Latviaa ja Länsi-Viroa kesä 2017
Viime vuosina on kesään kuulunut yli 1000 kilometrin
fillarireissu. Tykkään matkata mahdollisimman omavaraisesti – mukana on teltta,
keitin jne. Mahtavaa pyörän kanssa on tietenkin se, että ne voi tilanteen niin
vaatiessa (tai kun tekee muuten mieli) vaihtaa ravintolaruokaan ja
hotelliyöhön.
Retkillä pyöränä on jo vuosia ollut Kona DrDew, jonka
varustaminen retkipyöräksi on varsin vaivatonta. Pyörän kuljettaminen
lentokoneessa sen sijaan on aina oma seikkailunsa. Varsin hyvin toimiva
systeemi on pyytää fillarikaupasta (kiitos taas tästäkin, SUP!) pahvilaatikko,
jossa sinne on tullut pyörä (29-tuumaisella renkaalla varustetun maasturin
laatikko on varmaan isoin) ja tunkea oma fillari sinne (renkaat tyhjiksi, satula
alas, etukiekko, polkimet ja ohjaustanko irti). Laatikkoon mahtui myös tyhjät
etulaukut, työkalupussi ja telttakepit. Kokonaispainoksi tuli 19,6 kg, kun 20
on sallittu!
Viroa olen kiertänyt parillakin reissulla, nyt oli suunnitelmissa
lentää Riikaan (Air Baltic lentää Pirkkalasta Riikaan edullisesti) ja kiertää
jonkin aikaa Latviassa ja palata Länsi-Viron kautta kotiin päin. Jännittää
enemmän kuin vuosiin reissuun lähtiessä. Latvia on Riikaa lukuun ottamatta
minulle kokonaan vieras maa eivätkä ennakkokäsitykseni välttämättä kovin korkeat.
Minulla on pari vanhaa opasta ja ne antavat kuvan sotkuisesta maasta (monessa
mielessä), jossa kauniin maaseudun vastapainona on sotkua ja epäjärjestystä, tiestö
huonoa ja liikenneonnettomuuksia paljon. Mutta tätähän minä itse olin toivonut
– kun saan tehdä sitä, mitä eniten haluan, lähden fillarireissulle!
La 5.8.
Lento lähti klo 5.25, joten aamu oli aikainen. Edellisenä
päivänä olin hautajaisten muistotilaisuudessa tavannut tytön, joka työskentelee
Pirkkalan lentokentällä ja hänen kanssaan asioiden lähtivät tavarat vaivatta
koneeseen omaa reittiään ja minä omaani. Lentoa odottelemassa oli paljon nuoria
tyttöjä ja poikia verkkareissaan, painijoita palaamassa nuorten EM-kisoista
Tampereelta kotiinsa, verkkareiden selkäpuolilta löytyivät ainakin tekstit Ukraina
ja Belarus.
Lento oli mukavan lyhyt ja Riikan lentoasemalla kaikki sujui
edelleen mainiosti. Takaraivossa oli koko ajan pelko viime vuoden reissun
aloittaneesta pyörän jäämisestä vuorokaudeksi jumiin tavaraselvitykseen lakon
vuoksi, mutta nyt ongelmia ei ollut.
Matkatavarahallin nurkassa oli vuorossa pyörän kokoaminen ja
ensimmäinen väliin jäänyt sydämenlyönti - ohjainlaakerin kiristystulppaa ei
löydy (kotona vaimo kertoi ihmetelleensä, mitä tuollainen levy, jonka keskeltä
pistää esiin pultti, tekee tuossa eteisen lattialla)! Liikkeelle pyörällä uskalsi
lähteä, mutta turvallisuus oli kovin kyseenalainen, joten apu oli saatava
nopeasti.
Pyörä koossa, tavarat laukuissa, laukut paikallaan – sitten
vaan läpi aution matkatavarahallin, tullista läpi ja ulos terminaalista. Uusi
maa ja uudet tiet edessä – komeaa! Aurinkokin paistoi.
Ensimmäiseksi suuntasin Jurmalaan sen komeita hiekkarantoja
katsomaan. Minun karttani Latvian osalta eivät olleet kehuttavia, suunnan isoja
teitä myöten ne sentään näyttivät, pyöräteistä taitaisi olla turha haaveillakaan.
Matka alkoi hyvin – parin kilometrin ajon jälkeen löytyi huoltoasema, jossa sain
renkaitten paineet kohdalleen ja puoli kilometriä huoltiksesta oli tien
varressa valtava K-rauta (K-seduka Latviassa), mistä hyvässä lykyssä löytyisi
retkikeittimeen kaasua (jonka löytämisestä olin ollut vähän huolissani.
Lentokoneessahan ei kaasua saa kuljettaa). Löysin pultin, jonka kolmen prikan
viritelmällä sain hoitamaan ohjainlaakerin kiristimen virkaa, mutta keittimeeni
sopiva kaasu oli loppunut, myyjä kyllä hyvin ymmärsi, mitä olin etsimässä.
Jurmalaan pääsin vaivatta, vaikka kaikki yritykset poiketa
ison tien varresta pienemmille väylille päättyivätkin melko lyhyeen. Jurmalassa
liikkumiseen piti ostaa kahden euron lippu, en tiedä, olisiko fillaria varten
tarvinnut, mutta maksoin kuitenkin.
Jurmalan rannat olivat kerta kaikkiaan mahtavat -
parikymmentä kilometriä valkoista hiekkaa. Kaupunkikin mukava, tyypillinen
rantakaupunki kävelykatuineen, kahviloineen ja ravintoloineen. Kävin kaupassa
ostamassa aamupalatarpeita (kello oli siis jotain yhdeksän tienoilla) itselleni
ja pääsin kokeilemaan kahta opettelemaani latvian kielen sanaa – labdien
(päivää) ja paldies (kiitos). Opaskirja lupasi, että harvinaisen kielen
vähäinenkin puhuminen saa palkinnokseen ilahtuneen ystävällisen hymyn ja tämä
kyllä toteutui nyt ja lukuisia kertoja myöhemmin. Englannilla toki
pääsääntöisesti yleensä pärjäsi – tai sitten viittomalla ja osoittelemalla.
Paluumatkalla tie kulki jossain vaiheessa junaradan yli ja
radan varresta löytyi myös kunnollinen ja hyvin viitoitettu pyöräreitti Riikan
ja Jurmalan välillä, sitä pitkin siis kaupunkiin. Kohteena oli ensin seuraava
rautakauppa kaasun ostamista varten ja sitten Daugavan saaresta löytyvälle
leirintäalueelle. Matka kuitenkin katkesi tai siis ketju katkesi – ensimmäinen
kerta varmaan kahteenkymmeneen vuoteen! Ketjulukko esille – ai niin, en minä
tullutkaan kaivaneeksi sellaista mukaan tarvikelaatikosta! Ketjun korjaamisen
minä toki osaan, mutta tiedän myös, että Shimanon ketjua ei saa liittää yhteen
kuin firman omalla mustalla pultilla, korjaus siis todennäköisesti ei tulisi
kestämään. Aivan vieressä oli iso urheilukauppa ja lähdin etsimään sieltä uutta
ketjua varalle. Sitä ei löytynyt, mutta löytyi sen sijaan kaasua keittimeen.
Tulin leirintäalueelle lopulta hyvin mieliin. Teltta pystyyn messuhallien
takapihan nurmikolle, missä oli jo entuudestaan melkoisesti asuntoautoja ja
–vaunuja, jokunen telttakin.
Fillari-lehden nettisivuilla on linkkilista mm.
pyöräliikkeistä eri maissa. Selasin sieltä Latvialaisia liikkeitä ja
katsottuani parin kaupan nettisivut laitoin osoitteen Google-mapsiin, puhelimen
telineeseen ja lähdin ajamaan kaupungin läpi. Pyöräkauppa löytyi ja oli
riemastuttavaan huomata, kuinka samanlainen meininki laadukkaissa
fillarikaupoissa on varmaan kaikkialla. Tiskin takana istui mies, jolla
selvästi oli omiin aktiivivuosiin jo muutama vuosi ja muutama kilo väliä –
Urheilupyörän Tane tai Velosportin Raimo olisivat mainiosti vaihtaa paikkaan tämän
miehen kanssa ja kukaan ei huomaisi mitään! Englantia osaava kaveri löytyi
liikkeen perältä laittamassa kuntoon komeaa hiilikuiturunkoista Giantin
maantiepyörää. Ketju löytyi ja nyt olivatkin kaikki (huom. KAIKKI!) huolenaiheet
ratkaistu ja oli aika kaartaa vanhaan kaupunkiin Tuomiokirkon aukiolle ja istua
juomaan reissunaloitusolut. Oli hyvä olla.
Riika on mukava kaupunki, kovin latvialainen se tuskin
kuitenkaan on, yhtä hyvin olisi voinut olla melkoisen monessa eurooppalaisessa
kaupungissa. Turisteja oli paljon, ärsyttävänä erityislajinaan englantilaiset
polttariporukat, joista joskus luinkin jossain yhteydessä. Söin hyvin, ajelin
ympäriinsä. Pyörän kanssa jotenkin ei ole tarvetta pysähdellä saati mennä
sisälle nähtävyyksiin, hiljaksiin ajaessa kaikki on minun.
Vielä perusteellinen ruokakaupassa käynti ja leirissä kävin
tavarat lävitse saaden ne jotensakin järkevään jaotteluun eri laukkujen
välillä. Nukkumaankin olisin ollut oikeastaan valmis, mutta lähdin sentään
vielä ilta-ajelulle hämärtyvään kaupunkiin.
Yö oli levollinen, vaikka ison kaupungin sydämessä
oltiinkin, onnellinen mies nukkui hyvin.
Matkaa ensimmäiselle päivälle kertyi Jurmalassa ja Riikassa
81 km.
Su 6.8.
Oikea ajopäivä! Liikkeelle hyvissä ajoin, ensin hidasta
kiertelyä kaupungissa, kunnes tiet selkenivät. Reitti kulki koko päivän
Daugavan vartta (jossain kartoissa lukee Väinäjoki, mutta tällaiselle
suomentamiselle en kyllä ymmärrä perusteita). Joki jäi rantapenkan taakse,
mutta maisema oli silti mukavaa, maaseutu siistiä ja hyvinvoivan näköistä,
tiekin hyvä. Opaskirjojeni kuvaukset Latviasta olivat selvästi vanhentuneita!
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kehuma. Joen ylitse meni
patosilta ja sen päässä vastarannalla pitäisi kartan mukaan olla taajama. Yksi
huoltoasema sieltä löytyi, muuta kylää ei. Sen sijaan vastaan tuli
suomalaispariskunta fillareillansa. Olivat tulossa idästä päin seuraavana
tavoitteenaan Riika.
Lämminkuppi-lounaan (tukevamman ruuan jälkeen ajamisen
jatkaminen olisi haastavaa!) söin penkillä, joka oli vanhan paronikunnan
rajakiven luona. Virostakin tuttu tapa pystyttää penkki jonkun asia muistoksi
miellyttää ainakin retkipyöräilijää. Opastaulun selostus Latvian historiassa
eri aikoina vaikuttaneista tekijöistä oli hyvin monimutkainen – monenlaista on
historiaan mahtunut ja niistä vaiheista aika harva on ollut onnellinen. Viime
vuosina Latvian talous on kuitenkin kasvanut nopeimmin Euroopassa ja EU on
ilmeisesti tuonut maahan paljon hyvää. Ainakin tiestö, jonka pitäisi olla
Euroopan kehnoin, kehittyy kovaa vauhtia. Huonojakin teitä riittää, mutta uusia
hyviä teitä on myös paljon, monen reunassa kyltti EU-rahoituksesta.
Kartan (vanhentuneen) mukaan Daugavan eteläpuoleinen tie
olisi loppumatkaltaan hiekkaa. Navigaattori
(Navteqin HERE) ei puhunut hiekasta
mitään, mutta kertoi tien olevan mäkinen. Oikeasti tie sitten oli pinnaltaan
erinomainen ja vain lempeästi kumpuileva. Fillarireitti Eurovelo 7. oli
merkitty kulkemalleni reitille ja Jaunjelgavan pikkukaupungissa oli rahoitusta
saatu muutaman kilometrin mittaiselle upealle pyörätielle aivan joen rannassa,
muuten reitti sentään oli yhtä tien kanssa.
Maisema muuttui vähitellen metsäisemmäksi, muistutti enemmän
Suomea kuin samalla korkeudella olevaa Etelä-Ruotsia. Haikaroita näkyi
jatkuvasti, pesissä ja ennen kaikkea pelloilla.
Pienen sateenkin sain niskaani. Aikani mietin, kuivaako kesä
sen mitä tihkullansa kastelee ja vedin sitten lopulta kastuneen ajopaidan
päälle kevyen sadetakin - näin sitä tyhmyyksissään tulee yleensäkin reagoitua
pahasti myöhässä!
Kymmenisen kilometriä ennen yöpaikkaani, Jekabpilsiä, katkesi
Riikassa korjaamani ketju sitten uudelleen. No, niin sen pitikin - Shimanon
ketjua ei saisi liittää yhteen muuta kuin omalla mustalla niitillään – mutta ei
tässä huolta, uusi ketju oli paikallaan alle viidessä minuutissa. Sramin
ketjujen pikalukko toimi loistavasti!
Jekabpils oli ihan oikea kaupunki, historiaa, kauppoja,
ravintoloita, lisää historiaa, raunioita. Ennakkoon
nettiä tutkimalla en ollut
löytänyt mistään sopivaa paikkaa teltalle, joten olin varannut itselleni
huoneen hotellissa 35 € hintaan. Hotelli oli aivan joen rannassa, sympaattisella
tavalla tuhruinen. Ensi töiksi kaikki päällä olleet vaatteet pyykkiin
lavuaarissa ja sitten ihanan perusteellinen suihku.
Ilta-ajelu pitkin joen varsia ja linnanraunioilla oli
vaikuttava. Historiaa, vieraan maan eksotiikkaa (itäisin paikka, missä
Latviassa kävin, matka Venäjän ja Valko-Venäjän rajoille ei enää ollut pitkä),
jokeen laskeva aurinko – olen kaukana kotoa! Tätä kaukana olemisen tunnetta sitten
kyllä horjutti ostoskeskuksen yhden kaupan ikkuna, missä oli pinossa täsmälleen
samoja lautapelejä, joita kotona pelaamme – Carcassone, Catan, Alias… Yö
hotellin sängyssä oli hyvä ja levollinen. Ajokilometrejä päivään kertyi 159.
Ma 7.8.
Hotellissa varmaankin yöpyi joku muukin kuin minä, mutta
kahdeksan aikaan sain kuitenkin syödä aamiaisen autiossa ruokasalissa.
Tarjottavaa oli paljon, valikoima suomalaisen makuun vähän erikoinen. Rasvainen
omenapaistos kermaviilin (jota latvialaiset ilmeisesti rakastavat, kauppojen
maitohyllyjen valikoima oli mahtava toisin kuin vaikka jugurttien!) kanssa jäi
syömättä.
Liikkeelle oli kiva päästä, jalat toimivat, aurinko paistoi
(kehnon kesän aikana perinteiset fillaristin rusketusrajat käsissä ja jaloissa syntyivät
vasta Latviassa). Reitti seurasi ensin Daugavan vartta ja nousi
sitten
jokilaaksosta ylös pitkän ylämäen myötä. Järki ja kartta ja Google Maps
kehottivat valitsemaan selkeän reitin Erglin kaupungin kautta, mutta HERE oli
sitä mieltä, että hyvä fillarireitti kulkee muutamaa kilometriä lyhyempänä
pienempiä teitä. Uskoin HEREä, ei olisi kannattanut. Tie muuttui hiekkatieksi
eikä olleenkaan sellaiseksi kivaksi savipintaiseksi hiekkatieksi, vaan edessä
oli kymmeniä kilometrejä pehmeää soraa, kiviä, kuoppia, pölyä. Mittari kertoi
etenemisvauhdin olevan 10 km/tunnissa tienoilla. Mäkiä oli pienellä tiellä
tietenkin paljon, tuuli oli lähes vastainen ja kun kärpäsiä ja paarmoja riitti,
ei ajaminen todellakaan ollut varsinaista juhlaa.
Maisema oli sinänsä ihan mukavaa, siistiä
maanviljelysseutua. Nurmikkojen siisteys kiinnitti huomiota koko Latviassa,
työllisyyden hoitamisen piikkiin taisi mennä se, että näin isojakin alueita
leikattavan trimmerillä! Virossa maisemaa rumentavat kolhoosien harmaat
rauniot, Latviassa näitä ei ainakaan minun reitilleni osunut ollenkaan, sen
sijaan hyvän näköisiä isojakin tiloja. En tiedä, mitkä neuvostoaikaiset kuviot
ovat tähän vaikuttaneet.
Vaikeiden teiden hikoilua katkaisi Mengelen kylä. Josef
Mengele (Auschwitzin kauhutohtori) oli syntyjään
saksalainen, mutta
latvialaisten ilmeisesti sujuva liittyminen Natsi-Saksan juutalaisvainoihin
herätti kylässä poiketessa monenlaisia ajatuksia. Kaupasta ostin Fantan (vakava
riippuvuus fillarireissuilla!), jätskin ja - jugurtin puutteessa - kermaviiliä!
Ruuan keittelin vasta päästyäni lopulta asfaltille. Hyvän näköisiä
taukopaikkoja oli kyllä ollut tien varrella useitakin, nimittäin hautausmaita.
Loppukilometrit, tai siis kymmenet sellaiset, olivat sileää
asfalttia mukavana vastapainona hiekkateille, vastatuuli vain jarrutti. Jalat
alkoivat olla aika väsyneet ja klossin kohta kuluneessa kengässä poltti
jalkapohjaa. Viimein vastaan tuli Siguldan kaupunki, jonka turismi oli kuulemma
jo vanhaa ja siksi koeteltua. Join kahvit tyylikkään eurooppalaisen oloisessa
kahvilassa, jossa palvelu hoitui hyvällä englannin kielellä.
Sigulda on tärkeä portti Gauja-joen kansallispuistoon.
Puiston opastuskeskus köysiratoineen jäi vähän sivuun, kun minä laskin järkyttävän
pitkän ja jyrkän alamäen jokivarteen. Tarzan-puiston vierestä löytyi
leirintäalue, joka varmaankin oli upein, millä olen koskaan yöpynyt (siis
tällaisista kaupallisista alueista). Puiden siimeksessä siisti nurmikko
laskeutui penger penkereeltä joen rantaan. Suihkun jätin väliin joen
houkuttaessa uimaan, sitten oli vuorossa pitkän päivän verkkaiseksi tekemiä
iltatoimia leirissä. Tänne täytyy joskus tulla melomaan ja vaeltamaan! Huomisen
reitit eivät vieläkään oikein varmistuneet – kaikki valmiit suunnitelmat
loppuivat tänne. Varmaan jatkan meren rantaan, kunhan täältä jokirotkosta
jollain keinoin pääsee kapuamaan ylös. Päivä oli pitkä. Kilometrejä 141, mutta
ne olivat suurelta osin hitaita,
joten satulassa kului aikaa 8.50 tuntia. Huh
huh!
Ti 8.8.
Kun ei ollut selvää suunnitelmaa seuraavasta yöpaikasta, ei
ollut kiirettäkään. Aamut reissussa ovat muutenkin ihania – suurin piirtein
levänneenä, varusteet kunnossa, vatsa täynnä, kokonainen päivä edessä. Ei
enempää voisi toivoa! Ja ihanana alkoi tämäkin päivä. Silta vei Gauja-joen
ylitse ja edessä oli mukavaa puistometsää, puroja, luolia, jyrkänteitä… Ja
sitten ylämäki. Baltiassa liikennemerkkejä noususta tai laskusta viljellään
paljon enemmän kuin Suomessa ja useimmiten ne pistävät hymyilyttämään – mäki on
usein ohi ennen kuin ehtii välitystä vaihtaa, mutta nyt kyltin 11%:lle
oli
katetta. En tiedä, olivatko jalat eilisen kovan ajon jälkeen väsyneet vai
eivätkö ne olleet vielä ehtineet lämmetä vai olinko henkisesti lannistunut jo
valmiiksi, mutta joka tapauksessa nousu oli minulle ylivoimainen. Kovasti
hävetti työntää pyörää ylös mäkeä, mutta pakko mikä pakko!
Ylhäällä odotti sitten Turaidan museoalue ja linna.
Kiertelin auringonpaisteeessa vanhoja rakennuksia ja linnan saleja, kiipesin
torniin ihailemaan maisemaa jokilaaksoon, poikkesin kahvilassa – oikea
turistiaamupäivä. Tännekin uudestaan!
Kello tosiaan näytti
jo liki puolta päivää, kun olin taas tien päällä. Maasto oli tasaista, jalat melkein
lepäsivät polkiessaan ja pyörä kulki silti. Limbazin pikkukaupungin kafenicassa
myytiin kahvin sijasta vaatteita, mutta kaupasta sain litran Fantaa juotavaksi
seinustan varjossa ja 39 sentillä puolitoista litraa vettä täyttämään pullot.
Miksen ole aiemmin hoksannut, että olemattomalla rahalla saa juomapulloihinsa taatusti
raikasta ja puhdasta pullovettä, jos vesijohtovesi ei ole kovin kummoista!
Nätin maaseudun läpi kulkeva tasainen tie jatkui, kunnes
tulin Itämeren rantaan ja edessä oli Via Baltica. Monessa yhteydessä olin
lukenut varoituksia holtittomasta liikenteestä ja hurjasta rekkarallista, mutta
tässäkin oli kehitys mennyt eteenpäin. Tien pinta oli hyvää ja pientareet
leveät, autoista ei siksi oikein minkäänlaista vaivaa polkijalle, vaikka niitä
rekkoja toki paljon olikin. Tuuli oli takana, tie suora ja tasainen,
rantamännikön takaa paistoi lämmin tai lähes kuuma aurinko, melkein alkoi
nukuttaa pyörän selässä! Mahdollisia yöpaikkoja meren rannassa ison väylän
vieressä riittäisi vaikka kuinka, oli siis helppo jatkaa niin pitkään kuin vain
huvitti. Pyöräteitä ja vanhan tien pätkiä oli siellä täällä kuin kiusaksi, oikealla
puolella tietä oleville oli tietenkin helppo poiketa, mutta kun aikansa oli
kytännyt tilaa ylittää tie ja sitten muutaman sadan metrin jälkeen pyörätie
loppui ja oli taas ylitettävä vilkas autotie… Kengän narina polkimellä häiritsi
– kulunut pohja sekä antoi tilaa narinalle, että jätti liikaa painetta klossin
kohdalle (pari päivää reissun jälkeen kengät saivat väistyä uusien tieltä). Kategoria
`kuin kiusaksi´ jatkui: kahvilassa myytiin Fantaa 250 ml pullossa ja
tarjoilijapoika vieläpä kysyi, haluanko juotavan kylmänä vai lämpimänä! Pieniä
olivat siis huolet, poljin leppoisasti eteenpäin, aikani kuluksi kokeilin ajaa
erilaisilla välityksillä – välillä todella isoilla, välillä köykäisillä, kaikki
oli aika vaivatonta.
Sitten tuli vastaan rajavyöhyke. Poikkesin Hesburgerissa,
joita Latviassa on hämmentävän paljon, syömässä kerrosaterian neljällä eurolla
ja sitten reittini erkani Via Balticalta vanhalle rantatielle ja ohitin sen
myötä viinamarketit, joita Latvian rajalle on noussut Viron veronkorotusten
jälkeen. Maitten rajaa ei kunnolla huomannutkaan, silta pienen joen yli ja
siinä kyltit. Asutus jatkui samanlaisena, opasteiden tekstit vain muuttuivat
minulle edes vähän luettavammiksi.
Parinkymmenen kilometrin päässä rajalta olisi ollut camping-alue,
mutta se sai nyt jäädä ilman asiakasta, kun vähän sitä ennen löytyi RMK:n
(Viron metsähallitus. Virossa valtion metsää on paljon, kun kolhoosien
purkautuessa kaikille alueille ei löytynyt omistajaa, vaan ne jäivät valtiolle)
tulipaikka rannan mäntykankaalla. Oikeastaan tulipaikkoja oli alueella ainakin
30, useampi vessa, liitereitä, kaivo ja hiekkarantaa kilometreittäin. Monella
tulipaikalla oli jo yöpyjiä, mutta tilaakin löytyi ja tyytyväisenä laitoin
telttani pystyyn ja uin päivän hiet pois meressä. Sapuskan laittamista,
auringon laskemista mereen – hyvä ilta!
Latvia oli kokonaisuudessaan minulle myönteinen yllätys, maa
oli paljon paremmassa kunnossa kuin olin odottanut ja mitä toista kymmentä vuotta
vanhat opaskirjat kertoivat. Ihmiset olivat ystävällisiä ja asioiminen helppoa,
mutta silti Viron puolelle tuleminen tuntui vähän kuin kotiin paluulta.
Aamun hurjaa nousua lukuun ottamatta päivän 129 kilometriä
olivat hyvin helppoja.
Ke 9.8.
Aamu oli vilpoisa, nopeasti siis tien päälle, missä kroppa
hiljalleen lämpeni. Vanha tie kulki meren rantaa hiljaisena ja kauniin
varjoisana, Via Baltica jyrisi pienen matkan päässä. Jossain vaiheessa vanha
tie sitten yhtyi isompaan, mutta eilisen tapaan ajaminen oli helppoa. Pärnuun
oli vaivattomat 60 km, niiden aikana yksi pysähdys kahville ja soittamaan
rakkaalle vaimolle onnittelut 37. hääpäivämme johdosta.
Pärnu oli periaatteessa tuttu kaupunki, mutta kovin hitaasti
se minulle hahmottui – kaupunki kasvaa koko ajan ja oikeasti tunnen vain
turistikeskustan. Siellä kruisailin hetken aikaa ihmispaljouden keskellä ja
poikkesin sitten syömään perusturistiruokaa jollain kymmenistä terasseista -
toki maistui. Sitten en oikein tiennytkään, mitä tekisin. Rannalla makaaminen
ei todellakaan ole minun juttuni, hetken aikaa istuin varjoisassa puistossa
lukemassa kirjaa, mutta eihän siinäkään mitään järkeä ollut. Helle paahtoi,
eihän täällä voi tehdä mitään muuta kuin istua terassilla juomassa olutta ja se
ei nyt houkuttanut vähääkään! Lomakaupungin velttous imi mukaansa ja ärsytti
samaan aikaan ja niin löysin hetken päästä itseni kaupungin ulosmenoväylältä
nauttimassa tuuletuksesta, joka fillarin selässä sentään toimii aina!
Rantakaupungit ovat viehättäviä, mutta niissä pitäisi viipyä eikä poiketa. Ei
siis minun reissujeni juttu.
Rantatie Pärnun lahden ympäri Pyöräreitti 1. myötä oli
miellyttävä ja helppo ajaa. Jätskin poikkesin helteessä ostamassa ja syödessäni
sitä kaupan pihassa tuli kaksi juoppoa juttelemaan. Toinen miehistä oli ollut
Suomessa töissä monta vuotta ja puhui ihan Ok suomea. Oli tulossa Kihnun
saarelta, missä aikaa oli vierähtänyt kavereita katsomassa muutama päivä
suunniteltua enemmän. Nyt pitäisi palata töihin, mutta vähän sekin arvelutti. Kihnulla
täytyisi itsekin päästä joskus käymään!
Minun määränpääni oli myöskin kovin epäselvä. Ohitin parikin
lomakylää, kunnes Töstamaan kylässä ajoin pari kilometriä sivutietä yhden
pihaan pienen järven rantaan. Telttani sain omenapuun varjoon nurmikolle,
sitten suihku ja pyykkäämistä, nuudeleita ja tonnikalaa, virtaa puhelimeen.
Leppoisa yöpaikka leppoisan päivän jälkeen. 115 km
To 10.8.
Aamut ovat sitten mukavia, rauhallinen aamiainen, vaatteet
pestyinä ja kuivina, jalat levänneinä helpon edellisen päivän jälkeen!
Leppoisa tie jatkui, pinta vain muuttui karkeaksi ja
hitaaksi. Siirtymätaivalta ilman mitään erityistä. Niin – illan aikana olin
saanut päätettyä loppureissun suunnan: Saarenmaa – Hiidenmaa – Haapsalu –
Tallinna. Tylsyys loppui asfaltin vaihduttua hiekaksi (ihan kohtuullisesti
ajettavaksi) ja varsinkin pinnan vaihduttua taas asfaltiksi kapealla
kiemurtelevalla tiellä, joka toi lopulta Virtsun satamaan pitkin
penkerettä
vesijättömaan keskellä.
Virtsussa laiva lähti juuri nenäni edestä, joten oli aikaa
keittää lämmin kuppi-lounaani. Laivassa sitten kahvit jälkiruuaksi ja tutun
kotoisissa tunnelmissa Saarenmaalle tai siis ensin Muhun saarelle (Saarenmaalla
olen vieraillut aiemmin jo viidesti). Pengertie Muhun ja Saarenmaan välillä oli
vaikuttava niin kuin ennenkin, aivan suoraan puhaltava vastatuuli tosin
jarrutti menoa. Pitkään harkitsin reittiä Saarenmaalla. Kuressaari on
viehättävä kaupunki ja ystävyysseurakunta Kihelkonnassa olisi kohteliasta
poiketa, mutta sitten totesin, että en ole fillarireissulla ollakseni sosiaalinen
enkä Pärnun kokemusten myötä myöskään hengailemassa kaupungeissa, joten
reittini sai viedä pitkin saaren pohjoista rannikkoa.
Orissaaressa sain jonkun vuoden takaisella reissullani
ruokamyrkytyksen caesar-salaatista, nyt kylä ainoastaan hymyili ajaessani sen
läpi. Loppupäivän kilometreistä tekisi mieli sanoa, että ne olivat kaikkein
upeimmat kilometrit kaikilla reissuillani, ellei tätä samaa arvotusta olisi
tarjonnut niin kovin monta kertaa aiemminkin! Joka tapauksessa upea reitti
meren kimallellessa männikön takaa. Jalkapohja tai siis kulunut kenkä sentään
teki harmia – klossin kohta poltti jalkapohjaa, välillä oli pakko polkea
kantapäällä poljin nurinpäin. Kohta olisi pakko pitää taukoa ja antaa jalan
hengähtää, kun vieressä olikin uimaranta penkkeineen. Ihanaa!
Leisin kylässä poikkesin muutaman vuoden takaisen reissun
jäljiltä tutussa kaupassa. Kaupan ulkopuolella tavaroita sovitti laukkuihin
fillaristityttö tai oli hän kai ehkä sentään jo nainen. Juttelimme hetken ja
yöpaikasta puhuessamme todettiin, että RMK:n tulipaikalla olisi varmaan
tavattu, mutta tytöllä oli takana jo neljä yötä ilman suihkua, joten nyt hän
aikoi jonnekin kaupalliselle yöpaikalle. Respectiä hänelle, minä olen yrittänyt
säilyttää rytmin, missä sentään joka toinen yö on suihkun ja sähköpistokkeen
tuntumassa.
RMK:n tulipaikka oli lähellä. Paikalle kurvattuani totesin,
että en todellakaan ole siellä yksin. Parkissa oli kolme pakettiautoa ja pöydän
ympärillä istui parikymmentä venäläislasta, joille aikuiset juuri jakelivat
keittoa isosta kattilasta. Katselin hetken ympärilleni (netti kertoi, että
paikalla olisi kolme tulipaikkaa) ja yksi ryhmän aikuisista tuli sanomaan, että
kyllä tähän jäädä saa, jos seura ei haittaa. Jatkoin kuitenkin matkaa toivoen,
että meren rannasta löytyisi rauhallista tilaa myöhemmin. Parin sadan metrin
jälkeen
olikin viitta tulipaikalle - saman alueen toiset tulipaikat olivatkin
eri tien päässä kuin ensimmäinen. Rannassa oli kaksi paikkaa, joista toisella
oli väkeä, mutta toinen tyhjä, joten siihen nousi minun telttani. Ranta oli matala
ja rakkolevän peitossa, mutta sain sentään itseni pestyä. Autio meri yli
horisontin, sininen taivas, leiripaikka vain minulle. On tämä mahtavaa!
Yksityisyys ei sitten lopulta ollutkaan kovin yksityistä.
Väkeä kulki leiripaikan ohitse useaan kertaan, ilmeisesti tapaamani
venäläislapset olivat uimassa läheisellä uimarannalla (en päässyt selvyyteen,
mistä oikeastaan oli kysymys – jonkun järjestön retki?) ja kaiken huipentumana iltapalani
katkesi auton ääneen. Kaksi nuorta miestä kurvasi paikalle maastomersullaan
(josta vuosi ölyä) ja kertoivat hämmentävästi: We lost a lady. Ilmeisesti joku
heidän joukostaan oli liikkeellä fillarilla eikä ollut koskaan tullut yhteiseen
yöpaikkaan. Äänet ja liike leirini ympärillä olivat aika hämmentäviä. En
ymmärtänyt, mitä kaikkea tapahtui, mutta minua se onneksi ei koskenut. Takana
mukavat 115 km ja edessä hyvä yö.
Pe 11.8.
Yöllä merenlahden yllä oli upea kuutamo, täysikuu oli
ohitettu vasta pari päivää sitten. Aamulla aurinko nousi tyynen merenselän ylle,
nyt ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä. Hienoa oli syödä aamupalansa,
pakata telttansa ja jatkaa eteenpäin. Muutama kilometri takaisin päin ja sitten
satamaan odottamaan laivaa Hiidenmaalle.
Satamassa olin hyvissä ajoissa. Paikalle kurvasi myös
pariskunta aika persoonallisesti lastatuilla maastopyörillänsä. Pariskunnan
mies tuli heti juttusille. Olivat moskovalaisia pyöräretkellä, jonka
kokonaisuudesta en oikein saanut selvyyttä – ilmeisesti junalla Pietariin,
sitten välillä ajaen, välillä bussilla eteenpäin. Laivaa odottivat
jännityksellä, meri kaikkinensa oli outo ja jännittävä elementti - Moskow is very continental, you know!
Hiidenmaalla odotti hyvä tie kierrellen mukavasti rantakyliä.
Myötätuuli painoi miestä eteenpäin - ei tämä ole työtä ollenkaan! Kassarin
niemelle johti tie upeissa maisemissa, mielessä väikkyi jonkun vuoden takainen
lounas Lest&lammas -ravintolassa, jonka viehättävä tarjoilijaneitokainen
oli jäänyt hymyilemään mielen pohjalle. Maltoin kuitenkin ajaa ohi pitkän
niemen kärkeen johtavaa tietä, jolta sitten palasin maisemia ihailtuani
kaupalle, jonka seinän varjossa lämmin kuppi, tölkki säilykesardiineja ja
kylmää olutta (en tiedä, mikä sai juomaan ajopäivän aikana oluen, yleensä ne
jäävät iltaan). Mahtava ateria!
Hiidenmaan poikki vei hyvä ja tylsä tie. Kärdlassa poikkesin
kahvilla oikein mukavassa kahvilassa ja nautin muutenkin kylän hyvästä
tunnelmasta. Jonkun palvelutalon pihassa soi yhteislaulua säestämässä pari hanuria.
Tunnistin ainakin `Nyt tulet nuo viestin jo toivat´ ja kontekstiin vähän
huonommin istuvan Eviva Espanja.
Leiripaikan olin jo päättänyt ennestään tutulle
leirintäalueelle Tahkunan niemen länsirannalla. Tie kiersi niemen ympäri meren
rantoja majakalle ja sieltä länsirantaa leiripaikalle. Niemen kärjessä oli
hiekkatiepätkä, jolta kartan perusteella odotin hienoja maisemia meren
rannalla, mutta todellisuudessa tie kulki metsän keskellä eikä meren
läheisyyttä huomannut mistään. Jossain vaiheessa tiellä oli Y-risteys, jonka
kumpikaan haara ei tuntunut toista isommalta. Kurvasin rantaa kohti, mutta
hetken päästä vastassa oli kyllä ranta, mutta tie muuttui poluksi pehmeässä
hiekassa, jossa eteenpäin ei päässyt
kuin työntämällä. Jonkin matkan päästä
tulin niemen kärkeen, mistä Tahkunan majakka näkyi komeana, mutta toivottoman
kaukaisena. Ei auttanut kuin palata takaisin risteykseen ja jatkaa toista tietä
(Google Maps paikan ja molemmat tiet kyllä tunnisti, on se käsittämätöntä,
kuinka tuollainen karttatietokanta voi olla mahdollinen!). Tien varressa oli
useitakin neuvostoaikaisia linnoitusten raunioita ja lopulta tulin sitten taas
asfaltille ja pian Tahkunan yli 40-metriselle majakalle. Paikka on vaikuttava
oikeastaan keskellä aavaa merta. Rannassa on muistomerkki Estonia-laivalle
(Tahkuna oli lähinnä uppoamispaikkaa oleva kiinteä maa). Majakalla oli paljon
väkeä sekä autoilla että fillareilla. Mukana oli taas venäläinen lapsiryhmä
ohjaajineen, kuvio ei edelleenkään avautunut minulle. Komeaa ja korkeaa majakkaa
katsellessani iloitsin siitä, että mikään ei pakottanut minua kiipeämään sinne
maisemia katselemaan!
Leirintäalue oli tuttu jonkin vuoden takaiselta reissulta.
Aurinko kuivatti mukavasti suihkun jälkeen, mitään ei taaskaan puuttunut.
Päivän kysymykseksi jäi, miksi leirintäalueella majoittumiskorttiin tarvitaan
passin numero, kun ei sitä rajallakaan tarvita. Ajomatkaa lyhyeen päivään
kertyi vain 102 km.
La 12.8.
Hiidenmaalta mantereelle lähtee lautta klo 10. Totesin pian,
että siihen en ehdi, joten oli aikaa ajella rauhassa. Vastatuuli ja karkea
pinnoite antoivat viestiä samaan suuntaan. Satamassa olin joka tapauksessa hyvissä
ajoin, pian sinne saapuivat myös moskovalaiset fillariretkituttuni.
Arvuuttelivat, tavataanko vielä Tallinnan satamassa lähdössä Helsinkiin.
Pariskunta oli suuntaamassa kohti Hankoniemeä, josta kovin kyselivät. Minulle
jäi vähän epäselväksi, mitä he sieltä olivat etsimässä.
Laivassa ehdin syödä paninin ja ottaa pienet torkut
aurinkoisella kannella. Tällaisen huollon jälkeen oli hienoa päästä taas
fillarin selkään. Haapsaluun veisi 10 km pätkä Läänemaa Terviseteetä eli
vanhalle ratapenkalle tehtyä ulkoilureittiä. Minä jätin sen väliin todettuani muutaman
vuoden takaisella reissulla, että mitään tylsempää kuin viivasuora
hiekkapenkere metsän keskellä en osaa kuvitella.
Haapsalussa oli elämää. Vanhalla rautatieasemalla oli jokin
moottoripyöräshow ja ajattelin ruuhkan
hellittävän siitä ohitse päästyäni,
mutta väki sen kuin lisääntyi. Kaupungissa oli menossa Valge daami (Haapsalun
piispanlinnan tunnetuin kummitus) päivät. Erilaista kojua, esitystä ja kaiken
kaikkiaan ihmispaljoutta oli vanha keskusta aivan täynnä. Tunnelma oli hieno,
mutta tungoksen sekaan oli fillarilla hankala mahtua ja muutenkaan en oikein
osannut hahmottaa, mitä minä tuolla tekisin. Olisi ehkä pitänyt etsiä käsiinsä
moskovalaispyöräilijät, jotka aikoivat yöpyä Haapsalussa ja heittäytyä heidän
kanssaan juhlatunnelmaan, mutta sen sijaan jatkoin laitakaupungin
ostoskeskukseen täydentämään ruokavarastoja ja jatkoin eteenpäin.
Tie jatkui hyvänä ja tasaisena, tuulikin oli lähes myötäinen.
Ilma oli painostava ja kuuma, ukkonen ehkä tulossa. Puskassa poiketessani
ohitti kaksi miestä retkipyörillään minut ja heidän kohta taukoa pitäessään
minä taas heidän. Novan pienessä kylässä minä poikkesin jätskille ja sen
jälkeen en miehiä enää nähnyt. Jätskipaikallani oli ostoksilla lisäkseni
kielestä päätellen italialaisia ja venäläisiä nuoria. Sosiaalisempi ihminen
olisi ottanut selvää, mitä he siellä tekivät, minä vain ihmettelin.
Iltaa kohti keli kävi yhä paahteisemmaksi. Hiki virtasi,
kärpäset ja paarmat haistoivat ilmeisesti tämän ja parveilivat ympärillä heti,
kun vauhti hidastui pikkuisenkin.
Padisen luostarin maisemissa olin poikennut parikin kertaa
aiemmin. Mittarissa oli 134 km painostavassa helteessä, joten yöpaikka olisi jo
hyvin kelvannut, leirintäalueita tai kulastelumajoja en kuitenkaan onnistunut
kartasta tai netistä löytämään. Luostarin raunioiden vieressä oli
opastuskeskus, sen eteen kaarsin pari minuuttia jälkeen kuuden. Rakennuksessa
oli kauppa, mutta kelloon katsottuani totesin, että iltaoluet jäivät nyt
ostamatta. Opastuskeskuksessa liikkui nainen sulkemassa paikkoja ja kysyin
häneltä vettä juomapulloihini ja hän neuvoi hakemaan sitä opastuskeskuksen
vessasta, joka olisi edelleen auki. Sinne suunnatessani huomasi kaupasta
tulevan kaksi miestä ja niin minäkin menin sisälle ja kysyin, vieläkö
olutkaupat onnistuisivat! Vettä tihkusi hiljalleen, mutta minulla ei ollut enää
hätää – vesipullot olivat täynnä ja vilpoisat oluttölkit odottamassa laukussa. Netti
kertoi parin kilometrin päässä metsässä olevasta RMK:n tulipaikasta, sinne
siis! Google Maps vei ensin pururataa pitkin ja sitten polkua ja lopulta
harjanteen yli ja siinä oli tulipaikka – Kloostrijoen mutkassa aukio, missä
nuotiokehä sekä pöytä, jonka päällä katos. Tyytyväisenä istuin katoksen alle
pöydälle ja samassa taivas aukeni. Kiira-myrsky ei ollut Pohjois-Virossa tuulen
suhteen yhtä raju kuin Etelä-Suomessa, mutta vettä, rakeita ja ukkosta riitti
joka tapauksessa aivan käsittämättömästi. Ja minä istuin katoksen suojassa
ihmetellen taas kerran Jumalan kohtuutonta huolenpitoa. Tässä ei ole mitään
järkeä, mutta kiitos joka tapauksessa!
Jossain vaiheessa sade hellitti taas tihkuksi ja minä poljin
pari kilometriä takaisin opastuskeskukseen. Vessan (sen, joka ilmeisesti on
auki ympäri vuorokauden) yhteydessä oli nimittäin suihku (ilmeisesti myös auki
ympäri vuorokauden). En tiedä, miksi se siellä oli enkä tiedä, ketkä sitä
mahdollisesti käyttivät, mutta minä pesin siellä nautinnollisesti itseni
hikisen päivän jäljiltä ja poljin sadevaatteiden suojassa takaisin leirilleni.
Opaskyltti kertoi, että paikalla oli jo 700-luvulla ollut linnoitus (meri oli
silloin korkeammalla, joten oltiin Kloostri-joen suulla), tulipaikka liittyi
läpi Viron kiemurtelevaan vaellusreittiin Aegviidusta Latvian rajalle (kyltissä
luki 820 km, mikä on melkoinen matka noin pienen maan sisälle!). Teltta kastui
jo pystyttäessä, mutta valittaa en kyllä arvannut! Ukkonen kulki pariin kertaan
leirini ylitse ja jatkoi sitten jyrinäänsä jossain kauempana. Joku kulkija oli
jättänyt pöydälle kynttilän pätkän. Laitoin sen palamaan ukkosen pimentämässä
illassa. Olo oli epätodellinen kaiken ollessa hienosti, vaikka yhtä
hyvin
olisin voinut olla tien päällä likomärkänä ja väsyneenä etsimässä yöpaikkaa,
jota ei vain tule vastaan…
Päivän hikinen ja iltansa puolesta unohtumattoman mahtava
taival oli 134 km mittainen.
Su 13.8.
Aamulla sade on lakannut, mutta teltta on tietenkin märkä ja
likainen. Sulloin sen pakkaukseensa tyytyväisenä: ei mitään väliä, illalla ollaan
kotona!
Aamu oli pilvinen ja vilpoisa, mutta myötätuuli työnsi
mukavasti polkijaa eteenpäin vähitellen kuivuvalla tietä pitkin. Oli hienoa
ajaa!
Keilan kaupungissa hain hetken reittiä, sitten olikin
jäljellä vain hyviä leveitä pientareita vuoroin hyvien pyöräteiden kanssa
Tallinnaan asti. Vähän ennen Tallinnaa alkoi sataa hiljaksiin, vedin lenkkisadetakin
päälle, mutta haitaksi ei sade ollut.
Kaupungissa reitin löytyminen oli normaalin hankalaa.
Harhailin hetken, mutta vähitellen pääsin
kuitenkin turvallisesti satamaan. Kaupungille
ei tehnyt mieli lähteä kiertelemään, joten vaihdoin ajovaatteet siviileihin
jossain nurkassa auringonkin jo pilkistellessä ja pääsin kohta ajamaan laivan
autiolle autokannelle ennen rekkoja ja muita ajoneuvoja. Buffet-pöydän
salaatit, kalat, mädit ja vihannekset maistuivat loistavilta yhdeksän päivän
kovin vaatimattomien sapuskojen jälkeen! Jonkinlaisena antikliimaksina laiton
facebookiin kuvan laivan kahvilasta. Koitin laittaa jokaiselta päivältä jotain
postausta nettiin – aika moni oppi jo odottamaan seuraavaa päivitystä.
Helsingissä tyttäreni, Liisa, oli vastassa – polkeminen
Helsingin läpi Pihlajamäkeen ei kyllä olisikaan innostunut. Puita oli nurin
myrskyn jäljiltä, minun sydämessäni oli myrskyn sijaan rauha. Takana oli hyvä
reissu.
Viimeiseen päivään ehti kuulua 57 km satulassa, koko
reissuun vähän yli 1000.
Pyörän pesu ja huolto reissun jälkeen nosti pintaan vielä
ajatuksia, joita kirjasin blogiini Sokeripaloja.fi tähän tapaan:
Takana kesän iso juttu, fillarireissu. 9 päivää ja yli 1000 km Latviaa
ja Viroa fillarin selässä.
Reissun jälkeen alkaa huolto – pyykin pesemistä, tavaroiden laittamista
paikoilleen ja tietysti fillarin huolto. Jos kaveri kantaa sinua, pitää
sinunkin huolehtia kaverista (olen kuullut, että kaikki eivät huolla tai
huollata pyöräänsä edes kesäkauden jälkeen, mutta se on varmaan/toivottavasti
vain urbaanilegendaa).
Pyörää läpi käydessä mietin tuttuutta. Tunnen jokaisen osan pyörissäni,
osaan huoltaa
niitä ja korjata niitä. Muistan vuosia sitten, kuinka meidän
Antin pyörä varastettiin. Jossain vaiheessa poliisin haaviin oli tullut
tuntomerkkejä vastaava pyörä. Poliisi kirjasi tyytyväisenä ylös rungolle
tippuneen maalitahran – siitä kuulemma voisi erottaa pyörän muista vastaavista.
Ymmärsin tämän, mutta silti se oli minulle käsittämätöntä – kyllähän minä
tunsin pyörän sitä huollettuani, hoidettuani, korjattuani. Kenelle tahansa
äidille on absurdia kysyä, mistä hän tietää, että tuo lapsi on hänen lapsensa.
Kyllä omansa tuntee. Minä osaisin toki kertoa jokaisesta perheeni fillarista asioita,
jotka erottavat ne muista samasta tehtaasta samalla tuotenumerolla lähteneistä,
mutta varsinainen juttu on, että omansa kerta kaikkiaan vain tuntee.
Fillarista puhun, koska osaan puhua. Aika köykäisen tuntuista on silti
puhua tuttuudesta ja tuntemisesta fillarin kohdalla, kun sitä vertaa vanhemman
rakkauteen lapseensa tai taivaallisen Isän tuntemiseen oman lapsensa kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti