tiistai 29. heinäkuuta 2014

Pyörällä Länsi-Virossa Kesä 2014


Pyöräretki Länsi-Virossa 2014

Kesä
Kummallinen kesä. Kevät tuli aikaisin – ekat maantielenkit jo maaliskuussa. Ne sitten jäivät työkiireiden ja heikompien ilmojen jalkoihin, kesäkuukin ennätysmäisen surkea säittensä suhteen. Pyörää sai pestä oikeastaan joka lenkin jälkeen, kylmää ja märkää. Heinäkuu sitten taas ennätyslämmin ja aurinkoinen. Kilometrejä joka tapauksessa kertyi minun kyseessä ollen kohtuullisesti ja kunto tuntui hyvältä - loppukesän loma tarkoitti näin fillarireissun kannalta sitä, että pohjat olivat paremmat kuin monelle muulle reissulle lähdettäessä.
Pyörä
Reissupyörä on jo kuuden vuoden ajan ollut Kona DrDew. Pyörä on kai enemmän kaupunki- ja fitnesspyörä, mutta toimii retkilläkin hienosti. Hankin alle kevyet ja ilmeisen hyvät Schwalben Marathon Supremet, satulaksi pääsi takavuosina sekä maantiepyörässä että maasturissa kiinni ollut kelta-punainen Flite (josta lähtee väriä housuihin niin, että sitä ei voi käyttää arkisatulana), etutelineet kiinni (takatelinettä ja tankolaukun telinettä en koskaan otakaan irti) ja siinä koko reissuun varusteleminen. Laukkuina minulla on takana isommat Ortliebit, edessä pienemmät, lisäksi tankolaukku karttapusseineen. Teltta on tavaratelineellä vedenpitävässä pussissa. Vettä kulkee retkillä mukana kahdessa täyden litran vetävässä pullossa.
Varusteet
Fillarireissua voi tehdä monella tapaa, minun tapaani kuuluu mahdollisuus isoon riippumattomuuteen, hyödyntää sitä sitten tai ei. Mukana siis teltta, keitin jne. Varusteiden kokoaminen on nykyään aika vaivatonta. Kaikki tarvittava löytyy hyllystä ja aika laadukkaanakin – lista tarvittavista on jossain selkärangassa niin, että sitä ei juuri tarvitse miettiä ja tilaa tavaroille on mainiosti nykyisessä laukkusysteemissä.
Päälleni en osaa ajatella kuin oikeita pyörävaatteita  ja ajokenkiä – miksi tehdä matkaa kehnommilla kamppeilla, kun tarkoitukseen aivan erikseen tehtyjäkin on olemassa!
Peruskartakseni olin hankkinut Eesti Rattateed 1:410 000. Siinä oli melko toimiviksi osoittautuneita merkittyjä (jopa varsin hyvin merkittyjä) pyöräreittejä ja kohtuullinen tarkkuus pyöräilijän tarpeiksi. Tästä olin ottanut värikopiot karttalaukkuun taiteltaviksi. Mukana oli myös 1:150 000 tieatlas ja 1:180 000 kartta Hiidenmaasta ja Saarenmaasta, lisäksi joitain kaupunkien ilmaiskarttoja, joita oli tarttunut mukaan aiemmilta reissuilta. Puhelimeen hankin liittymän, johon kuului samaan kiinteään kuukausihintaan datan käyttö myös Baltian maissa, näin puhelimen karttoja ja muita hakuja voisi hyödyntää rauhassa (ehkä olisi ollut vielä järkevämpää hankkia Virosta prepaid-liittymä, mutta pääasia, että datayhteyttä pystyi ja uskalsi käyttää tarvitsematta pelätä kohtuuttomia verkkovierailumaksuja).
Edellisenä kesänä olin kantanut mukanani järjestelmäkameraa. Siitä luovuin nyt, minulla fillarointi ja kuvaaminen eivät millään tunnu luonnistuvan yhteen. Kännykkäkamerankin käytöstä oli aivan tarpeeksi vaivaa, toki kuvasaaliskin jäi aika mitättömäksi.
















Reitti
Suomea oli jo kierretty melkoisesti lyhemmillä ja pitemmillä reissuilla vuosikymmenten aikana, viime vuonna ajoin Ruotsin itärannikkoa Haaparannasta Tukholmaan, nyt oli Viron vuoro. Joitakin autoreissuja on Viroon tullut tehtyä, kerran oli pyörätkin mukana auton takana Saarenmaalla, mutta ajaminen jäi vähiin sateiden yllättäessä. Mikään eksoottinen kohde ei Viro ole, reissublogeja on luettavana vaikka kuinka paljon, mutta minulle uutta. Päätin lähteä kiertämään vastapäivään – rannikkoa pitkin saarille, sitten Pärnuun ja takaisin jostain keskisen Viron kautta. Karttoja varasin Tartoonkin asti, mutta sinne en oikeastaan uskonut tällä reissulla ehtiväni.

Ties kuinka monta kertaa 80-luvulta lähtien olimme tehneet eri puolilla Suomea pyöräretkiä ystäväni, Mikon, kanssa. Ne olivat päässeet vähän hiipumaan sairauksien ja työkiireiden vuoksi, mutta nyt saimme sovittua, että ajetaan ensin kolme päivää yhdessä Suomen puolella (Lempäälä – Tammela – Riihimäki – Porvoo – Helsinki) ja minä jatkan sitten Viroon yksikseni. Hienoa!

To 31.7. Nokia – Lempäälä – Toijala – Tammela
Tavarat pakkailin valmiiksi illalla, lähtö yritti tunkea uniinkin. Aamulla hyvissä ajoin ylös ja kahdeksaan mennessä jo tien päälle. Reitti Nokialta Lempäälään oli ajettu moneen kertaan, työmatkapyöräilijöitä liikkeellä jonkin verran, onneksi kukaan ei kysynyt reissusta, olisi kaikkien tavaroidensa kanssa noloa selittää, että olen tässä ajanut jo yli 10 kilometriä! Kuljussa jäi vieressä ajamaan vanhempi mies (kuulemma 74 v) sähkövaihteisella Fujillaan. Tykkäsi puhua pyöristä ja pyöräilystä niin, että tuntui kovin surkeana jäävän katsomaan, kuinka minä kurvasin Mikon pihaan.
Tavarat olivat paikallaan täälläkin, joten liikkeelle siunauksen rukouksen myötä! Lempäälän ohi vanhaa 9-tietä, sitten Riitialan tietä Viialaan. Siitä on 25 vuotta, kun lähdimme Viialasta ja moni paikka näytti täysin tai ainakin hämmentävän vieraalta. Jopa iso mäki Viialan ja Toijalan välillä oli madaltunut moottoritien myötä pieneksi kumpareeksi!
Toijalassa kauppapoikkeamiset ja jätskit nurmikolla kovassa helteessä, sitten metsätaipaleelle kohti Tammelaa. Säätiedotukset olivat luvanneet kovia ukkosia ja sateita iltapäivästä ja pian alkoikin pilviä kokoontua ja kaukaista jyrinääkin kuulua. Päätimme, että ruoka pitää saada syötyä ennen sadetta, sitten ei enää olisi niin tarkkaa, vaikka sataisikin. Paremman puutteessa poikkesimme pienelle sivutielle keittämään vedet lämminkuppia varten ja levittämään tonnikalaa sämpylän päälle - minun mielikuvitukseni ei tahdo jaksaa löytää parempia vaihtoehtoja kevyelle lounaalle, jonka jälkeen ajaminen heti jatkuu. Nyt se ajaminen jatkui kyllä poikkeuksellisenkin nopeasti, sillä ukkospilvet tavoittivat meidät ennen kuin olimme ehtineet oikein aloittaakaan syömistä. Seisaaltaan ruuat äkkiä suuhun, tavarat pakkauksiinsa ja liikkeelle. Ukkonen jyrisi komeasti, salamat välähtelivät ja vettä tuli niin, että sekaan ei kerta kaikkiaan mahtunut ainakaan pyöräilemään. Käänsimme fillarit ensimmäisestä tienhaarasta talon pihaan, sotkuisessa pihassa ei ollut ketään, ilmeisesti ei talossakaan. Yhden piharakennuksen ovi oli auki ja sinne ryntäsimme huomataksemme olevamme kanalassa (oli siellä pari ankkaakin). Eläimet eivät olleet meistä millänsäkään kymmenisen minuuttia kestäneen vierailumme aikana ja sitten sade hellitti ainakin sen verran, että näkyvyys taas riitti turvalliseen ajamiseen. Ukkonen jatkui ja me mietimme lehtien kertomuksia poikkeuksellisen lukuisista salamaniskuista ihmisiin kesän aikana. Varsinkin yksi välähdys ja samanhetkinen jyrähdys keskellä peltoaukeaa säpsäytti, mutta ei oikein muutakaan ollut tehtävissä kuin jatkaa. Kohta pellot vaihtuivat metsäksi ja korkeiden mäntyjen keskellä oli jo paljon turvallisempi olo. Sade lakkasi, aurinkokin tuli esiin, matka jatkui jylhiä metsämaisemia Tammelan ylängölle. Kalvolan vaihduttua Tammelaksi alkoi Timon muistelu suurin piirtein jokaisesta mökistä, jota tien varressa oli ja monesta tienhaarasta, jonka takan olevassa metsässä suunnistettiin tai pidettiin partioleiriä… Ihan kaikkea en ääneen kertonut, taisi Mikolla olla kuunneltavaa vähintäänkin tarpeeksi tässäkin.
Ihan kelpo mäkien ja komeiden maisemien myötä alkoi olla kahviaika. Loistava paikka oli Torajärven Saarnakivi (keskiajalla kulki pyhiinvaellusreitti Rauman luostarista Hattulan Pyhän Ristin kirkolle tästä ja legendan mukaan munkit saarnasivat kauniilla mäellä olevalla kuutionmuotoisella kivellä seudun väelle. Täällä on sitten seurakunnan ja nuorisoseuran yhteistyöllä pidetty kesäisin seuroja). Murukahvi ja Alpen-patukka maistuivat tarpeeksi hyvältä kahvi-gourmetilta hyvässä seurassa hyvällä paikalla. Ukkospilvet olivat jo kokonaan haihtuneet ja säätiedotusten lupaamia uusia ei näkynyt.
Vielä pari kymppiä mukavaa tietä Tammelaan ja Mustialan kuninkaankartanoon. Panimo ja oluttupa Iso piippu avaisi ovensa vartin päästä, meillä oli aikaa odotella. Seuraavana viikonloppuna olisi Tammelassa perinteiset Hakkapeliittapäivät ja niitä Mustialassa jo kovin valmisteltiin. Timo yritti väistellä tuttuja ihmisiä, aina välillä onnistuikin. Pehtoori oli joka tapauksessa erinomainen olut! Lisää Timon tuttuja oli sitten Tammelan keskustassa, missä teimme ruokaostokset iltaa varten – pyörät nopeasti eteenpäin pakoon sosiaalisuutta!
Leirintäalue löytyi paikaltaan kuten edellisenä kesänäkin, telttapaikan otimme nyt aivan järven rannasta, mihin tuuli löi aaltokonserttiansa tuutulauluksi. Ilta oli sitten sitä, mitä olemme vuosikaudet opetelleet – hyvän ruuan laittamista hiljaksiin (yksin liikkuessa hyvän ruuan laittaminen vaihtuu helposti pelkkään tankkaamiseen), juttelua, jakamista, ystävyyttä. Forssan Holjilla markkinoilla olisi ollut Juha Tapion konsertti, emme lähteneet.
Kilometrejä kertyi päivään 115.

Pe 1.8. Tammela – Karkkila – Helsinki – Tallinna
Aamulla Mikko kertoi, että ei ollut nukkunut oikeastaan ollenkaan selän vihoitellessa ajon jäljiltä ohkaisella telttapatjalla. Nyt selkä oli niin jumissa, että jatkamista ei voinut ajatellakaan. Aamutoimet teimme hämmentyneinä, ei tässä näin pitänyt käydä! Tosisasiat täytyi kuitenkin hyväksyä ja niin Mikko sai järjestymään autokyydin kotiin ja minä käänsin pyörän keulan suoraan kohti Helsinkiä. Paljon hyvää yhteyttä ja jakamista jäi odottamaan seuraavaa tapaamista – kiitos kuitenkin näistä kilometreistä!
Lyhköisin tie Helsinkiin menee Liesjärven kautta 2-tielle, mistä Vihdintietä perille. Mitään syytä kiertelemisiin ei ollut, joten eteenpäin. Maisemat olivat kovin tuttuja Tammelan vuosilta, mutta tavattoman kauniita. Pyörä kulki mukavasti pienestä vastatuulesta huolimatta ja suunnitelmat pyörivät päässä. 19.30 laiva Tallinnaan jättäisi juuri ja juuri aikaa etsiä yöpaikka, mukavampi olisi ehtiä aiemmin. 16.30 laivallekin varmaan ehtisi, siis ajoa! Kakkostiellä oli hyvät pientareet Karkkilaan asti, matka sujui tylsänä, mutta vauhdilla. Karkkilassa kahvit ja vilkaisu aikatauluihin – mitä jos ei pitäisi ruokataukoa, vaan ajaisi niin, että ehtisi Eckerön 15.30 lähtevään laivaan ja sen mainioon Buffet-pöytään… Eli siis kampea kiertämään. Kakkostien pientareet loppuivat ja viime kesäinen ahdistava 4-tie Ruotissa tuli hakematta mieleen. Vihdintie tuli kuitenkin vastaan ja liikenne rauhoittui, maisema muuttui samalla aivan ihastuttavaksi – kumpuilevaksi, viljavaksi, monipuoliseksi. Mäkiä riitti, mutta pyörä kulki ja kilometrit vähenivät. Eväitä naamaan Luukin ulkoilualueella ja sitten ajettiinkin jo pyörätieverkostoa. Se ei ole koskaan nopein vaihtoehto, nytkin aikaa meni enemmän kuin olin laskenut. Helle oli kova ja hiki oli kova, mutta maaseutukin vaihtui kaupungiksi ja Hietalahden rantoja myöten lopulta Jätkäsaareen ja Länsisatamaan. Kello oli 14.50 ja autojono oli jo ohittanut lipputarkastuksen, joten minä pääsin suoraan luukulle ja siitä autoletkan ohi suoraan laivaan! Hikiset pyörävaatteet pyörän päälle kuivumaan, naaman pesu vessassa ja 15.15 istuin jo ravintolapöydässä. Vähän epätodellisen tuntuinen olo tiukan ajamisen jälkeen, mutta ruoka maittoi!
Tallinassa laiva oli 18.30, tuntui hohdokkaalta polkea ensimmäistä kertaa vieraan maan kamaralla, vaikka paikat eivät niin kovin vieraita olleetkaan! Kännykän navigaattori näyttämään Tallinna City Campingiin ja vaikka tietyöt ja ruuhkat vähän sotkivatkin, selkeni reitti kohta Piritaan vievälle rantaväylälle. Jossain vaiheessa vilkaisin puhelinta, joka kertoi minun ajaneen jo ohi leirintäalueesta. Kiertelin hetken hämmentyneenä etsien katseellani suomalaisen mallin mukaista leirintäaluetta, mutta turhaan. Lopulta pieni kyltti johti messu- ja urheiluhallien väliselle piha-aukealle. Asuntovaunuja parkissa, pienellä ruohokaistaleella pari telttaa, suihkut ja vessat lainassa urheiluhallilta. Aika ankea paikka, mutta sijainti oli loistava (3 km satamasta) eivätkä minun tarpeenikaan niin kovin suuret, joten teltta pystyyn ja suihkuun.
Ilta-ajelu Tallinnassa ei ollut niin mainiota kuin monessa muussa kaupungissa – mukulakivikadut eivät ole mitään varsinaista pyöräilyalustaa! Kaupunki oli kuitenkin täynnä ihmisiä, iloa ja kesää, sovin hyvin joukkoon!
Kun yöllä kävin vessassa, kuljin avonaisten roska-astioiden ohi ja siellä näytti liikahtavan jotain: komea rotta… No, me emme häirinneet toisiamme eikä mikään muukaan häirinnyt yötä.
Kilometrejä 129.

La 2.8. Tallinna – Haapsalu
Minun iso tavoitteeni tämän vuoden reissulle oli opetella rentoutta ja suunnittelemattomuutta. Suunnitelmat ovat tärkeitä, mutta ne myös kahlitsevat, Viro voisi lukemattomine pienine majoitusmahdollisuuksineen ja lyhyine etäisyyksineen olla hyvä maa rennommalle eteenpäin menemiselle. Viime kesänä valmiiksi hankitut laivaliput Tukholmasta Helsinkiin pakottivat ajamaan tarpeeksi paljon kilometrejä joka päivä ja niin minulla oli välillä sellainen olo, että lähden töihin, kun nousin aamulla pyörän selkään! Nyt siis vähän vähemmän kilometrejä päivää kohti (viimeksi keskimäärin 155) ja isompi tila yllätyksille. Tämä siis oli tavoite.
Ensimmäinen Viron etappi soti tätä tavoitetta vastaan kaikin voimin. Matkaa Haapsaluun tulee rantareittiä (Pyöräreitti 1.) kiertäen vähimmillään 130 km eikä yöpyminen jossain välillä tuntuisi mitenkään järkevältä. Kun vielä olimme ajaneet pari viikkoa aiemmin käytännössä saman reitin autolla vaimon kanssa, jäi seikkailulle kovin vähän tilaa.
No, kaupungista ulos selviäminen on aina seikkailu enkä nytkään päässyt kovin pitkälle ennen kuin täytyi pysähtyä, tutkia karttaa ja navigaattoria ja palata muutama sata metriä takaisinpäin. Vähitellen reitti selkeni, pyöräreittiopasteita alkoi näkyä ja matka joutua. Kun kaupungista oli päästy ulos, olivat pyörätiet aivan loistavat – sileää asfalttia (sileämpää kuin Suomessa koskaan näkemäni), johdonmukaista etenemistä. Upeaa! Ensimmäisen 30 km pyörätiepätkään osuivat myös ne molemmat mäet, joita Länsi-Virossa on. Mäen alla oli alppityyliin varoitus 8% noususta ja sitten mäki oli hetken aikaa melko jyrkkä ja sitten se loppui. Kohta seurasi toinen, mutta siinä oli enää lukema 6%. Juuri sellaisia, että piti valita, laittaako pienimmän keskiövälityksen vai ajaako putkelta, sellaisia, että Suomessa niitä ei noteeraisi mitenkään. Helppoa ja kivaa oli siis ajaminen. Pari kertaa ohitse meni letka maantiepyöräilijöitä iloisesti tervehtien – veljeskunnan jäsenyys ei ole kansallisuudesta kiinni! Vierasmaalaisia pyöräretkeilijöitä näin pitkin matkaa paljon, samoin paikallisia maantiepyöräilijöitä. Arkipyöräilyn nousu Virossa näyttää sen sijaan vielä olevan vasta edessäpäin.
Ensimmäinen pysähdys oli Türisalun kalkkikivijyrkänteillä (sama jyrkänneketju jatkuu pitkin Viron rannikkoa, sitten Saarenmaalle ja Öölantiin, vanhaa Neva-joen laitaa kuulemma). Paikalle pysähtyi myös yksi australiasta lähtöisin ollut pyöräilijä, ei ollut kuulemma koko matkaa ajanut, ”pelkästään” Kööpenhaminasta Ruotsin ja Suomen läpi. Mietimme, että varmaan vielä kohdataan reissuillamme, jotka suuntautuivat tästä eteenpäin aika samanlaisina, mutta emmepä sitten tavanneetkaan.
Muutaman kilometrin jälkeen seuraava tauko oli Keila-Jooan putouksilla. Hyvin kauniit putoukset oli nähty vaimon kanssa hetken aikaa sitten, joten lähinnä nautiskelin varjosta puistonpenkillä jätskiä syöden ja kahvia juoden (Virossa ei saa missään seisonutta suodatinkahvia, vaan kahvi on aina tuoretta. Yleensä pavut jauhetaan kupillista varten, näin pienessä kioskissa kuin nyt, oli käytössä kapselikeitin).
Lounastauon pidin Padisen luostarilinnoituksen muurien varjoisalla seinustalla. Vehreää luontoa, johon ihminen on vuosisatojen (tai kohta tuhannen) aika jättänyt jälkiä, jotka jo ovat myös osa luontoa, tyylikkäät rauniot – niin ja turismitalo, jossa vessa ja vettä juomapulloon. Hyvä paikka siis!
Pyöräreitti olisi jatkunut Paldiskiin ja siitä rannikkoa pitkin, mutta Paldiski oli hiljan nähty ja rannikko tarkoitti turhan pitkää kiertoa, joten jatkoin suorinta tietä Haapsalua kohti. Matkalla pysähdyin juttelemaan saksalaispariskunnan kanssa, jotka olivat nousseet pyöriltään kuvaamaan betonista bussipysäkkiä. Olivat hyvin innoissaan tien kauneudesta ja kun minä sanoin tien Padisesta eteenpäin olleen vähän tylsän, nämä selittivät, kuinka Kölnin seudulla tällaisesta autiosta tiestä ei saa nauttia koskaan – koko tie vain meitä varten, ainoastaan joku auto ohittaa silloin tällöin. Ja nyt aitoa neuvostoarkkitehtuuria bussipysäkin muodossa! Kun kuulivat minun olevan Suomesta, totesivat, että ei tämä varmaan suomalaiseen silmään niin ihmeellistä vaikutusta teekään.
Kilometrejä riitti, mutta ne olivat tasaisia ja helppoja. Haapsaluun tulin joskus klo 17 tienoilla ja kaupunki oli aivan täynnä väkeä. AugustiBlues -festarit olivat parhaassa vauhdissaan ja tyhjää pöytää, jossa olisi saanut perilletulo-oluensa, ei meinannut löytyä mistään. Konsertit olivat piispanlinnan muurien sisäpuolella hienossa miljöössä, kadullakin sentään tanssiryhmiä ja soittajia.
Leiripaikaksi kännykkä neuvoi Camping-Pikseken ja olikin mukava tuttavuus. Alue oli suomalaisittain pieni – iso, vehreä omakotitalon tontti. Ystävällinen emäntä tuli ulos asti neuvomaan pesutilat ja telttapaikat ja myöhemmin tutustuin isäntäänkin, Markku Lehtoseen, joka on vuodesta 1972 kulkenut Virossa hyvin erilaisissa yhteyksissä, osallistunut itsenäistymisen vaiheisiin, avioitunutkin Virossa kolmasti. Nyt eläkepäivinään pitää vaimonsa kanssa leirintäaluetta, jotta ”tuntuma ihmisiin säilyy”. Markku on myös kirjoittanut kirjan kokemuksistaan Virossa, antoi sen yön ajaksi lainaksi ja sitä lukien nukkumisen tunnit meinasivatkin jäädä lyhyiksi (kävin ennen reissua ostamassa pari pokkaria ilta- ja laivaluettavaksi, nyt oli ensimmäisenä telttakirjana Antti Tuurin Alkemistit. Sinänsä mainio kirja sai tänä iltana väistyä). Lähihistoria on kiehtovaa! Kaupungissa kävin vielä nauttimassa ilta-auringosta meren rannassa, festaritunnelmasta ja ruuasta. Mainio päivä.
148 km












Su 3.8. Haapsalu – Rohuküla / Heltermaa - Kassari – Kärdla – Tahkuna
Saarille! Saarenmaa oli kohtalaisen tuttu paikka entuudestaan – Kihelkonna on Nokian ystävyysseurakunta ja siellä olin vieraillut kaksi kertaa, kerran olimme kiertäneet saarta Päivin kanssa pyörillä, Hiidenmaa oli kokonaan uusi paikka. Laiva Hiidenmaalle lähtisi Rohukülasta 11 km Haapsalusta 11.30, aikaa siis oli. Kiertelin hetken sunnuntaiaamuun hitaasti heräilevässä kaupungissa, missä festarin jälkiä ja rakenteita purettiin linnan ympäristössä. Kaunis aamu ja kaunis kaupunki.
Erilaisissa yhteyksissä oli monta kertaa tullut vastaan Läänemaa Tervisetee, käytöstä poistetun radan penkalle tehty ulkoilutie Riisiperestä Haapsaluun ja Rohukülaan 70 km. Olin edellisenä päivänä miettinyt kovasti, pitäisikö kiertää niin, että pääsisi ajamaan tätä, mutta onneksi se oli turhan kaukana reitiltä, 11 km Haapsalusta satamaan olivat aivan tarpeeksi! Viivasuora hiekkapenkka keskellä ei mitään oli tarpeeksi tylsää pyörällä, jalkaisin se olisi silkka rangaistus! Rohukülassa olin hyvissä ajoin, ehdin lueskelemaan ja ehdin juttelemaan kahden hollantilaismiehen kanssa, jotka olivat pyöräreissulla Helsigistä. Toisella oli vuokrapyörä, joka piti luovuttaa Kuressaaressa viiden päivän kuluttua – siihen asti ei mitään suunnitelmaa. Kyllä minulla on edelleen opettelemista tässä reissaamisen vapauspuolessa! Samalla laivalla tuli pyörillään myös nuori italialainen pariskunta johon törmäsin moneen otteeseen, mutta en koskaan osunut tervehtimistä kummempaan jutteluun.
Hiidenmaalle oli hohdokasta tulla – kokonaan uusi maa jalkojen alla. Maasto oli ainakin yhtä tasaista kuin mantereella, tiet ehkä vieläkin suorempia, kasvusto karumpaa. Pyöräreitti kiersi saarta rannikkoja myöten ympyrän, josta jää yksi neljännes väliin. Siinä välissä oli hollantilaismiesten kuulopuheiden mukaan saaren kaunein seutu, Kassari. Aikani pohdittuani ajoin ensiksi sinne ja hyvä, että ajoin. Pitkä niemi toi oikeastaan meren keskelle upeassa avaruudessa tai oikeastaan autiudessa.

Ruokapaikaksi osui lomakylän ravintola Lest (Kampela) & Lammas, missä sain erinomaisen siikafilelautasellisen ja aivan hurmaavan hymyn hurmaavalta tarjoilijaneitokaiselta. Olin myyty Kassarin seudulle.
Ruuan jälkeen jatkoin niemeä eteenpäin, pitkä kapea niemi on legendan mukaan jättiläisten rakentama sillaksi Saarenmaalle, mutta työ jäi kesken. Sen saattamiseksi valmiiksi on tapana, että jokainen niemen kärjessä vierailija heittää mereen yhden kiven. Minä en aivan kärkeen jaksanut ajaa, sillä tie muuttui kovin vaikeasti ajettavaksi. Uimassa sentään kävin matalassa ja lämpimässä meressä. Helle oli kova.
Nyt piti päästä takaisin saarta kiertävän ympyrän kehälle ja niin ajoin saaren halkaisevaa viivasuoraa tietä kolmisen kymmentä kilometriä Kärdlaan. Taas kerran huomasi tunnin ajettuaan, että vaihteita ei ollut vaihtanut kertaakaan, kaiken kaikkiaan varmaan 95% koko reissusta meni kolmella välityksellä – Viro on tasainen maa! Matka meni melko vaivatta, viimeinen viitonen oli kuitenkin tietyötä, jonka ajaminen oli hyvin vaikeaa. Kärdlassa kävin kaupassa arpoen päivän jatkoa (minulla ei siis ollut valmista suunnitelmaa, hyvä minä!). Tahkunan majakka saaren pohjoiskulmassa kiinnosti, mutta sinne oli melkoinen kierto, kännykkä kertoi erilaisista yöpaikoista, mutta mikään ei oikein tuntunut hyvältä… Sitten oli Tahkunan majakalle johtavan tien risteyksessä kyltti lomakylästä kolmen kilometrin päässä. Mietin sinne menemistä, mutta jatkoin matkaa, kun kello kertoi ajoaikaa vielä olevan hyvin jäljellä. Vajaan kilometrin päässä käännyin takaisin, mikä kiire minulla! mutta ennen risteystä pysähdyin ja käännyin taas – kyllä tässä vielä mennään eteenpäin. Neljännen suunnanvaihdon jälkeen ajoin sitten leiripaikalle Tahkunan tien varressa, oikein mukava ja kaunis alue lähellä meren rantaa (ei siis rannassa, Virossa mikään lomailuun liittyvä ei tunnu olevan rannassa, etäisyyttä on aina vähintään puoli kilometriä). Suihkun ja kevyen syömisen jälkeen lähdin ilta-ajelulle Tahkunan majakalle, 8 km suuntaansa. 

Paikka oli vaikuttava työntyessään keskelle aavaa merta, aurinko oli hiljalleen laskemassa. Rannassa oli muistomerkki (yksi aika monesta) Estonian uppoamiselle, Tahkuna oli lähin paikka kuivaa maata uppoamispaikalle, itse majakka 43 m korkeudessaan komea. Sisään majakkaan ei enää päässyt, korkeanpaikankammoinen minäni oli siitä vain tyytyväinen.

Ehdin takaisin leiriin vielä ennen auringon laskemista meren syliin. Kävelin sitä katsomaan ja samalla reissulla jäin vielä uimaan hämärtyvässä illassa. Kelpasi elää.

108 km









Ma 4.8. Tahkuna – Kopu – Söru / Triigi – Panga
Ensimmäinen vastaan tullut paikka aamulla oli Kõrgessaare ja minä olin hyvin tyytyväinen, että en ollut jatkanut eilistä matkaani sinne, kylässä ei ollut yhtään mitään. Matkalle osui viiden kilometrin hiekkatiepätkä, joka oli hankalaa ajaa ja hankaluutta lisäsi kärpästen ja paarmojen hyökkäys helteessä hitaasti etenevän hikoilevan miehen kimppuun. Hiekka vaihtui asfaltiksi ja maisema taas enemmän ulkosaaristolaiseksi, kun tulin Kõpun majakalle. Rantaan oli vielä matkaa, mutta majakka oli sen verran virolaisittain mäellä (olisiko noussut ympäristöstään yli 10 m!), että näkyi merelle vaivatta. Nyt ei ollut oikein mitään perusteita olla kiipeämättä majakkaan ja kiipeäminen menikin hyvin, astuminen ovesta tasanteelle maisemia katsomaan sen sijaan ei mennyt. 
Tasanne oli leveä ja tukeva, mutta minun pääni ei vain suostunut antamaan lupaa astua eteenpäin. No, tuossa ei mitään uutta!
Kõpusta Sõrun satamaan johti tyhjä ja suora tie, joka helteessä ja vastatuulessa oli reissun kaikkein turhauttavin pätkä. Jollain bussipysäkillä istui kaksi nuorta miestä pyörineen ja minä tietenkin poikkesin kyselemään, mistä tulossa jne. Pojat vastasivat suomeksi ja totesimme olevamme menossa samalle lautalle kohti Saarenmaata.
Varjoa ei ollut missään ja kun vastaan tuli tienviitta kyläkirkolle, käännyin sinne. Pieni puukirkko löytyi varjoisine hautausmaineen, hyvä paikka keitellä ruuat. Paikka oli hyvin viehättävä, vaatimaton, mutta rakkaudella hoidettu. Tie jatkui tylsänä Emmasten kylään. Hain kaupasta jätskin, limsaa ei ollut kuin lämpimissä hyllyissä. Vielä muutama kaunis kilometri meren rantaa Sõrun satamaan, missä tiellä tapaamani nuoret miehet jo istuivat oluella, liityin seuraan. Ennen laivan lähtöä ehdin vielä käymään uimassa, ranta ei ollut kovin kummoinen ja vesi liiankin lämmintä, mutta kai tuo vähän virkisti.
Lautalla Saarenmaalle tapasin saksalaisnaisen, joka oli ilmeisesti kuukausia (tai enemmän) kestävällä pyöräreissulla. Oli kiertänyt oikeastaan koko Pohjois-Euroopan, palellut Suomen saaristossa kesäkuun ja nyt suuntasi Saksaan päin, mutta tuntui kavahtavan ajatusta kotiin päin menemisestä. Häneltä sain vinkin Viron ”metsähallituksen” RMK retkeilypalveluista kertovaan appsiin, jonka latasin puhelimeen. Sieltä sai tiedot telttailupaikoista (varsin hyvin varustettuja) ja muista retkipalveluista. Muutamaa paikkaa tutkin, mutta lopulta päädyin koko reissun matkalla kaupallisempiin vaihtoehtoihin – helteellä suihkuun pääseminen ja juomavesihuollon järjestyminen on liian iso asia pois annettavaksi.
Nyt oli taas edessä yöpaikan pohtiminen, mutta sillä ei ollut kiirettä, tuuli oli takamyötäinen, kaupasta sai kylmää vichya ja vettä pulloihin… (tuo vichy oli ihanaa – hellepyöräilyn keskellä tuntuu, että jano ei missään vaiheessa kokonaan häviä, mutta hiilihapolliset juotavat auttavat paremmin ja ehkä vichyn suolatkin. Ostin 1,5 pullon ja join sen heti puoleen väliin, sitten viiden kilometrin päästä loppuun. Tuntui kerrankin, siltä, että jano katosi!). Niin, ja Saarenmaa oli kaunis. Ajoin kohti Pangan jyrkännettä, siellä pitäisi olla jokin sukelluskeskus, jonka yhteydessä voisi yöpyäkin, katsotaan! Paikka löytyi mukavan ilta-ajon jälkeen, ihan oikea leirintäalue (kaksi muutakin telttaa), kunnon suihkut ja vessat. Niin – ja jonkun paikallisen pienpanimon olutta hanasta, ehdottomasti koko reissun parasta! Oikeastaan ainoa riesa alueella olivat kärpäset – niitä riitti joka paikkaan, kiipeilemään sääriä, peittämään voileivän mustaan mattoon… inhottavaa. Tusakastuneena otin puhelimen esiin ja laitoin Hotels.com –sivuston etsimään minulle edullisimman hotellin Kuresaaresta, seuraavana iltana en kärpäsistä kärsisi!
Ilta oli kaunis, kun ajelin Pangan jyrkänteille katsomaan maisemia, yksin sain kaikista nauttia (kärpäsiä lukuunottamatta). 

Keski-Euroopasta lähteneiden pyöräreissaajien kanssa juteltua tätä hiljaisuutta ja yksityisyyttä arvostaa jotenkin eri tavalla. Lämmintä oli, jätin teltasta päälikankaan kokonaan laittamatta, kun lähellä ei ollut ketään kurkkimassa sisään sisäteltan runsaista ilma-aukoista. Siksi myös ulos näki kuin taivasalla nukkuisi. Yöllä heräsin kahden aikoihin kummallisiin valoihin – tähtien peittämällä taivaalla oli yksi pieni pilvi ja siinä salamoi elosalamoita. Ääntä ei kuulunut, salamat olivat kaukana, mutta upea oli näky!
Kilometrejä päivälle kertyi 121.

Ti 5.8. Panga – Kihelkonna – Tehumardi – Kuressaare
Kun ajaa autolla Viron isojen kaupunkien välejä tuntuu, että tämä on tyhjä maa, jossa ei asu ketään eikä kasva mitään. Kun vahtia hidastaa ja kääntyy vähän pienemmille teille, kuva muuttuu: pusikoita on täällä niin kuin Suomessakin eikä viljavuus ole aina aivan yhtä hyvin huolehdittua, mutta elossa tämä maa on! Koukkaus Veeren ulkosataman (varmaan maailman ainoa syväsatama, jonka lähellä ei ole taajaman tapaistakaan) ajettiin vaimon kanssa joitain vuosia sitten, joten oikaisin nyt suoraan Kihelkonnaan. Kihelkonnan kirkon ovi oli auki (harvinaista Virossa), korjaustyöt olivat silmämääräisesti yhtä pahasti vaiheessa kuin viime syksynä tai kuusi vuotta sitten, kun olin täällä ensimmäistä kertaa. Ystävyysseurakuntamme on paremmassa kunnossa kuin useimmat Viron seurakunnat, mutta ei siinä silti hurraamista ole pienen ja vanhenevan jäsenkunnan ja kalliisti ylläpidettävien kirkkojen kanssa ole. Pastoraatissa ei ollut ketään kotona enkä alkanut soitella kirkkoherra Renelle, ei reissussa ole tarvetta tavata ketään... Kunnioittavia ajatuksia ajattelin keväällä edesmennyttä emeritus kirkkoherra Elmar Reinsoota kohtaan - jotain olen matkan varrella kuullut hänen vaiheistaan ja työstään neuvostoaikana, en silti usko ymmärtäväni siitä uskon ja elämän sankaruudesta käytännössä mitään, kunnioittaa silti osaan.
Kahvit join toisessa Kihelkonnan kahdesta kaupasta, sitten eteenpäin kohti Lümandaa. Tuuli puhalsi vastaan, oikein muuta moittimista en keksikään, maisema oli mukavaa , tie hyvä, kunto ja mielikin hyvä! Pitkien ja tylsien päivien myötä on päähän kehittynyt (en todellakaan tiedä, mistä!) joitain typeriä sääntöjä, yhden mukaan lounasta saa pysähtyä syömään vasta, kun on ajettu ainakin 60 km ja kello on ainakin 12. Nyt 60 km tuli täyteen varttia vaille 12, mutta kun vieressä oli uimaranta (ja oikein kyltti sinne, harvinaista Virossa), oli kiusaus ylivoimainen. Hiekkaranta oli melkein autio, vesi lämmintä ja matalaa, mutta virkisti kuitenkin, hyvä oli keitellä päiväruuat ja jatkaa taas virkistyneenä eteenpäin.
Vastatuuli äityi kovemmaksi rannikkoa myöten ajaessa ja tosi kovaksi se kävi, kun käännyin suoraan itään kohti Tehumardia jättäen Sõvren niemen kiertämisen toiseen kertaan (puoleen väliin kiersimme sen vaimon kanssa joitain vuosia takaperin). Niemi olisi kertonut esitteiden mukaan historiaa sodista, samoin Tehumardin kylä, missä tavoitin saaren itärannikon. Minua se ei nyt kiinnostanut, sen sijaan matkaa ja mieltä turruttaneen vastatuulen muuttuminen kymmenkilometrisille hiekkarannoille lyöviä maininkeja nostattavaksi sivutuuleksi. Rantaa tosiaan riitti ja ihmisiä riitti, pyörällä toki sekaan mahtui. Komeampia aaltoja en ollut tainnut nähdä kuin Australiassa valtameren rannalla!
Kuressaari oli tuttu kaupunki jo monelta reissulta, se ei perille tulon hohtoa heikentänyt. Ajelin keskustaan ja sieltä vähitellen hotelliin, jonne onnellisena kannoin tavarani. Suihkuun, vaatteita pesuun (unohdin ottaa mukaan pesualtaan tulpan, se puuttui täältä niin kuin melkein jokaisesta paikasta, missä muuten voisi pestä pyykkiä), loikoilemaan pehmeään sänkyyn, sitten lukemaan ranskalaisen ikkunan eteen merituulen viilentäessä muuten kuumaa huonetta. Tuntui aika loistavalta, hintansa arvoiselta!
Ruokapaikkaa etsiskelin rauhassa, aikaa oli. Lopulta päädyin nettiä ja ravintoloiden ruokalistoja lueskeltuani Veski Trahteriin, oikeaan tuulimyllyyn ja sen ympäristöön rakennettuun ravintolaan. Söin pihalla pöytänä tomivan myllynkiven äärellä, kun aikaisemmin pari kertaa tapaamani suomalaismiehet osuivat paikalle ja kysyivät, sopiiko liittyä seuraan ja sopihan sen. Selvisi, että miesten perhe oli muuttanut Suomeen Tallinnasta poikien ollessa silloin 14 ja 3 vuotta, sitten oli elämä vienyt vanhemman it-hommiin, nuoremman haaveilemaan näyttelijän urasta ja sitä tekemäänkin harrastelijakuvioissa. Juttu luisti, yhteys löytyi vaivatta ja ruokakin oli erittäin hyvää. Ruuan jälkeen miehet sanoivat olevansa jatkamassa paikalliseen Vinoteekkiin ja kysyivät, lähtisinkö mukaan. Jos tällainen vanha kelpaa! – ja niin löysimme itsemme valitsemassa viinipulloa tyylikkäässä viinibaarissa. Poikia kiinnosti valtavasti minun työni pappina ja sen takana oleva arvomaailma, minua heidän historiansa kahden maan välillä.
Puhuimme luovista ammateista ja ihmisten edessä olemisesta, mainitsin vävypojan räppäävän ja taas kerran sain Pyhimys-Mikosta melkoista ilmaista respectiä. Ilta jatkui vielä terasilla piispanlinnan muurien juurella kuun noustessa raunioiden ylle – upea ilta monessa mielessä!
104 km

Ke 6.8. Kuressaare – Oressaare – Kuivastu / Virtsu – Pärnu
Aamulla ajoin Kuressaaresta vanhaa postitietä kohti Oressaarea, minne tulin kovassa helteessä puolen päivän aikoihin. Söin jossain ravintolan tapaisessa Ceasar-salaatin, joka maistui oikein mainiolta, mutta ehkä oli sitten kuitenkin jotain muuta - no palataan tähän! Pengertie Muhuun oli vaikuttava ajaa pyörällä, on se sitä ollut autonkin kanssa, mutta pyörällä on paljon lähempänä kaikkea ja siksi kokeminenkin on vahvempaa.

Muhun saarella en oikein keksinyt poikkeamisen aihetta, joten jatkoin eteenpäin juotuani Liivan kylässä päiväkahvit. Olin suunnitellut yöpaikan Liivaan, mutta kello ei ollut vielä edes 15 eikä paikalla ollut mitään erityisen houkuttavaa, siis takaisin pyörän selkään! Osuin Kuivastu-Virtsu –lautalle melkein suoraan ja niin kello oli kovin vähän vielä mannermaan puolellakin. Kartta ja netti eivät kumpikaan kertoneet yöpaikoista Virtsun ja Pärnun välillä, mutta matkaa ei kertyisi kohtuuttomasti, vaikka ajaisin Pärnuunkin asti ja sitten olisi seuraavana päivänä aikaa pitemmälle paussille. Matka oli pitkä autiota tietä, ruokahalua ei ollut, joten en poikennut ruokaa keittämäänkään, juotavaa jugurttia hörppäsin silloin tällöin.
Jossain vaiheessa voimat tuntuivat loppuvan aivan kokonaan, mutta taas niitä jostain löytyi ja lopulta tulin Pärnuun mittarin näyttäessä liki 160 kilometriä. Yöpaikaksi hain Konsen leirintäalueen ”Pärnujoen varrelta melkein keskustasta”. Tämä piti kyllä paikkansa, tosin jokea ennen oli teräslanka-aita ja sen jälkeen tie, mutta mitäs siitä. Aika sotkuinenkin oli paikka, teltat vieri vieressä ankealla hiekkakentällä, mutta kaikki tarvittava löytyi. Väsynyt olin. Kilometrejä kertyi 163, eniten tässä reissussa.

To 7.8. Pärnu
Yöllä heräsin vatsakipuun – oksensin ja ripuloin. Raahautuminen teltan ja vessan välillä ei ollut herkkua, mutta onneksi aktiivisempi ripulointi jäi aika vähiin. Aamulla heräsin täysin voimattomana, väkisin söin vähän sämpylää ja join kahvia, vessassa kävin useampaan kertaan. Ruokamyrkytys (se Oressaaren Ceasar-salaatti?), helteen aikaansaama ylirasitus… en tiedä eikä sillä kai niin väliäkään, mutta kurja oli olo. Puhelinkin oli lakannut toimimasta, kävin ostamassa virolaisen prepaid-kortin, joka toimikin vaivatta eikä maksanut kuin 9 € (myöhemmin sitten selvisi, että Soneran yhteydet kaikkialle Eurooppaan olivat olleet poikki jostain tuntemattomasta syystä ja jossain vaiheessa yhteys palasikin, mutta mitäpä tuosta). Sitten nukuin pari tuntia teltassa ja kävin syömässä Hesburgerin hampurilaisen, sitten nukuin taas pari tuntia lisää. Välillä palelin, välillä hikoilin, aivan voimaton oli olo koko ajan. Kävin rannallakin, lueskelin varjossa olevalla penkillä, uinkin ja sitten palasin taas leiriin ja menin yöunille klo 19 aikoihin. Kaiken kaikkiaan nukuin vuorokauden 24 tunnista 16! Yhdeksän aikoihin havahduin suomalaispariskunnan teltanpystytystoimiin oman telttani vieressä. Pystytys vei aikaa yli puoli tuntia eikä lopputulos silti kummoinen ollut. Mietin, kehtaisinko mennä auttamaan, mutta en minä itse ainakaan olisi tykännyt, jos joku puuttuisi minun leirin tekemiseeni, joten jäin telttaani.
Ei kovin hohdokas lepopäivä, vaikka Pärnu kesäkaupungin parhaita puoliaan yrittikin helteessä esitellä. Kaupunkiajelua tuli 20 km.

Pe 8.8. Pärnu – Vändra – Türi – Rapla
Aamulla heräsin ja tunnustelin itseäni – vatsa ei ollut kipeä, pää ei ollut kipeä, oli nälkä… Lepo tai mikä sitten olikin, oli auttanut ja toiveikkain mielin pakkasin pyöräni ja lähdin eteenpäin. Lyhimmillään tie Tallinnaan olisi vain vähän toista sataa kilometriä, mutta vointi tuntui sen verran hyvältä, että ison tien laidan sai rauhassa unohtaa. Pyöräreitti 2. kulki Sindin ja Türin kautta 237 km matkan, se voisi olla sopiva. Alkumatka meni kokeillen, mutta kun mitään ongelmaa ei tuntunut olevan, jatkoin hyvillä mielin mukavaa tietä. Tälle päivälle ei osunut mitään isompaa nähtävää, sen sijaan joitakin nautittavimpia tien pätkiä koko reissussa. Huimaamistakin pääsin harjoittelemaan pienellä Pärnu-joen yli vievällä sillalla: ajotiestä oli erotettu kevyen liikenteen väylä, kovin kapea sellainen ja sillan kohdalla olikin tien puolella tukeva betonimuuri ja joen puolelle kolmen vaijerin muodostama aita. Taas kerran täysin turvallinen ja helppo paikka – paitsi minulle!
Suunnitelma jatkosta oli kovin auki, Paiden pikkukaupungin jälkeen olisi kilometrien mukaan sopiva aika yöpyä, mutta sieltä ei näyttäisi löytyvän mitään paikkaa, Paideen jääminen taas tarkoittaisi jäämistä liian aikaisin jonnekin, missä ei ole mitään erityistä ja toisaalta turhan paljon matkaa seuraavalle päivälle. Türin viehättävässä pikkukaupungissa istuin jätskiä syöden ja limsaa juoden puiston penkillä ja selailin karttoja. Raplan pikkukaupunki olisi sopivan matkan päässä, joskin kokonaan poissa minun suunnittelemaltani reitiltä ja sieltä jäisi matkaa Tallinnaan vain kuutisen kymmentä kilometriä. Siis sinne! Türissa koin reissun ainoan rengasrikon, täysin omaa syytä. Rotvallien reunat olivat Virossa usein yhtä korkeita kuin Suomessakin ja nyt ohjasin eturenkaan pieneen halkeamaan, jonka kautta tärähdys jäi vähän pienemmäksi kuin muuten. Jo ajaessani muistin miettineeni aiemmin vastaavissa paikoissa, että mitenkähän tässä käy takarenkaalle ja samassa kuuluikin pussahdus ja takarengas tyhjeni. Sisärenkaassa oli tyylipuhdas snakebite – kaksi reikää vierekkäin rotvallin reunan lyötyä vanteeseen jättäen sisärenkaan väliin. No, ei renkaan vaihto kauaa kestänyt, vanhankin sain paikattua saman tien.
Raplaan tulin klo 17 tienoissa ja siellä Jõe Külalistemajaan, joka yksimielisten nettiarvioiden mukaan olisi mainio yöpaikka ja sitä se olikin. Hiljainen, siisti paikka (pelkäsin pitkään olevani ainoa asiakas), yksinkertaiset huoneet, hyvä aamiainen… Aivan kaikkea, mitä pyöräretkeilijä voisi toivoa. Laitoin Facebookiin kuvan huoneestani ja tekstin, jossa kerroin pyöräretkeilijän taivaan näyttävän juuri tältä.

Kaupungissa ei sinänsä ollut mitään erityistä, ruuan sentään sain, mutta hyvissä ajoissa ehdin takaisin kämpille lukemaan ja nauttimaan oikean sängyn ylellisyydestä. Kirjaksi vaihtui Tove Janssonin Kesäkirja. Edellistä Face-päivitystä seurasi pian toinen: - Reissussa mukana kaksi hyvää kirjaa. Nyt aloitin toisen ja pysähdyin: Tyttö herää yöllä ja herättää Isoäidin: Onko ovi kiinni? Isoäiti vastaa: Se on auki, se on aina auki. Voit nukkua aivan rauhassa.
Olisiko tässä tarpeeksi fillarireissun opiksi minulle, turvallisuutta etsivälle.
Kilometrejä kertyi 141 eikä yksikään niistä tuntunut kovin raskaalta.

La 9.8. Rapla – Tallinna
Aamulla en pitänyt kiirettä, matkaa ei olisi paljon eikä Tallinnaan mitään tarvetta tulla kovin aikaisin. Aamupäivä oli pilvinen ja ajaminen normaalia viileämmässä säässä yhtä juhlaa. Isommilla teillä alkoi näin lähellä Tallinnaa olla jo melkoisesti liikennettä, mutta pienempiäkin teitä löytyi ja aitoa maalaismaisemaa vielä 30 km Tallinnasta. Sakun taajamassa melkein poikkesin oluttehtaan museossa, mutta ei sitten viitsinytkään, jos sitten kaupungissa joisin Sakun oluen, se voisi olla museota kiinnostavampaa! Poikkesin kebabilla (tällaisia paikkoja niin kuin muitakaan pikaruokapaikkoja ei Virossa juuri Tallinnan ulkopuolella ole) Järvekeskuksessa ja sitten katujen laitoja keskustaan, mistä tutulle, sotkuiselle camping-alueelle Piritaan.
Hääpäivämme kunniaksi söin sushi-aterian, joka rakkaan vaimon kanssa olisi epäilemättä maistunut paremmalta, ajelin vanhan kaupungin laitoja ja meren rantoja, päädyin lopuksi Piritan olympiapurjehduksen ränsistyneille katsomoille seuraamaan auringon painumista mereen. Kaunis päätös päivälle ja retkelle. Leppoisaa ajelua mahtui päivään 93 km.

Su 10.8. Tallinna – Helsinki
Laiva lähti 10.30, joten aikaa oli enemmän kuin luontevasti sain kulumaan. Fillarilla pääsi etuilemaan hyvin jonoissa ja niin olin laivassa sisällä hyvissä ajoin. Sain Janssonin Kesäkirjan loppuun sopivasti puoli tuntia ennen Helsinkiin tuloa.
Vaimo oli tuomassa lapsenlastamme, Moonaa, Helsinkiin ja meidän oli määrä tavata Pihlajamäessä. Helsingin pyörätiet toimivat aivan loistavasti – eteenpäin on menty takavuosista paljon! Mäkiä tosin oli 15 km matkalla enemmän kuin muutamana päivänä Virossa. Sitten rakkaiden ihmisten kohtaamista, tavarat pois pyörän päältä, pyörä auton taakse ja kohti kotia.
Reissun jälkeen on aina jotenkin tyhjä ja hämmentynyt olo, mutta nyt mieli oli ennen kaikkea vain onnellinen. Hyvä reissu hienossa maassa. Pyörä toimi, mies toimi yhtä sairauspäivää lukuun ottamatta, tarpeeksi paljon kokemuksia ja elämyksiä, ihan oikeaa elämää! Niin, ja vähän vähemmän suorittamista ja suunnitelmien toteuttamista kuin joillain aikaisemmilla reissuilla. Olenkohan kasvamassa?
Viimeisenä päivänä ajoin 19 km, koko reissussa 1161 km.

1 kommentti:

  1. Hieno reissu länsi-Virossa! Virossa näkyykin paljon enemmän pyörämatkailijoita kuin Suomessa, paikalliset reissaavat perheiden kanssa ja paljon on tietysti ulkomaalaisiakin. Itse olen maassa asunut 2.5 vuotta, mutta pyöräretkelle en ole vielä ehtinyt. Autolla olen kyllä maata kiertänyt ja vieraillut kaikissa yli 5.000 asukkaan kaupungeissa. Seuraava reissu itä-Viroon? Tartu, Võru, Põlva, Otepää, Elva, Peipsijärven alue... Kivaa seutua.

    VastaaPoista