lauantai 29. elokuuta 2015

Fillarilla Itä-Virossa 2015


Pyöräretki Itä-Virossa 26.7.-3.8.

Keliensä puolesta kehno kevät ja kesäkin tänne asti, fillaria on saanut pestä ja vaatteita pitää päällä – koko kauden ensimmäinen lenkki lyhköisillä ajokamppeilla vasta kesäkuun 23. päivä, silloin sentään ajettuna jo paljon! Töitäkin ollut paljon, vapaapäiviä jäänyt pitämättä monta, mutta olin minä ajamaankin kerennyt. Ja nyt sitten reissuun heti loman alkaessa.

Fillarireissua voi tehdä monella tapaa, minun tapaani kuuluu mahdollisuus isoon riippumattomuuteen, hyödyntää sitä sitten tai ei. Mukana siis teltta, keitin jne. Painoa Konan päälle kertyi, mutta eipä tuo tasaisessa Virossa juuri haittaa. Karttana minulla oli Eesti Rattateed 1:410 000, jonka pyöräreittejä seurasin varsin uskollisesti koko reissun. Reitit ovat mietittyjä ja kohtuullisen hyvin merkittyjäkin. Mukana oli myös 1:150 000 tiekartasto, josta näki tarvittaessa reittejä tarkemmin.Ja sitten tietysti puhelin hienosti toimivine karttoineen ja hakuineen.


Kesällä 2014 poljin Länsi-Virossa ja saarilla, nyt oli vuorossa itäisempi Viro. Kaveria ei hetkeen aikaan ole reissuissa ollut, yksin ajamisessa on puolensa ja on puolensa. Mutta näillä siis mennään.



Sunnuntai 26.7. (Helsinki -) Tallinna – Kuusalu (Tsitre)

63 km

Sateinen automatka Helsinkiin häivytti aamupäivän töitten muistot (hienoa päästä liikkeelle suoraan töistä, viimeisen työpäivän iltaan mennessä on loma jo paljon todempaa kuin työ!) - liikkeellä, muu ei ole tärkeää. Ennen satamaa sade taukosi, mutta kylmää oli.

Kesän aikana on puhuttu ja kirjoitettu paljon pyöräilijöihin kohdistuvasta suoranaisesta vihasta liikenteessä, pyöräretkeilijä tuntuu oleva tästä melkoisen vapaa: ihmisten suhtautuminen on yleensä äärimmäisen ystävällistä. Jutulle on helppo tulla, kysellä reitistä tai sitten kertoilla omista reissuista joskus ennen… (no, olen minä tainnut sentään saada muutaman konsertin rekan torvista, kun kapea tai olematon piennar ei ole riittänyt minulle). Nyt lippukojun kaveri kertoi viime kesänä polkeneensa kavereitten kanssa viisi päivää Riiasta Pärnuun, laivan autokannella viereisen auton kuski ihasteli varusteita ja vakuutteli kunnioitustaan. Nämä siis kaksi ensimmäistä ihmistä, joita yleensä tapasin! Kolmas ihminen oli sitten buffet-ravintolan pöydässä istuva vanhempi nainen, joka oli matkalla ostoksille Tallinnaan. Olisi kyllä itsekin mielellään pyöräillyt, mutta kuulemma mies oli sen verran heikossa kunnossa, että yhdessä ei voinut. Tässä vaiheessa aloin jo huolestua, että työhön kuuluva sosiaalisuusmoodi oli jäänyt päälle….

Tallinassa paistoi aurinko, kun ajoin laivasta ulos klo 18.30. Lämmintä ei ollut, mutta lyhköisillä uskalsi kyllä lähteä liikkeelle. Kaupunkiin en poikennut, vaan suuntasin kohti Piritaa. Ihmiset tuntuivat hymyilevän iloisina ja kiireettöminä tai sitten vain minun mieleni heijastui koko ympäröivästä maailmasta.

Reitti vei kaupungista ulos Kloostrimetsän kautta (sekä minun reittini, että Pyöräreitti 1., jota seurasin Narvaan varsin tunnollisesti. Viron merkityt pyöräreitit ovat hyvin harkittuja ja toimivia. Suomessakin yritettiin tälliaisa aikanaan, mutta reittejä tehtiin aivan liikaa ja liian merkityksettömiä). Kaupungin äänet hiljenivät, puiston puut tulivat aivan kiinni pyörätiehen, kiirettömyys tai oikeastaan ajattomuus leijaili koko metsässä. Hautausmaita oli ensimmäisen parin kymmenen kilometrin varrella useita tuomassa vielä lisää levollisuutta maisemaan. Pyörätiet veivät lähiöiden läpi, maisema muuttui hiljalleen maaseuduksi.

Pyörä kulki mukavasti, kolmen viikon mittainen Tour de Francen seuraaminen oli varmaan auttanut tai sitten kevyt myötätuuli tai jopa treenaaminen. Sadepilviä vaelsi taivaalla, mutta eivät osuneet kohdalle ja auringon painuessa mailleen se sai tehdä sen liki kirkkaalla taivaalla. Ajaminen oli juhlaa, vaikka ilta kuluikin. Puoli kymmenen maissa kyltit ilmoittivat minun tulleen Lahemaan kansallispuistoon ja aika pian tuli vastaan myös viitta Tsitren telttailualueelle (RMK:n, paikallisen Metsähallituksen, retkeilypalvelujen laajaa ja tasokasta tulipaikkojen verkkoa). Yksi asuntoauto ja yksi teltta oli paikalla ennestään, minulle jäi silti valittavaa monen nuotiopaikan ja katoksen välillä. Teltta pystyyn, uimaan Suomenlahteen (vaikka rantavesi oli kovin täynnä rakkolevämattoa), iltapalaa. Aurinko laski mereen, mies oli onnellinen.

 

Maanantai 27.7. Kuusalu - Loksa – Kunda – Aseri

162 km

Aamu valkeni yhtä kauniina kuin edellinen päivä oli päättynyt. Tavarat kasaan ja pyörän päälle ja liikkeelle suorastaan hartaassa tunnelmassa: kaikki on alussa, takana on juuri sen verran, että irti arjesta on päästy, edessä on taatusti tarpeeksi paljon vapautta, tietä, maisemaa, elämää… 

Lahemaa oli aikanaan Neuvostoliiton ensimmäinen kansallispuisto. Se pitää sisällään koskematonta erämaata soineen, metsineen ja jokineen, mutta ennen kaikkea kulttuurimaisemaa – Suomenlahden rantoja pitkien niemien ja kapeiden lahtien myötä. Jos tavoitteena olisi ollut päästä nopeasti itään ja Narvaan, olisi päivä ollut kovin kehno – kilometrit veivät varsin hitaasti itää kohti kiemurrellessaan rantoja myöten, mutta onneksi minulla ei ollut kiirettä minnekään. Pienet kylät, autiot rannat ja tummat metsät vuorottelivat. Tie kulki metsän sisällä aivan eri tavalla kuin Suomessa, ojia pientareineen ei yleensä ollut, vaan tien aukko metsässä oli hyvin kapea, metsän sylissä, sydämessä. Kun kauris seisoi keskellä tietä aamupäivän auringon säteiden valonheittimessä, näky oli paitsi sykähdyttävä, samalla jotenkin hyvin itsestään selvä. Näin tässä kuuluukin olla.

Saksalainen motoristiporukka ohitti minut, heidän ollessaan kohta tauolla minä taas heidät, tätä pitkin aamupäivää, muuten oli liikenteen suhteen hiljaista. Loksan taajamassa ostin jätskin ja täytin vesipullot (puhutko suomea?, kysyi myyjä ja niin jatkoimme juttua suomeksi. Suomen television vaikutus Pohjois-Virossa on, ja erityisesti oli, oikeasti iso, suomen kieltä osataan).

Nähtävyyden merkki osoitti viisi kilometriä sivuun reitistä, mutta eihän tässä ollut kiirettä. Käsmun kalastajakylä oli idyllinen, nykyisin enemmän turistien kuin kalastajien miehittämä. Pieni kirkkokin löytyi, jopa ovet auki kulkijan istahtaa hetkeksi hiljentymään. Turistirannikko jatkui Vosussa, pieniä ja isompia pensionaatteja, ei kylpylöitä, ei golf-kenttiä, mutta paljon perheitä ja pariskuntia kulkemassa edestakaisin rantoja ja teitä. 



Altjan kjalastajakylän Körts (kievari) oli merkitty nähtävyyden kyltillä. Join kahvit ja ohitin saksalaismotoristit viimeistä kertaa (jatkoivatkohan eteenpäin isompia teitä kuin minä?). Vainupean kappeli niemen kärjessä oli merkki siitä, että 104 km ihanaa ajoa kansallispuistossa oli lopussa. Upea päivä Lahemaassa, upeita teitä, epäilemättä hienoa olisi tarkempi tutustuminen maastopyörällä tai vaikka jalkaisin. Ehkä joskus…

Minun reissuni jatkui ja arki tuli vastaan kansallispuiston vaihtuessa neuvostoajan muistoihin. Kundan kaupunki oli syntynyt terästehtaan ympärille ja jos terästehtaat Suomessa (esim. Koverhar Tammisaaressa) eivät ole mitään kauneinta arkkitehtuuria, oli neuvostoaikainen tehdas vielä paljon hirvittävämmän näköinen. Masentavan näköinen oli koko kaupunki, masentavan näköinen myös täydellisen viivasuora tie (kymmenisen kilometriä) naapurikaupunki Viru-Nigulaan. Esteettisyyttä tai luonnon mukaan rakentamista ei juuri oltu ajateltu, asfaltti sentään oli hyvää, mitä ei pääse sanomaan kaikista kauniimmista teistä, joita päivään mahtui.

Kilometrejä kertyi ja energiat alkoivat olla vähissä, jugurtti ja leipä palauttivat voimia niin, että viimeiset kympit maalaiskaisemassa menivät sentään kohtuullisen vaivatta. Maaseutu oli kaunista, hätkähdyttävän iso lintuparvi piti seuraa yhden peltoaukean ylityksen aikana. Tallina-Narva –maantie tuli lopulta vastaan kertoen molempiin suuntiin olevan kovin vähän kilometrejä verrattuna minun reittiini. Liikennettä oli paljon, mutta onneksi tietä ei tarvinnut seurata kuin viisi kilometriä, kun vastaan jo tuli leirintäalueen kyltti ja laskettelin mukavaa mäkeä meren rantaan. Leirintäalue oli ainoa Virossa näkemäni ”suomalaismallinen”, siis varta vasten tehty leiriytyjiä varten eikä vain hostellin tai kulastelumajan piha.

Päivä oli ollut pitkä ja upea. Kaikkien hienojen pyöräretkipäivien joukossa aivan kärkeä. Hyvällä mielellä telttaan nukkumaan.



Tiistai 28.7. Aseri – Toila – Sillamäe – Narva-Joensuu – Narva

111 km

Yö oli vilpoinen, mutta aamu kirkas. Fillarireitti vei hetken aikaa jännittäviä pikkuteitä: hiekkaa, mäkiä, välillä peltoteitä, välillä melkein pelkkää traktorinjälkeä. Maaseutu näytti hyvältä – rypsiä, viljaa, lehmiä, kartanoita, isoista teistä ja urbaanimmasta elämästä ei jälkeäkään. Taustalla nousi isoja kukkuloita, Lapin tunturien oloisia. Tarkemmin katsoen ja kartasta tarkastaen ne olivat kuitenkin Kohtla-Järven teollisuuslaitosten valtavia kuonamäkiä. Pyöräreittini maalaisidylli oli lopulta kovin kapea kaistale, mutta hieno sitä oli ajaa. 

Tie toi sitten Onitmaan ja komeille kalkkikivijyrkänteille Suomenlahden rannassa. Jyrkänteet jatkuvat pitkin Viron rannikkoa, ovat komeat esim. Türisalussa vähän Tallinasta länteen, sitten Saarenmaalla Pangan jyrkänteet ovat samaa muodostelmaa, kuulemma Öölannin saarikin Ruotsissa, vanhaa Neva-joen rantaäyrästä. Joka tapauksessa maisema oli sykähdyttävä! Parikymmentä metriä jyrkännettä, alla auringossa kimalteleva Suomenlahti, tie aivan jyrkänteen päällä. Join kahvit jonkin vanhan kartanon sijoilla, rantaan oli joskus tehty kävelysilta ja portaat, nyt ne roikkuivat tyhjän päällä. Ajamiseen lisäiloa antoivat liikennemerkit. Tippuvan auton varsin surullisen näköinen kuva varoitti ilmeisesti ajamasta tieltä sivuun maisemia katselemaan, alppityyliset varoitukset nousuista ja laskuista (parhaimmillaan 14%!!!) olivat toki tarpeen kertomaan, että tässä oli mäki, usein se nimittäin oli ohi ennen kuin ehti pyörän välitystä vaihtamaan. 

 Välillä tie muuttui hiekkapintaiseksi, mutta maisemat jatkuivat yhtä huikaisevina. Niiden vuoksi päivään mahtui myös eksyminen. Tien varressa oli varmaan kyltti reitin kääntymisestä pois rannasta, mutta en sitä huomannut tien jatkuessa kauniina rantapenkereen päällä. Sillamäen kaupunkia lähestyessä tie sitten kerta kaikkiaan loppui verkkoaitaan ja sen takana olevaan tehdaskompleksiin tai saattoi se olla vanhoja sotilassysteemejäkin, Sillamäe oli Neuvostoliiton aikana ydintukikohta. Aidan vieressä meni jonkinlainen ura, joten sitä pitkin eteenpäin, mutta tuskaa oli ajaminen, polku oli kauheaa louhikkoa. Maasturilla sitä olisi ajanut jotenkuten, painavalla retkipyörällä ja kovilla maantierenkailla se oli inhottavaa. Vaihtui polku sitten jossain vaiheessa tietenkin isommaksi, sitten jo tieksi ja toi lopulta Narvan maantien varteen.

Sillamäki oli neuvostoaikana kokonaan virolaisilta suljettu laivastotukikohta, tänä päivänä muistomerkki stalinilaisesta arkkitehtuurista. Kaupungin läpi kulki mahtava bulevardi, sen vieressä oli puisto aukioineen ja suorine käytävineen. Söin kevyen lounaani yhdellä puistonpenkillä, joita riitti taatusti jokaisen tarpeisiin. Viron kieltä ei sattunut korviini ihmisten kulkiessa penkkini ohitse, pelkästään venäjää.
Sillamäen jälkeen oli hetken aikaa seurattava isoa tietä, mutta hyvin sekin sujui leveillä pientareilla. Jonkin ajan kuluttua pääsin sitten kääntymään kohti Narva-Joensuun kylpyläkaupunkia. Tie kulki taas Suomenlahden rantoja ja toi kaupunkiin, jossa vanhat ja arvokkaat ja toisaalla prameat uudet kylpylät kilpailivat tilasta ja huomiosta. Ilmeisesti venäläisiä kylpylävieraita riittää, sillä uusiakin kylpylöitä oli rakenteilla. Miten mahtaa käydä Venäjän laman ja talouspakotteiden myötä? Oikein muuta kuin kylpylöitä ei kaupungissa sitten ollutkaan, jätskit ja kahvit söin autiossa rantakahvilassa Narvajoen varressa katsellen vastarannan hiekoilla uivia ihmisiä ja rantojen välissä partioivaa rajavartioston venettä, joka parin vartiotornin kanssa piti huolen siitä, että kesäinen uimaidylli ei ollut liian rikkumaton.

Narvaan oli vielä viitisentoista kiometriä jokivartta ja sitten olikin aika laittaa navigaattori päälle ohjaamaan hotelliin (olin varannut hotellin edellisenä iltana, ajatus hotelliyöstä Narvassa oli kyllä ollut selvä reitin suunnittelemisen alusta alkaen). Hotelli löytyi ja aukion toisella laidalla olevasta ravintolasta perilletulo-olut. Minä tervehdin tiskillä `Tere!´, vastaukseksi tuli `Trasvitse!´.

Hotellissa sain pyörän sisäpihan tyhjään autotalliin ja sitten nautinnollinen suihku ja vaatteiden pesu ja hetkeksi aikaa sängylle loikomaan. Sänky tosin narisi aivan järkyttävästi jokaisella liikahduksella, mutta voitti toki telttapatjan!

Ajelu tyhjällä pyörällä tuntuu aina mahtavalta - kevyttä, kevyttä! Sinänsä Narva jätti itsestään aika tylsän vaikutelman, kaupunki pommitettiin maan tasalle sodassa ja liki kaikki oli siksi persoonattoman uutta. Toisiaan Narva-joen yli tuijottavat Hermannin linnoitus Viron puolella ja Iivanan linnoitus Venäjän puolella olivat toki vaikuttavia, mutta siihen se melkein jäikin. Iso ostoskeskus oli identtinen maailman kaikkien muidenkin ostoskeskusten kanssa, venäjänkielisyys hämmensi ja hämmästytti. Hotelliyön lisäksi kaupunkiperinteisiini kuuluu syöminen kunnolla. Ihan OK paikan löysinkin, mutta ajoissa palailin hotellillekin tihkusateen ajamana. Sänky narisi edelleen, mutta suloista oli uni lakanoiden välissä.


 

Keskiviikko 29.7. Narva – Johvi – Iisaku – Lohusuu – Mustvee

162 km

Hyvä aamiainen on hotellissa yöpymisen ehdottomia plussapuolia. Kun vielä illan pyykkäyksen jäljiltä kaikki vaatteet olivat laukuissakin puhtaat, ei liikkeelle lähtemisen hohtoa himmentänyt kuin märkä katu. Varsinaisesti ei satanut, mutta ei keli hohdokaskaan ollut - varsinkin, kun tänne asti miestä leppoisasti työntänyt lounaistuuli olikin nyt vastassa.

Ensimmäinen viisikymppiä oli ison tien varressa siirtymätaipaletta, joka vain tuli ajaa alta pois. Johvin kaupungissa reitti sitten jätti Tallinna-Narva –maantien ja sen kunniaksi join kahvit ankealla tienvarsihuoltiksella. Kaupungissa olisi parin kilometrin päästä ollut mukavan näköisiä kahviloitakin, mutta eihän sitä etukäteen tiennyt.

Matkani seurasi nyt pyöräreitti 3:a suoraan etelään. Päivä lämpeni, tie hiljeni, meininki alkoi taas tuntua oikein mainiolta hiljaisen maaseudun keskellä. Sivuun jäi Kurtnan järvialue, jonka kautta olisi varmaan kannattanut kiertää, mutta luin alueesta vasta illalla… Pühtitsan luostari Kuremäessä (Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty) sen sijaan oli tiedossa ja sinne tein muutaman kilometrin koukkauksen. Luostari on ainoa toimiva ortodoksiluostari Virossa, kaunis rauhallinen miljöö. Jotenkin tunnelmaa laski pihassa odottanut Lauhamon linja-auto ja kahvilantäysi suomalaisturisteja - vaikka toki heillä oli ainakin sama oikeus olla siellä kuin minullakin. 

Seuraava tiepätkä oli pinnoitteeltaan käsittämättömän hidasta – tällaisiin ei auton kanssa kiinnitä huomiota, mutta fillarilla liikkuessa pinnoitteella on iso merkitys - jos ei lopulta matkan joutumiseen, mutta mielialaan kumminkin. Iisakun kylässä poikkesin päätieltä taajamaan ja sinne johti ihan oikea ylämäki! Prosentteja oli kyltin mukaan 10 ja mäki jatkui yli kilometrin, sinänsä kiipeäminen tuntui vain mukavalta, tasamaan tasainen pyörittäminen kaipasi jo vaihtelua vähän terävämmästä väännöstä. Mäen päällä oli luonnonsuojelualue ja siellä puurakenteinen näkötorni, vanhojen suomalaisten kolmiomittaustornien tapainen. Hyvin tuntien korkeanpaikan kammoni lähdin kiipeämään ja kerros kerrokselta pääsinkin ylöspäin, lopulta huipulle asti. Katseen nostaminen lattialankuista ylös oli sitten jo liki ylivoimaista, käden irrottaminen kaiteesta kameraan tarttumiseksi täysin mahdotonta. Mutta kiipesinpä!

Tie pieneni kotoisan ahtaaksi suoneksi metsän keskellä ja sitten maisema avartui Peipsijärven rannaksi. Tie kääntyi seurailemaan rantaa kiemurrellen hurmaavasti huviloiden ja kalastajatalojen välissä. Rantaan ei juuri ollut asiaa, aitoja ja Ervaldus-kylttejä riitti, kunnes tien varressa oli aivan loistavan näköinen RMK:n telttapaikka. Siitä johti polku rantaan, missä istuin pitkään harjanteella katsellen rannatonta ulappaa ja molempiin suuntiin jatkuvaa hiekkarantaa. Yöpaikka olisi ollut kerrassaan mainio, mutta tuli vastaan vähän turhan aikaisin, joten eteenpäin! 

Suitsukalaa kaupattiin melkein vieri vieressä olevissa kojuissa ja yhden kohdalle sitten pysähdyinkin. Tyttö ei osannut englantia tai saksaa enkä minä viroa tai venäjää, mutta sormella osoittamalla sain sentään ostettua kaksi kultaiseksi savustettua kalaa. Puhelimen sanakirjasta sitten selvisi, että rääbi tarkoittaa muikkua ja lapsuusvuosien savustetut Aurejärven muikut niistä kyllä muistuivatkin mieleen. Mainio pikkuateria leivän kanssa, mutta syödessä alkoi sade, mikä tietenkään ei ollut kovin mainio asia. No, sinänsähän minulla ei ollut mitään hätää - gorevaatteet päällä, kaikki tavarat vettä pitävissä laukuissa, hetken päästä sateen keskellä pärjääminen alkoi tuntua oikeastaan lähinnä hienolta. 

Mustveen kylässä oli monta savukalaa myyvää paikkaa, ainakin kolme kalastustarvikekauppaa, mutta kahvilaa tai ruokakauppaa en sen sijaan nähnyt! Google kertoi, että Mustveen jälkeen löytyisi parikin lomakylää, ajelin kolme kilometriä kuraista tietä niistä ensimmäiseen ja laitoin teltan pystyyn märkään ruohikkoon. Sisätilaakin olisi ollut, mutta jokin vaikeasti perusteltava sisäinen muka-sankaruus sai jäämään teltalle. Suihku löytyi kuulemma vain saunan yhteydestä ja siellä olisi käytävä pian, sillä moottoripyörillä liikkuva seurue oli varannut sen itselleen. Sauna oli jo lämmin ja kun ei muita näkynyt, istuin vartin verran oikein tyytyväisenä löylyissä! Sitten alkoi pukuhuoneesta kuulua naisääniä ja minä huikkasin One moment, please! Kun sain suihkun jälkeen vaatteet päälle ja tulin kertomaan, että sauna on nyt vapaa, totesin, että `hetkinen´ olisi sopinut paremmin, tulijat olivat suomalaisia. Illan mittaan juteltiin sitten enemmänkin motoristien kanssa (kuusi pyörää ja huoltoauto, sekä miehiä että naisia), olivat menossa Jogevaan, jossa olisi viikonlopulla isot kokoontumisajot kuulemma jo 25:n kerran. Jonkun päivän kuluttua uutisista sitten sai lukea, että joku suomalainen oli ajanut ojaan ja menehtynyt Tarton Tallinan välisellä tieltä juuri tuosta kokoontumisesta palatessaan.


Torstai 30.7. Mustvee – Kallaste – Alatskivi – Tartto

100 km

Yöllä satoi, välillä oikein kovaakin, mutta aamulla paistoi aurinko ja sain teltan melkein kuivaksi rantaterassin kaiteella. Motoristit alkoivat pakkailla pyöriään jo ennen minua, mutta jäivät pihaan vielä minun lähtiessäni, yksi sentään käynnisti koneensa ja kaasutteli muutaman kerran komean jylinän kera. Kai sekin hohdokasta?

Kohta, kun pääsin asfaltille, alkoi sade ja minä jatkoin gorevaatteet päällä Kallasten kaupunkiin. Aamuinen pikkukaupunki tuntui täysin autiolta, laululavan (joita siis löytyy lähes joka taajamasta) suojissa kyyhötti kaksi rinkkareissaajatyttöä. Olivat aika surkea näky märissä huppareissaan, toinen vetisinä roikkuvissa haaremihousuissaan (!). Kunnon varusteitteni suojassa melkein nolotti.

Vastatuuli hidasti menoa, mutta pian silti tuli vastaan Alatskivi ja sen komea linna. Muistoissa oli syksy muutaman vuoden takaa, kun käytiin siellä autoajelulla Tartosta, missä tyttäremme oli opiskelijavaihdossa. Alatskivestä käännyin taas Peipsijärven rantaan jatkaakseni sitä niin pitkään kuin tietä vain riittää. Ranta oli nyt muuttunut pohjoisen hiekkaharjuista ruovikoksi ja pajukoksi, jonne vain jotkin jokisuut ja raivatut veneväylät avasivat näkymää. Lintuja harrastava kaveri kertoi niissä suojaisissa ruovikoissa pesivän uskomattoman monipuolisen linnuston, minä en pongannut kuin yhden joutsenperheen.

Oikeusgoste kirik luki yhdessä viitassa ja toisessa Vanausgoste kirik. Oikeauskoinen ilmaistaan suomeksi yleensä vierasperäisellä ortodoksilla, käännöksen välttäminen häivyttää mukavasti kirkon luottamuksen omaan erityislaatuisuuteensa! Vanhauskoinen taas tarkoittaa erittäin vahvasti perinteistä kiinni pitävää ortodoksisuuntausta, joka on vähän viihdeohjelmistakin tuttujen amerkikan amishien tavoin pitänyt kiinni hyvin perinteisestä elämäntavasta, vaatteista jne. Vanhauskoisten kylät olivat rannassa pitkinä, kapeina nauhoina (ranta – talo – tie – talo), kilometrejä pitkinä. Nauhakylä kerkesi juuri loppua, kun jo alkoi uusi. Savukalakojut vaihtuivat sipulin myyntiin. Kojuja oli vieri vieressä, vaikea kuvitella, että elinkeino kovasti kannattaisi! Sipulin tuoksu peitti kalan tuoksun, joka oli leijallut ilmassa Peipsin rannalla ajaessa tänne asti.

Lopulta tie rannassa päättyi, edessä oli vain pajukkoa ja haikeana täytyi kääntyä sisämaahan 100 kilometrin Peipsijärven rannan seuraamisen jälkeen. Aurinko tuli esiin ja kun päällä olevat sadevaatteet olivat ehtineet kuivua, jatkoin matkaa lyhköisillä. Ruokatauon pidin ison tammen alla olleella penkillä, joka kyltin mukaan oli pystytetty Viron kirjastolaitoksen perustajan Aleksander Sibulan syntymäpaikan muistoksi. Sipulimaailmassa ajettiin!

Kevyttä lounastani syödessä alkoi taas sade, välillä todella kovanakin. Kun vielä vastatuuli oli melkoinen, olin iloinen, ettei Tartoon ollut enempää kilometrejä. Kaupunkiin saapuminen on aina hohdokasta (ainakin tällaiseen pienempään, minne ei ole hankalasti löydettäviä sisääntuloväyliä), vähitellen kaupunimaisemmaksi muuttuvaa asutusta, joku ennestään tuttu maamerkkikin, sitten jo Ema-joen varteen ja siltaa (sitä, jonka kaarella tasapainoillen opiskelijat kuulemma osoittavat kelpoisuutensa yliopistoelämään) pitkin yli ja sitten kahvit terassilla Reekoja platsilla. Ilma oli kylmä, joten pitempään ei huvittanut viipyä, vaan lähdin etsimään edellisenä iltana varaamaani pensionaattia. Paikka löytyi Tuomiokirkon mäen takaa, vanha, arvokas talo, ystävällinen tyttö respassa, mukava huone.

Perusteellisen suihkun ja vaatteiden kuivumaan levittelyn jälkeen lähdin ajelemaan kaupungille, joka pyörällä kierrellen(kin) oli kerrassaan mainio. Tyylikästä vanhaa ja vielä vanhempaa, paljon iloisia, nuoria ihmisiä, kaunis joki… Ruokapaikaksi valitsin vähän kliseisesti Pussirohukeldarin (Ruutikellari). Paikka on perusturistikohteita, mutta miljöö oli oikeasti hieno ja meininki samoin. Ruoka viipyi pitkään, odotellessa oli mukava seurata naapuripöytää, missä kolme kaveria pelasi korttia, joku tilasi oluen, joku söi jotakin, mutta lähinnä istuivat iltaa. Hyvän näköistä ravintolakulttuuria, yhteistä olohuonetta! Kun ruoka lopulta tuli, se maistui, mutta oli virolaisittain sen verran raskasta ja rasvaista, että pitkään en enää jaksanut kesäillasta nauttia. 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Perjantai 31.7. Tartto – Elva – Otepää – Sangaste – Torva

120 km

Sänky oli mukava, mutta ensimmäistä kertaa reissulla jalkoja särki niin, että jossain vaiheessa yötä oli pakko nousta venyttelemään lihaksia. Kummallisia unia olin nähnyt jo parina edellisenäkin yönä, olisiko vähäinen kommunikointi ihmisten kanssa jättänyt psyykelle tarvetta prosessoida edes itsensä kanssa?

Aamu oli viileä, pitkät päällä oli pakko lähteä liikkeelle, kohta nekin sai täydentää sadekamppeiksi. Reitti kulki ensin ison tien laitaa, välillä poikkesi kovin epämääräisille pikkutien pätkille ison vieressä. Meno oli raskasta, vastatuuli jatkui ja maasto myös nousi hiljakseen.

Elvan talviurheilukaupungissa onnistuin hukkaamaan pyöräreitin ja löysin itseni aution parakin pihasta, jonka edessä oli erinomaisessa kunnossa oleva ampumahiihdon ampumapaikka. Eteenpäin ei jatkunut kuin pururata, mutta laitoin kännykän navigaattorin päälle ja totesin jonkinlaisen uran sentään vievän takaisin isolle tielle. Pururata pieneni vielä poluksi ja maastopyörää ikävöiden taiteilin eteenpäin metsän keskellä vesisateessa. Lopulta tiekin tuli vastaan ja edessä oli melkoiset nousut ennen hiihdon maailmancupistakin tutua Otepäätä. Viro täällä etelämmässä ei ole mikään tasainen maa, vaikka pohjoisessa ja lännessä sitä onkin! Otepäässä edelleen satoi ja minua vilutti, siispä lounaaksi pizza oikein sisätiloissa. Otepäässä pyöräreitin 3:n seuraaminen vaihtui (tai ensiksi liittyi) reitti 5:n seuraamiseen.

Sade jatkui edelleen, mutta ruoka vatsassa lämmitti energiallaan, kun lähdin edessä oleviin mäkiin, parhaimmillaan liki 300-metrisiin. Jossain vaiheessa takaa kuului tuttua huminaa ja kaksi maantiepyöräilijää painui ohitse. Koitin hetken roikkua perässä ja muutaman sanan saimme vaihdettuakin, mutta sitten oli edessä ylämäki, joka näille polkijoille oli vetoharjoitus, minulle ankeaa taapertamista - mäen päällä pojat olivat siis jo kaukana! Silti oli kiva nähdä pyöräilijöitä, niitä ei liikaa tavannut. Länsi-Virossa oli melko paljon ulkomaisia retkipyöräilijöitä, tämänvuotisella reitilläni ei niitäkään. 

Jossain vaiheessa ajaminen sitten keveni, vedenjakaja oli ylitetty ja maasto alkoi laskea.

Sangaste oli reissuni eteläisin piste. Siellä oli linnanrauniot ja auki oleva kirkko, eipä kummempia. Huomasin aina tauoilla seuraavani  hyvin aktiivisesti puhelintani ja päivittävänkin juttuja somessa. Yksinäisellä reissulla puhelin on aivan mainio kapine! 


Tie jatkui mainiona, kiipeili välillä kukkuloille, joilta oli mainio näköala, välillä laski metsiin, jotka näin etelässä koostuivat paljolti tammista, jalavista, pyökeistä ja muista suomalaisittain aika jaloilta tuntuvista lehtipuista. Opasteiden mukaan kuljin Viron ruispääkaupungissa. Välillä satoi, välillä paistoikin. Tuuli oli seurannut kulkuani tarkasti ja kääntynyt lounaisesta läntiseksi niin kuin reittinikin, mutta ei lopulta tuntunut kovin hankalalta, tie kulki taas kerran kauniisti sisällä metsässä, joka suojasi kulkijaa mukavasti. Sinänsä ajaminen oli koko päivän aika raskasta, ehkä kunto ei sitten lopulta ollutkaan niin hyvä kuin kuvittelin, kun kerran mäkisempi maasto vei heti ajamisesta parhaan lennon.

Nähtävyysviitat kertoivat Barcklay de Tollyn mausoleumista pari kilometriä sivussa tiestä. Nimi kuulosti tutulta ja kun kiirettä ei ollut, poikkesin katsomaan. Keskellä metsää oli puisto, jossa oli todellakin mausoleumi. Opasteista selvisi, että Barclay de Tolly oli Napoleonin sotien sotasankari, joka liittyi Suomenkin historiaan vahvasti: Suomen sodan sotapäällikkö ja sitten Suomen ensimmäinen kuvernööri. Hyvä käydä täydentämässä tietojansa kotimaan historiasta Etelä-Virossa!

Torvan pikkukaupungissa tehtyjen ruokaostosten jälkeen oli edessä yöpaikan etsintä. Aivan Latvian rajalla olisi ollut kansallispuiston tulipaikkoja, mutta ne olivat vähän sivussa reitiltä ja kartan mukaan kovin soisessa maastossa, joten katse kaupallisempiin vaihtoehtoihin. Marja talu puhkekompleks tarjosi netin mukaan vaikka mitä, mutta todellisuus oli vähän vaatimattomampaa. Katselin hetken ympärilleni talon autiossa pihassa, kunnes löysin emännän, joka ei ollut ollenkaan innostunut majoittamaan minua! Yhtään vierasta ei ”kompleksissa” ollut, mutta seuraavana päivänä olisi kuulemma tulossa iso seurue, jota varten leivottiin ja laitettiin ruokia. Vessat ja suihkut oli siivottu eikä niihin huvittanut päästää ketään sotkemaan. Hetken juteltuamme emäntä sentään heltyi toteamaan, että nololta tuntuisi lähettää kulkijaa muuallekaan ja keksi sitten, että heillä on poissa käytöstä oleva saunarakennus, jossa on suihku ja vessa, joita kukaan ei käytä. Tämä kelpasi minulle mainiosti. Kysyin, minne laittaisin telttani, ja emäntä viittasi pihassa seisovaa valtavaa tammea kohti – siinä olisi kuulemma paljon hyvää energiaa. 

Tammi oli todella komea (ajatuksissa terveisiä vanhaan kotipitäjään Tammelaan!), suihku aivan riittävä minulle, sateen tihkukin vaihtui ilta-aurinkoon, joka mukavasti kuivasi vaatteet ja teltan. Yöllä heräsin ihmettelemään, kuinka telttaan loisti kuin valonheittäjän keila. Menin katsomaan ja vanhan tammen vierestä loisti käsittämättömän kirkas täysikuu. Kuu oli vieläpä harvinainen Blue moon, eli toinen täysikuu saman kuukauden aikana – no, se on vain kalenteriasia, mutta mahtava oli kuutamo ja kun se kohta paistoi ikivanhan jättiläistammen oksien välistä, uskoin vaivatta jokaisen ajatuksen hyvistä energioista!








Lauantai 1.8. Torva – Karksi-Nuija – Viljandi

91 km

Kun edellisenä päivänä ajaminen oli ollut vähän tukkoisaa, oli oikein sopivaa, että edessä olisi vain lyhköinen päivämatka Viljandiin. Aamu oli vilpoinen, mutta poutainen – jaa… sade alkoi ennen kuin ehdin liikkeelle. Talossa ei vielä näkynyt mitään liikettä, joten eivät ne kiireet tuon ison ryhmän majoittamisen valmisteluissa niin hirveän kireiltä vaikuttaneet!

Tien varressa kulki pitkät matkat pyörätie ja, niin kuin monessa muussakin paikassa, sen pinta oli paljon parempi kuin autotiellä. Ilmeisesti karkeampi pinnoite kesti kulutusta paremmin, mutta kevyen liikenteen kohdallahan tällä ei ole merkitystä. Tarpeeksi hyvä pinnoite voisi olla Suomessakin hyvä houkute saada pyöräilijät oikeasti käyttämään kevyen liikenteen väyliä – no, vielä tärkeämpää olisi saada reitteihin loogisuutta ja jatkuvuutta! Tie kulki varsin lähellä Latvian rajaa, mutta eipä tuo missään erityisemmin näkynyt.

Karksi-Nuijan kaupungissa join kahvit ja sitten oli edessä oikeasti hurja lasku jokivarteen ja sieltä ylös vastaavasti kova nousu. Alamäkeä en uskaltanut ajaa jarruttelematta, ylämäessä pienemmät välityksen saivat kerrankin käyttöä. Tie kääntyi pohjoiseen ja tuuli jäi ensin sivuun, lopulta takaviistoon - tuntui mukavalta, vaikka alamäissä puuskat joskus heiluttivatkin pyörää. Ilmeisesti vauhtini ei ollut kummoista, sillä yhtäkkiä vieressä polki partainen virolaismies vanhalla vakiopyörällään, en tiedä, missä välissä oli minut kiinni ajanut. Yhteistä kieltä ei löytynyt paria sanaa enempää ja mies jättäytyi perään. Kun hetken kuluttua vilkaisin taakse, ei siellä näkynyt ketään. Kiristin hiukkasen vauhtia.

Viljandi oli jäänyt edellisen kesän autoreissulta mieleen huomattavan mukavana kaupunkina vanhoine keskustoineen ja vielä paljon vanhempine linnanraunioineen. Linnan valleilla join perilletulo-oluet, vaikka kilometrejä ei ollutkaan kertynyt kovin kunnioitettavaa määrää. Yöpaikaksi löytyi parin kilometrin päässä keskustasta oleva kulastelumaja, joka oli virolaiseen tapaan melkoinen monitoimitalo: varsinaisesti kyseessä oli keilahalli, mutta sen yhteydessä oli ravintola, pari motellihuonetta, pari erillistä mökkiä ja teltoille hyvin kelpaavalla takapihan nurmikolla grillikatos. 

Kello oli vasta 16, kun pesutkin oli jo tehty, joten kaupungille ajelemaan! Vanhan linnoituksen vallit olivat kerrassaan upeat korkealla harjanteella ja kaupunki muutenkin kiva, mutta aika nopeasti lävitse fillaroitu. Sateen tihku koitti latistaa tunnelmaa, mutta ruokapaikaksi löytämäni pannukakkuravintola ja sen aivan mainio sienillä ja pekonilla täytetty pannari lämmittivät mukavasti. Sade yltyi kovaksi ja minä palailin hyvissä ajoissa leiriin. Nyt paikalla oli jo muutakin väkeä – respan nainen oli varoittanutkin, että illalla on alueella kahdet juhlat. Toiset olivat jotkin perhejuhlat pukuihin pukeutuneiden aikuisten ja lasten vaellellessa välillä ulkona, toiset jonkin porukan aika riehakkaat bileet ulkomökissä, jonka yhteydessä oli saunakin, mistä innokkaasti käytiin kastautumassa läheisessä purossa. Musiikki soi lujaa vielä kolmen aikaan aamuyöstä.

Minä sain teltassani luettua loppuun retkipokkarina mukana olleen Katja Ketun Kätilön. Ei ihan köykäisintä lomaluettavaa, mutta vaikuttava kirja kylläkin! Sitten odottikin vuoroaan reissukirjana viimeistä edellisin Seppo Jokinen, joten lukemisen lomasopivuus taitaisi parantua! Naapurin juhlista huolimatta nukuin yön harvinaisen hyvin, kummallisten unien katseleminen toki jatkui tänäkin yönä.



Sunnuntai 2.8. Viljandi – Vohma- Türi – Paide – Aegviidu

136 km

Aamulla paistoi aurinko ja teltta kuivui nopeasti terassin kaiteella. Oli mukava lähteä liikkeelle levänneenä kevyen edellisen päivän jälkeen lyhköiset ajovaatteet päällä ja vieläpä myötätuuleen! Matka oli jo selvästi kotimatkaa eikä päivässä ollut odotettavissa mitään kummallisempaa, hienoa, että sai ajaa! Maaseutu oli kaunista, tie sunnuntaihiljaista, pyörä tuntui lentävän.

Huomisen päivän kilometrit ja lauttavuorot Tallinnasta Helsinkiin pyörivät mielessä, mutta vielä enemmän muutama laulu. Kelttiläinen matkasiunaus jäi korvamadoksi ja tuli monta kertaa lauletuksi ihan ääneenkin, kun kerran tiellä oli hiljaista:

Tulkoon tie sinua vastaan,
Olkoon tuuli aina myöhäinen.
Päivä poskillesi paistakoon,
sade pelloillesi virratkoon
ja kunnes kohdataan
elämäsi jääköön käsiin Jumalan

Türissa osuin ainoan kerran koko reissussa samoille jäljille viimevuotisen reitin kanssa, neljä kilometriä. Hain puistosta saman penkin, jolla edellisvuonna söin jätskin, nyt oli sopiva aika lämmin kuppi-aterialle. Seuraava kaupunki oli Paide, jossa seurakuntamme nimikkolähetti, Kari Tynkkynen, on pappina. Pohdin pitkään, yrittäisinkö poiketa tervehtimässä, mutta huonoa omaatuntoa potien ajoin kuitenkin vain lävitse kaupungista.

Iltapäivään osui puolen kilometrin eksyminenkin, kun tietyö oli vienyt pyöräreitin kyltin yhdestä risteyksestä. Eipä tuosta onneksi isoa vahinkoa ehtinyt tulla. Yöpaikaksi havittelin RMK:n tulipaikkaa Lehtmetsan kansallispuistossa. Paikan hakeminen oli vain kovin hankalaa, kun nettisivut kertoivat kohteista maakuntien mukaan ja Lehtmetsä sijaitsee osin Jarven, osin Harjumaan ja osin Laane-Virumaan alueilla. En meinannut millään saada selvää kaikista mahdollisuuksista. Koko puiston kartta löytyi kuitenkin opastaulusta tien vieressä ja sieltä bongasin huomisen aikatauluun erittäin hyvin sopivan tulipaikan Aegviidussa. Netti opasti kääntymään polulle bussipysäkin nimen mukaan (Virossa bussipysäkeillä on aina nimet) ja siitä löytyikin pienen tien pää. Tie vei ensin pienen järven rantaan - leiriytyminen siellä oli tosin  kielletty - mutta sitten vielä 300 m ja tulin tulipaikalle. Paikka ei ollut kovin kummoinen – metsäaukio, missä kolme nuotiokehää ja liiteri, jossa ei ollut puita. Minulle palvelut kyllä riittivät ja kun sain hoidettua pesut käymällä uimassa tuossa viereisessä järvessä, keittelin iltaruuat levollisin mielin ainoana ihmisenä paikalla. Siinä istuin autiolla metsäaukiolla jossain Virossa eikä kukaan tiedä, että täällä edes on teltta pystyssä saati, että minä olen täällä! Samalla luin pokkaristani tamperelaisen poliisin seikkailuista Australiassa. Ehkä tämä nyt sitten oli sitä kansainvälisyyttä! 





Maanantai 3.8. Aegviidu – Jägala – Tallinna

84 km

Aamuyöstä kävi kova ukkonen ja kaikki oli likomärkää metsäaukion heinikossa. Telttaa ei enää viitsinyt alkaa kuivailla, illalla olisin kotona! Yön aikana oli alueelle ilmaantunut toinenkin teltta, mitään en kyllä ollut kuullut eikä mitään elämää myöskään näkynyt minun syödessäni aamupalaa ja paikkaillessa tavaroitani. Autoa tai fillaria ei näkynyt missään, joten ilmeisesti kyseessä oli rinkan kanssa liikkuva kulkija. Viron retkeilymahdollisuuksiin täytyy oikeasti tutustua paremmin – huollettuja reittejä on paljon (niissä tosin pitkiä pätkiä teitä myöten), kaupalliset ja RMK:n palvelut tukevat mukavasti toisiaan. Ehkä joskus näillekin maille rinkan tai maastopyörän kanssa. Ja huoltoauton?

Aamupäivän aikana reitti toi sitten jo Narvan maantien yli ensimmäisen illan reitille. Maiseman piti siis olla tuttua, mutta ei se kyllä ollut. Tie on kokonaan uusi, kun sitä ajaa toiseen suuntaan! Maaseutu oli oikein mukavaa, taloja alkoi hiljalleen olla tiheämmässä. Jägala-joen kauniilla putouksilla poikkeaminen katkaisi ajoa, muuten ei enää tehnyt mieli pysähdellä. Maardussa asutus muuttui maaseudusta lähiöiksi ja ilman reittimerkintöjä olisin ollut aivan eksyksissä niin kuin usein isompiin kaupunkeihin sisään ajaessa (koitapa ajaa vieraspaikkakuntalaisena edes Nokialta Tampereelle!) No, reittimerkinnät olivat oikeasti koko reissun ajan hyviä aivan niin kuin koko reititkin olivat hyviä.

Lopulta tie toi televisiotornin ohitse kauniiseen Kloostrimetsään ja sitten Piritaan ja nyt oli tie jo tuttua. Perille tuleminen tuntuu aina sykähdyttävältä, mutta nyt Tallinnan keskusta turistilaumoineen tuntui lähinnä ahdistavalta. Söin kehnon ja ylihintaisen ruuan, vaihdon siviilivaatteet päälle lauttaterminaalin vessassa ja kohta pääsinkin ajamaan laivan tyhjyyttään kumisevalle autokannelle jonon edestä.

Laivalla luin komisario Koskisen loppuun, istuessa alkoi jalkoja särkeä, eivät ne olleet tottuneet paikallaan olemiseen. Tallinna ja lauttamatka oli jonkinlainen antikliimaksi reissulle, mutta ei kai pitkän reissun lopetukselta oikein voi mitään huipentumaakaan edellyttää.



Minulla on jokin esite, jonka kannessa lukee `Viro, mukava maa laidasta laitaan´. Sen allekirjoitan. Maa on mukava, paljon sopivaa ajettavaa ja sopivaa poikettavaa. Aitojen, porttien ja Eravaldus-kylttien määrä jäi surettamaan – luottamus toiseen ihmiseen ei korjaannu nopeasti, kun se kerran on viety, mutta kyllä Viro kokonaisuutena on kuitenkin hyvin ystävällinen maa. Pyörä kesti hienosti (pesin ja huolsin sen kotona huolella heti seuraavana aamuna – jos kaveri kohtelee sinua hyvin, on sitäkin kohdeltava hyvin!), varusteet olivat hyvät, kuntokin riittävä. 

Minä rakastan pyöräilyä. Rakastan lenkkejä kevyellä ja nopealla maantiepyörälläni. Rakastan polkuseikkailuja tukevalla maastopyörälläni. Ja taatusti rakastan pyöräretkiä. Sillä rakastan myös retkeilyä, leirin pystyttämistä, pärjäämistä luonnossa. Rakastan myös sitä, että selviäminen voi väillä vaihtaa ravintolaruoan ja hotelliyön ylellisyyteen. Rakastan kummallisen epätodennäköisiä kohtaamisia uusien ihmisten kanssa, rakastan nähdä uusia paikkoja tarpeeksi rauhallisessa vauhdissa niin, että ne oikeasti näkee tai jopa elää. Nuuskamuikkunen kertoi joskus Nipsulle, että hän omistaa kaiken sen, minkä näkee, ei sitä tarvitse mukana kantaa. Se on pyöräretkellä erittäin totta.

80-vuotias äitini, jolle olen kohta kymmenen vuoden aikana soittanut joka ikisenä päivänä, kertoi minun ääneni kuullostaneen puhelimessa koko reissun ajan poikkeuksellisen iloiselta ja innostuneelta. Varmaan sitten niin, en minä todellakaan tiedä, miten paremmin haluaisin viettää yhdeksän päivää kesää, jos saisin vapaasti valita, mitä teen!