessamme todettiin, että RMK:n tulipaikalla olisi varmaan tavattu, mutta tytöllä oli takana jo neljä yötä ilman suihkua, joten nyt hän aikoi jonnekin kaupalliselle yöpaikalle. Respectiä hänelle, minä olen yrittänyt säilyttää rytmin, missä sentään joka toinen yö on suihkun ja sähköpistokkeen tuntumassa.

RMK:n tulipaikka oli lähellä. Paikalle kurvattuani totesin, että en todellakaan ole siellä yksin. Parkissa oli kolme pakettiautoa ja pöydän ympärillä istui parikymmentä venäläislasta, joille aikuiset juuri jakelivat keittoa isosta kattilasta. Katselin hetken ympärilleni (netti kertoi, että paikalla olisi kolme tulipaikkaa) ja yksi ryhmän aikuisista tuli sanomaan, että kyllä tähän jäädä saa, jos seura ei haittaa. Jatkoin kuitenkin matkaa toivoen, että meren rannasta löytyisi rauhallista tilaa myöhemmin. Parin sadan metrin jälkeen

olikin viitta tulipaikalle - saman alueen toiset tulipaikat olivatkin eri tien päässä kuin ensimmäinen. Rannassa oli kaksi paikkaa, joista toisella oli väkeä, mutta toinen tyhjä, joten siihen nousi minun telttani. Ranta oli matala ja rakkolevän peitossa, mutta sain sentään itseni pestyä. Autio meri yli horisontin, sininen taivas, leiripaikka vain minulle. On tämä mahtavaa!

Yksityisyys ei sitten lopulta ollutkaan kovin yksityistä. Väkeä kulki leiripaikan ohitse useaan kertaan, ilmeisesti tapaamani venäläislapset olivat uimassa läheisellä uimarannalla (en päässyt selvyyteen, mistä oikeastaan oli kysymys – jonkun järjestön retki?) ja kaiken huipentumana iltapalani katkesi auton ääneen. Kaksi nuorta miestä kurvasi paikalle maastomersullaan (josta vuosi ölyä) ja kertoivat hämmentävästi: We lost a lady. Ilmeisesti joku heidän joukostaan oli liikkeellä fillarilla eikä ollut koskaan tullut yhteiseen yöpaikkaan. Äänet ja liike leirini ympärillä olivat aika hämmentäviä. En ymmärtänyt, mitä kaikkea tapahtui, mutta minua se onneksi ei koskenut. Takana mukavat 115 km ja edessä hyvä yö.

Pe 11.8.

Yöllä merenlahden yllä oli upea kuutamo, täysikuu oli ohitettu vasta pari päivää sitten. Aamulla aurinko nousi tyynen merenselän ylle, nyt ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä. Hienoa oli syödä aamupalansa, pakata telttansa ja jatkaa eteenpäin. Muutama kilometri takaisin päin ja sitten satamaan odottamaan laivaa Hiidenmaalle.

Satamassa olin hyvissä ajoissa. Paikalle kurvasi myös pariskunta aika persoonallisesti lastatuilla maastopyörillänsä. Pariskunnan mies tuli heti juttusille. Olivat moskovalaisia pyöräretkellä, jonka kokonaisuudesta en oikein saanut selvyyttä – ilmeisesti junalla Pietariin, sitten välillä ajaen, välillä bussilla eteenpäin. Laivaa odottivat jännityksellä, meri kaikkinensa oli outo ja jännittävä elementti -  Moskow is very continental, you know!

Hiidenmaalla odotti hyvä tie kierrellen mukavasti rantakyliä. Myötätuuli painoi miestä eteenpäin - ei tämä ole työtä ollenkaan! Kassarin niemelle johti tie upeissa maisemissa, mielessä väikkyi jonkun vuoden takainen lounas Lest&lammas -ravintolassa, jonka viehättävä tarjoilijaneitokainen oli jäänyt hymyilemään mielen pohjalle. Maltoin kuitenkin ajaa ohi pitkän niemen kärkeen johtavaa tietä, jolta sitten palasin maisemia ihailtuani kaupalle, jonka seinän varjossa lämmin kuppi, tölkki säilykesardiineja ja kylmää olutta (en tiedä, mikä sai juomaan ajopäivän aikana oluen, yleensä ne jäävät iltaan). Mahtava ateria!

Hiidenmaan poikki vei hyvä ja tylsä tie. Kärdlassa poikkesin kahvilla oikein mukavassa kahvilassa ja nautin muutenkin kylän hyvästä tunnelmasta. Jonkun palvelutalon pihassa soi yhteislaulua säestämässä pari hanuria. Tunnistin ainakin `Nyt tulet nuo viestin jo toivat´ ja kontekstiin vähän huonommin istuvan Eviva Espanja.

Leiripaikan olin jo päättänyt ennestään tutulle leirintäalueelle Tahkunan niemen länsirannalla. Tie kiersi niemen ympäri meren rantoja majakalle ja sieltä länsirantaa leiripaikalle. Niemen kärjessä oli hiekkatiepätkä, jolta kartan perusteella odotin hienoja maisemia meren rannalla, mutta todellisuudessa tie kulki metsän keskellä eikä meren läheisyyttä huomannut mistään. Jossain vaiheessa tiellä oli Y-risteys, jonka kumpikaan haara ei tuntunut toista isommalta. Kurvasin rantaa kohti, mutta hetken päästä vastassa oli kyllä ranta, mutta tie muuttui poluksi pehmeässä hiekassa, jossa eteenpäin ei päässyt

kuin työntämällä. Jonkin matkan päästä tulin niemen kärkeen, mistä Tahkunan majakka näkyi komeana, mutta toivottoman kaukaisena. Ei auttanut kuin palata takaisin risteykseen ja jatkaa toista tietä (Google Maps paikan ja molemmat tiet kyllä tunnisti, on se käsittämätöntä, kuinka tuollainen karttatietokanta voi olla mahdollinen!). Tien varressa oli useitakin neuvostoaikaisia linnoitusten raunioita ja lopulta tulin sitten taas asfaltille ja pian Tahkunan yli 40-metriselle majakalle. Paikka on vaikuttava oikeastaan keskellä aavaa merta. Rannassa on muistomerkki Estonia-laivalle (Tahkuna oli lähinnä uppoamispaikkaa oleva kiinteä maa). Majakalla oli paljon väkeä sekä autoilla että fillareilla. Mukana oli taas venäläinen lapsiryhmä ohjaajineen, kuvio ei edelleenkään avautunut minulle. Komeaa ja korkeaa majakkaa katsellessani iloitsin siitä, että mikään ei pakottanut minua kiipeämään sinne maisemia katselemaan!

Leirintäalue oli tuttu jonkin vuoden takaiselta reissulta. Aurinko kuivatti mukavasti suihkun jälkeen, mitään ei taaskaan puuttunut. Päivän kysymykseksi jäi, miksi leirintäalueella majoittumiskorttiin tarvitaan passin numero, kun ei sitä rajallakaan tarvita. Ajomatkaa lyhyeen päivään kertyi vain 102 km.

La 12.8.

Hiidenmaalta mantereelle lähtee lautta klo 10. Totesin pian, että siihen en ehdi, joten oli aikaa ajella rauhassa. Vastatuuli ja karkea pinnoite antoivat viestiä samaan suuntaan. Satamassa olin joka tapauksessa hyvissä ajoin, pian sinne saapuivat myös moskovalaiset fillariretkituttuni. Arvuuttelivat, tavataanko vielä Tallinnan satamassa lähdössä Helsinkiin. Pariskunta oli suuntaamassa kohti Hankoniemeä, josta kovin kyselivät. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä he sieltä olivat etsimässä.

Laivassa ehdin syödä paninin ja ottaa pienet torkut aurinkoisella kannella. Tällaisen huollon jälkeen oli hienoa päästä taas fillarin selkään. Haapsaluun veisi 10 km pätkä Läänemaa Terviseteetä eli vanhalle ratapenkalle tehtyä ulkoilureittiä. Minä jätin sen väliin todettuani muutaman vuoden takaisella reissulla, että mitään tylsempää kuin viivasuora hiekkapenkere metsän keskellä en osaa kuvitella.

Haapsalussa oli elämää. Vanhalla rautatieasemalla oli jokin moottoripyöräshow ja ajattelin ruuhkan

hellittävän siitä ohitse päästyäni, mutta väki sen kuin lisääntyi. Kaupungissa oli menossa Valge daami (Haapsalun piispanlinnan tunnetuin kummitus) päivät. Erilaista kojua, esitystä ja kaiken kaikkiaan ihmispaljoutta oli vanha keskusta aivan täynnä. Tunnelma oli hieno, mutta tungoksen sekaan oli fillarilla hankala mahtua ja muutenkaan en oikein osannut hahmottaa, mitä minä tuolla tekisin. Olisi ehkä pitänyt etsiä käsiinsä moskovalaispyöräilijät, jotka aikoivat yöpyä Haapsalussa ja heittäytyä heidän kanssaan juhlatunnelmaan, mutta sen sijaan jatkoin laitakaupungin ostoskeskukseen täydentämään ruokavarastoja ja jatkoin eteenpäin.

Tie jatkui hyvänä ja tasaisena, tuulikin oli lähes myötäinen. Ilma oli painostava ja kuuma, ukkonen ehkä tulossa. Puskassa poiketessani ohitti kaksi miestä retkipyörillään minut ja heidän kohta taukoa pitäessään minä taas heidän. Novan pienessä kylässä minä poikkesin jätskille ja sen jälkeen en miehiä enää nähnyt. Jätskipaikallani oli ostoksilla lisäkseni kielestä päätellen italialaisia ja venäläisiä nuoria. Sosiaalisempi ihminen olisi ottanut selvää, mitä he siellä tekivät, minä vain ihmettelin.

Iltaa kohti keli kävi yhä paahteisemmaksi. Hiki virtasi, kärpäset ja paarmat haistoivat ilmeisesti tämän ja parveilivat ympärillä heti, kun vauhti hidastui pikkuisenkin.

Padisen luostarin maisemissa olin poikennut parikin kertaa aiemmin. Mittarissa oli 134 km painostavassa helteessä, joten yöpaikka olisi jo hyvin kelvannut, leirintäalueita tai kulastelumajoja en kuitenkaan onnistunut kartasta tai netistä löytämään. Luostarin raunioiden vieressä oli opastuskeskus, sen eteen kaarsin pari minuuttia jälkeen kuuden. Rakennuksessa oli kauppa, mutta kelloon katsottuani totesin, että iltaoluet jäivät nyt ostamatta. Opastuskeskuksessa liikkui nainen sulkemassa paikkoja ja kysyin häneltä vettä juomapulloihini ja hän neuvoi hakemaan sitä opastuskeskuksen vessasta, joka olisi edelleen auki. Sinne suunnatessani huomasi kaupasta tulevan kaksi miestä ja niin minäkin menin sisälle ja kysyin, vieläkö olutkaupat onnistuisivat! Vettä tihkusi hiljalleen, mutta minulla ei ollut enää hätää – vesipullot olivat täynnä ja vilpoisat oluttölkit odottamassa laukussa. Netti kertoi parin kilometrin päässä metsässä olevasta RMK:n tulipaikasta, sinne siis! Google Maps vei ensin pururataa pitkin ja sitten polkua ja lopulta harjanteen yli ja siinä oli tulipaikka – Kloostrijoen mutkassa aukio, missä nuotiokehä sekä pöytä, jonka päällä katos. Tyytyväisenä istuin katoksen alle pöydälle ja samassa taivas aukeni. Kiira-myrsky ei ollut Pohjois-Virossa tuulen suhteen yhtä raju kuin Etelä-Suomessa, mutta vettä, rakeita ja ukkosta riitti joka tapauksessa aivan käsittämättömästi. Ja minä istuin katoksen suojassa ihmetellen taas kerran Jumalan kohtuutonta huolenpitoa. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta kiitos joka tapauksessa!

Jossain vaiheessa sade hellitti taas tihkuksi ja minä poljin pari kilometriä takaisin opastuskeskukseen. Vessan (sen, joka ilmeisesti on auki ympäri vuorokauden) yhteydessä oli nimittäin suihku (ilmeisesti myös auki ympäri vuorokauden). En tiedä, miksi se siellä oli enkä tiedä, ketkä sitä mahdollisesti käyttivät, mutta minä pesin siellä nautinnollisesti itseni hikisen päivän jäljiltä ja poljin sadevaatteiden suojassa takaisin leirilleni. Opaskyltti kertoi, että paikalla oli jo 700-luvulla ollut linnoitus (meri oli silloin korkeammalla, joten oltiin Kloostri-joen suulla), tulipaikka liittyi läpi Viron kiemurtelevaan vaellusreittiin Aegviidusta Latvian rajalle (kyltissä luki 820 km, mikä on melkoinen matka noin pienen maan sisälle!). Teltta kastui jo pystyttäessä, mutta valittaa en kyllä arvannut! Ukkonen kulki pariin kertaan leirini ylitse ja jatkoi sitten jyrinäänsä jossain kauempana. Joku kulkija oli jättänyt pöydälle kynttilän pätkän. Laitoin sen palamaan ukkosen pimentämässä illassa. Olo oli epätodellinen kaiken ollessa hienosti, vaikka yhtä

hyvin olisin voinut olla tien päällä likomärkänä ja väsyneenä etsimässä yöpaikkaa, jota ei vain tule vastaan…

Päivän hikinen ja iltansa puolesta unohtumattoman mahtava taival oli 134 km mittainen.

Su 13.8.

Aamulla sade on lakannut, mutta teltta on tietenkin märkä ja likainen. Sulloin sen pakkaukseensa tyytyväisenä: ei mitään väliä, illalla ollaan kotona!

Aamu oli pilvinen ja vilpoisa, mutta myötätuuli työnsi mukavasti polkijaa eteenpäin vähitellen kuivuvalla tietä pitkin. Oli hienoa ajaa!

Keilan kaupungissa hain hetken reittiä, sitten olikin jäljellä vain hyviä leveitä pientareita vuoroin hyvien pyöräteiden kanssa Tallinnaan asti. Vähän ennen Tallinnaa alkoi sataa hiljaksiin, vedin lenkkisadetakin päälle, mutta haitaksi ei sade ollut.

Kaupungissa reitin löytyminen oli normaalin hankalaa. Harhailin hetken, mutta vähitellen pääsin

kuitenkin turvallisesti satamaan. Kaupungille ei tehnyt mieli lähteä kiertelemään, joten vaihdoin ajovaatteet siviileihin jossain nurkassa auringonkin jo pilkistellessä ja pääsin kohta ajamaan laivan autiolle autokannelle ennen rekkoja ja muita ajoneuvoja. Buffet-pöydän salaatit, kalat, mädit ja vihannekset maistuivat loistavilta yhdeksän päivän kovin vaatimattomien sapuskojen jälkeen! Jonkinlaisena antikliimaksina laiton facebookiin kuvan laivan kahvilasta. Koitin laittaa jokaiselta päivältä jotain postausta nettiin – aika moni oppi jo odottamaan seuraavaa päivitystä.

Helsingissä tyttäreni, Liisa, oli vastassa – polkeminen Helsingin läpi Pihlajamäkeen ei kyllä olisikaan innostunut. Puita oli nurin myrskyn jäljiltä, minun sydämessäni oli myrskyn sijaan rauha. Takana oli hyvä reissu.

Viimeiseen päivään ehti kuulua 57 km satulassa, koko reissuun vähän yli 1000.

Pyörän pesu ja huolto reissun jälkeen nosti pintaan vielä ajatuksia, joita kirjasin blogiini Sokeripaloja.fi tähän tapaan:

Takana kesän iso juttu, fillarireissu. 9 päivää ja yli 1000 km Latviaa ja Viroa fillarin selässä.

Reissun jälkeen alkaa huolto – pyykin pesemistä, tavaroiden laittamista paikoilleen ja tietysti fillarin huolto. Jos kaveri kantaa sinua, pitää sinunkin huolehtia kaverista (olen kuullut, että kaikki eivät huolla tai huollata pyöräänsä edes kesäkauden jälkeen, mutta se on varmaan/toivottavasti vain urbaanilegendaa).

Pyörää läpi käydessä mietin tuttuutta. Tunnen jokaisen osan pyörissäni, osaan huoltaa

niitä ja korjata niitä. Muistan vuosia sitten, kuinka meidän Antin pyörä varastettiin. Jossain vaiheessa poliisin haaviin oli tullut tuntomerkkejä vastaava pyörä. Poliisi kirjasi tyytyväisenä ylös rungolle tippuneen maalitahran – siitä kuulemma voisi erottaa pyörän muista vastaavista. Ymmärsin tämän, mutta silti se oli minulle käsittämätöntä – kyllähän minä tunsin pyörän sitä huollettuani, hoidettuani, korjattuani. Kenelle tahansa äidille on absurdia kysyä, mistä hän tietää, että tuo lapsi on hänen lapsensa. Kyllä omansa tuntee. Minä osaisin toki kertoa jokaisesta perheeni fillarista asioita, jotka erottavat ne muista samasta tehtaasta samalla tuotenumerolla lähteneistä, mutta varsinainen juttu on, että omansa kerta kaikkiaan vain tuntee.

Fillarista puhun, koska osaan puhua. Aika köykäisen tuntuista on silti puhua tuttuudesta ja tuntemisesta fillarin kohdalla, kun sitä vertaa vanhemman rakkauteen lapseensa tai taivaallisen Isän tuntemiseen oman lapsensa kohdalla.