Pyöräretki Ruotsin itärannikolla 2013

Pyöräretki Ruotsin itärannikolla 2013

Reissukaverin terveysongelmien takia oli muutaman viime vuoden kesäreissut poljettu yksikseen. Samalla matkat olivat kasvaneet - kahden perheen aikatauluihin mahtuvat viiden päivän reissut vaihtuneet kymmenen päivän matkoihin.

Parin vuoden takainen reissu junalla Kemijärvelle ja sieltä pyörällä itärajaa alas jäi mieleen hyvänä eikä vähiten liikkeelle lähtönsä vuoksi: pyörän nostaminen illalla junaan ja aamulla sieltä pois, edessä pitkä ajo kotiinpäin – oikeasti hohdokasta!

Fillarin keskustelufoorumilla jotkut varoittelivat tylsästä E4:n varren ajamisesta, mutta joku myös vinkkasi Svenska Cykelfrämjandetin oppaaseen Cykespåret längs ostkusten. Sain tilattua sen ja hankin Ruotsin tiekartat (1: 400 000 Pohjoisimmilta osin ja 1: 250 000 muuten) ja uskaltauduin matkaan ankaran nettiselaamisen ja –suunnittelun myötä.

 

Su 9.6. Nokia – Tampere – juna (26 km)

Viimeinen työpäivä, fillari kunnossa, pakkaukset melkein valmiina jo jonkun päivän. Päivitys kuvan kanssa Facebookiin: `Rakas (raskas) putkikameli valmiina kantamaan miestä seikkailuun´, ja sitten ei jaksanut enää tappaa aikaa kotona, vaan käänsin pyörän kotipihasta kohti Tamperetta.

Parin kympin testimatka Nokialta Tampereelle kertoi, että mikään ei narise eikä kolise, kalusto toimii. Kona DrDew hyvillä telineillä ja Ortliebin laukuilla pitäisikin toki toimia retkellä, ainoa päivitys normaaliin oli vanhan (siis oikeasti vanhan) Fliten vaihtaminen satulaksi. Painoa oli toki paljon – teltta, keitin ym.

Tampere nautiskeli kesäillasta, Sauna-festarin raskaat sävelet kaikuivat Ratinan suvannossa, pyörä konnarivaunuun ja mies makuuvaunuunsa – hyvältä tuntui!

Ma 10.6. Kemi – Tornio, Haaparanta –    Kalix - Luleå (202 km)

Oli komeaa raotella silmiä yöjunassa tavaillen asemien nimiä kesäkuun valoisassa yössä! Vahva reissussa olemisen tunne säilyi aamuun asti ja hyvillä mielin nostin pyörän alas junasta Kemin pilvisellä ja vilpoisalla  asemalla puoli seitsemän aikaan aamulla. 

 

Tornioon oli matkaa kolmisen kymmentä kilometriä pyöräteitä, sade kerkesi alkamaan. Kahvit vielä Suomen puolella ja soitto kotiin, sitten sillan yli Haaparantaan. Kaupunki nukkui vielä, joten ei syytä isompaan poikkeamiseen, ensimmäinen Cykelspåret-kyltti silmiin ja ulos kaupungista pohjoiseen Tornionjokivartta. 

 

Kukkolankoski on kuvissa komea, vesitihkussa vähemmän, siis muutama valokuva ja eteenpäin. Reitti vei 30 km ajaksi hiekkatiepätkälle, joka oli hiljainen eikä sitten paljon muuta - autiota pohjoista maisemaa, turhauttavaa ja sateessa pyörän kuralla kuorruttavaa. Tien varrella oli parissakin kohtaa kylttejä Årets by ja vuosiluku. Jonkun ”kylän” kohdalla en ehtinyt huomata, missä se kylä oli, kriteerit vuoden kylälle jäivät pikkuisen epäselviksi. Tupasvillaa oli soilla silmän kantamattomiin, sitä koitin välillä kuvata (otin mukaan järjestelmäkameran, mutta ei kuvaaminen ja pyöräreissu oikein istu yhteen). Ei tuosta mitään valokuvahistoriaan jääviä otoksia tullut.

Ruokapaikkaa ei oikein meinannut löytyä suomaiseman jatkuessa, lopulta pysähdyin hirvenmetsästyslavan kohdalla, kiipesin ylös ja aloin keittää vettä lämmin kuppi-ateriaan. Hyttysten hyökkäys oli hirmuinen, myrkky auttoi jonkin verran, mutta ei minua varsinaisesti tarvinnut houkutella matkaa jatkamaan.

Kalix oli reissun ensimmäinen poikkeamispaikka. Ensimmäinen ICA. Ruokakaupat ovat jänniä paikkoja, kansanluonnetta paljastavia. Ensimmäinen havainto oli, että jugurttihyllyjä ei käytännössä ollut, litran purkkeja joitain, pienempiä ei oikein ollenkaan. Jugurttien sijaan hyllykaupalla Risifrutteja – pyöräilijälle toki erinomaisia välipaloja. Oluthyllytkin olivat huomattavasti suomalaisia pienempiä, olutkin 3,5 prosenttista (aivan saman makuista ainakin väsyneelle pyöräilijälle pitkän päivän jälkeen, eli siitä vain laimentamaan olutta, päättäjät!). Tunnbröd ja tonnikala taisivat asettua perusruuaksi jo tällä ensimmäisellä kauppareissulla. Kalixissa myös ensimmäiset kahvit konditoriassa, joita Ruotsista löytyy ilahduttavan tiheässä. Sitten tie jatkui ja Cykelspåretin kiertoreitti sai vaihtua E4:ksi. Tie oli melkein kokonaan kolmikaistaista ja aikaa vaikeaa fillaroida ainakin yksikaistaisella puolella: kaiteiden välissä kohtalaisen kapea ura autoille, aivan liian kapea piennar ja niiden välissä tärinäraita. Tämä vesisateessa takasi liiallisen juhlatunnelman talttumisen!

Suunnittelemani yöpaikka tuli vastaan jo klo 15 aikoihin, joten eteenpäin E4:ää, sateessa ei kierteleminen innostanut ja pohjoisessa Ruotsissa nuo kiertämiset reittioppaan mukaan olivat todellisia kiertämisiä – pitkiä matkoja ja huonoja teitä. Jossain vaiheessa alkoivat renkaat tuntua tyhjiltä ja poikkesin huoltiksella tarkistamassa paineita. Eturengas oli oikeasti löysä eli renkaan täytyi vuotaa. Kiekkoa ei saanut irti ennen kuin olin irrottanut etutavaratelineen, eli sähläsin pyörän kanssa aika pitkään. Joku motoristi jakoi empatiaansa kertomalla, kuinka oli jäänyt puhjenneen renkaan kanssa keskelle moottoritietä ilman työkaluja. En tiedä, lohduttiko tuo, mutta aina kiva, kun joku poikkesi juttelemaan.

Ennen Luulajaa tie muuttui moottoriliikennetieksi ja pyörälle piti löytää toinen reitti. Se oli sinänsä ihan Ok, mutta autotie olisi vienyt suoraan leirintäalueelle, nyt kiersin kaupungin kautta (sateessa ei juuri innostanut poiketa kaupungin nähtävyyksiä katselemassa matkamittarin näyttäessä 190 km, vaikka kaupunki sinänsä olikin kivan näköinen) ja kilometrejä kertyi. Ystävällinen koirankusettaja opasti pyörätielle juoksemalla pyörän vieressä (!) ja parin sillan ylitettyäni ja mittarin kierryttyä kunnioitettavasti yli 200 km tulin leirintäalueelle. Mökki oli kallis, mutta sateen jatkuessa ei hinta juuri vaivannut, vaan pääsin sisätilan autuaaseen kuivuuteen, suihkuun, iltapalaan, sänkyyn…

Ti 11.6. Luleå – Piteå – Skellefteå (165 km)

Aamulla ei satanut, mutta ei tämä oikein kesältäkään tuntunut. Cykelspåret olisi jälleen kierrellyt hiljaisempia reittejä, mutta nämä olivat niin kovin pitkiä ja veivät kovin hitaasti kulkusuuntaan, että jatkoin E4:n olemattomia pientareita. Piteå oli sopivalla paikalla aamupäiväkahvitauolle ja aurinkokin pilkisti esiin niin, että join kahvit kävelykadulla ulkoterassilla. Kävelykatu oli täsmälleen samanlainen kuin noin kahdessatoista seuraavassakin rannikkokaupungissa, viehättävä toki! 

 

Lounaan aikana aurinko yritti edelleen lämmittää ilmaa mainioilla hiekkarannoilla. Keitin pastat hotellin edessä merenrantadyyneillä ja jopa olin hetken pitkälläni ruokalevolla, tosin GoreTex-takki päällä! Joitain hotellivieraita (sääli niitä, joiden lomaunelma jäi sateen ja kylmän jalkoihin!) kulki ohitse varsin pitkään katsellen.

Lyhkäisillä ajamista ei tarvinnut edes pohtia, mutta ajo oli selvästi eilistä leppoisampaa, kun sade pysyi poissa. Taajamat rytmittivät matkaa, kunnes Byskessä jätin valtatien ja lähdin seuraamaan pyöräreittiä. Reitti vei oikein mukavan ruotsalaismaaseudun läpi. Mietin, miksi se on niin paljon viehättävämpää kuin suomalainen ja päädyin toteamaan, että ainakin tuet maitotiloille toimivat eri tavalla, sillä Ruotsissa näkyi jatkuvasti pieniä karjoja laiduntamassa, Suomessa pienet maitotilat ovat kuolleet jo aikaa sitten. Myöskin yleissiisteys on Ruotsissa erilaista, kaikki on jotenkin vaikeasti määriteltävän sievää. Maalit talojen seinissä kunnossa, paljon kukkaistutuksia, hyvin leikattuja nurmikoita, pusikoita hämmentävän vähän… Parin epävarman risteyksen jälkeen tulin hurjaan ylämäkeen lähes autiolla tiellä. Ylämäki onneksi myös laski (pysäytin mäkeä ylös taluttavan naisen ja varmistin, että reitti on oikea) ja niin tulin Skellefteåhon. Leirintäalue olisi ollut laskettelukeskuksen yhteydessä kovan mäen takana väärällä puolella kaupunkia etenemissuuntaani nähden, joten päätin tarkistaa toisen leirintäalueen merkin, vaikka se olikin merkitty pienemmällä symbolilla.

Pohjoisemmassa Ruotsissa ilmeisesti useampikin seurakunta hankkii itselleen tuloja pitämällä yllä leirintäaluetta. Sellainen oli täälläkin kyseessä, kun tulin paikalle ihmeteltyäni kyllä, kun leirintäalueopasteita ei ole missään. Tulin jonkinlaisen leirikeskuksen pihaan – muutama rakennus, niistä yksi selvästi kirkkorakennus, yhtään ihmistä ei näkynyt missään. Totuus selvisi jo paikkaa katselemalla, mutta varmistui lopullisesti, kun pihaan kaarsi auto ja sieltä nousi ulos pappi. Hän kertoi, että leirintäaluetta ei ole pidetty enää kolmeen vuoteen, mutta kysyttyäni antoi kuitenkin luvan laittaa teltan pystyyn. Niin yövyin kirkon takapihalla, pesut jäivät huonoiksi, mutta muuten leiripaikka oli oikein hyvä. Ajelin vielä muutaman kilometrin matkan takaisin kaupunkiin, mutta siellä oli aivan yhtä kuollutta kuin arki-iltana suomalaisissakin pikkukaupungeissa ja niin tulin kaupassa poikkeamisen jälkeen takaisin. Matkalla kiertelin hetken paikkakunnan teollisesta historiasta kertovalla varsin vaikuttavalla puutaloalueella, mutta ajoissa pääsin nukkumaankin.

 

Ke 12.6. Skellefteå - Burträsk - Umeå (166 km)

Aamuyöstä alkoi sade. Kun joskus nuorena ajattelin tulevani kirjailijaksi, kirjoitin johonkin tekstiin, kuinka täydellinen lomaunelma on herätä sateeseen teltassa ja todeta, että antaa sataa, minulla ei ole kiirettä! Olin minä aika typerä nuorempana – tietysti sateeseen pitää nousta, vaikka teltan kasaaminen ja liikkeelle lähteminen sateessa onkin inhottavaa! Sekä E4, että Cykelspåret kulkivat rannikkoa pitkin, mutta kartasta löytyi pikkuisen oikoisempi tie sisämaan kautta, siis sinne! Burträsk on kuulemma Norrlannin juustokeskus ja ihan kiva pikkukaupunki se olikin. Tulin sinne sopivasti ruoka-aikaan ja niin lankesin syömään kebab-ravintolassa muussia ja lihapullia (ruotsalaisissa kepab-ravintoloissa samoin kuin huoltoasemien Sibylloissa on aina tarjolla muussia, Suomessa ei) ja jätin keittimen pakkauksiin. Paikkakunnan kirkossa alttaritaulu oli niin selvää Magnus Enckeliä, että siitä piti ottaa kuva. Mistään pikaisemmista nettitiedoista en saanut vahvistusta taiteilijasta, mutta yhtäläisyys Tampereen tuomiokirkon alttaritauluun oli niin ilmeinen, että ei muuta mahdollisuuttakaan ole.

Burträskin jälkeen tien pinnoite muuttui todella karkeaksi öljysoraksi, joka söi pyörän vauhdin aivan kokoaan. Samalla tie alkoi nousta loputtoman tuntuisina ylämäkinä. Kartassani ei ollut korkeuskäyriä, korkeuserot piti arvuutella vain korkeuspisteistä – illalla huomasin reitin vierellä komeilevan lukeman 328 m ja tämä vain parikymmentä kilometriä meren rannasta! Ajo oli aivan tuskastuttavaa, kilometrit vaihtuivat hitaasti, maisema ei oikein senkään vertaa, jossain horisontissa sentään näkyi melkein vuoren näköisiä kukkuloita, jotka antoivat psyykelle uskoa siihen, että hidas vauhti ei ole vain huonon kunnon syytä.

 

Botsmarkin kylässä kahvit ja sitten edessä olikin alamäkivoittoinen loppumatka. Jossain vaiheessa päällystekin vaihtui hyväksi asfaltiksi ja pyörä tuntui lentävän kohti Uumajaa. Kaupungit – niihin tuleminen ja niistä lähteminen – ovat pyöräreissulla aina ongelma. Uumajan lähiöt seurasivat toisiaan, leirintäaluekylttejä ei näkynyt, 1: 400 000 kartta kertoi sen sijainnista aika epämääräisen arvion. Monen kyselyn ja hämmentävän pitkän ajamisen jälkeen tulin sitten upealle ulkoilualueelle ja sen reunassa viimein leirintäalueelle. Aurinko paistoi. Teltta pystyyn, vaatteita pesuun ja kuivumaan, elämä tuntui aika kelvolliselta.

Sain vastaanotosta kaupunkikartan ja lähdin vielä ilta-ajelulle keskustaan. Kaupunki oli laaja ja etäisyydet pitkiä. Keskustassa valkolakkiset nuoret juhlivat koulun päättymistä, minä kiertelin hetken ja poljin takaisin leiriin. Aika samanlaista, eli kovin mitättömältä vaikuttavaa, oli nuorten juhlinta Ruotsissa kuin on Suomessakin. Ilta viileni todella kylmäksi, kuulemma + 5 asteeseen, mutta onneksi oli kuivaa, joten makuupussin suun kiristäminen riitti torjumaan vilun.

 To 13.6. Umeå – Nordmalin - Örnsköldsvik (161 km)

Aamulla paistoi aurinko ja oli melkein lämmintä, vihdoin! Tavarat ja vaatteet kuivina lähdin hyvällä mielellä eteenpäin. Ison tien vältteleminen onnistui aamupäivällä hyvin, mutta sitten alkoi vähitellen arki. Ajoin pienen pätkän harhaan tuulivoimalapuiston maisemissa, kiertelyn aikana oli pakko vaihtaa pitkät ajovaatteet päälle ja kohta jo sadekamppeetkin.

Tuosta päivästä en muista oikein mitään, vain tulon Örnsköldsvikiin rankkasateessa ja kiinni menneen Turistbyrån edessä kuullut neuvot loppumatkasta. Kaupunki on yksi upeimpia meren rannassa ja samalla vuorten sylissä (hyppyrimäki keskellä kaupunkimaisemaa häviämässä sadesumuun oli todella hurjan näköinen), mutta sateessa se ei kovin paljoa ilahduttanut, vuoria ei sumun seasta edes erottanut. Karttaan oli merkitty leirintäalue vähän kaupungista eteenpäin, mutta haastattelemani mies oli sitä, mieltä, ettei siellä mitään ole. Sateen ryöpytessä en oikein osannut (=viitsinyt tai mitä se nyt sitten olikin) katsoa karttaa ja lähdin pyrkimään leirintäalueelle, joka kuulemma ihan oikeasti oli olemassa. Lisää neuvoja sain Fjällrävenin tehtaiden edessä pariskunnalta, jonka nainen oli suomalainen, Vaasasta kotoisin. Hirvittävän ylämäen jälkeen tuli sitten vastaan leirintäaluekyltti – 10 km! Kaikki tämä olisi poissa huomiselta reitiltä ja niin aloin vihdoin lukea karttaa kunnolla. Mitään järkeä ei olisi ajaa väärään suuntaan, joten käänsin pyörän takaisin kaupunkiin (miten sitä tekeekään älyttömiä mutkia, kun ajaa yksinään kaatosateessa!) ja lähdin eteenpäin. E4 oli kaupungin jälkeen moottoriliikennetietä, joten vieressä kulkevan tien hakeminen teetti aina välillä töitä. Poikkesin jossain pensionaatissa kysymässä turhaan yösijaa, mutta lopulta vastaan tuli leirintäalueen merkki ja onnellisena huokaisten käännyin tieltä järven rantaan. Rivi mökkejä, nurmikenttä – muttei yhtään ihmistä missään. Kiertelin lähitaloja soitellen ovikelloja, kunnes lopulta joku avasi ja kertoi, että alue oli kyllä pitänyt jo avata, mutta kaivossa oli vesiongelmaa, minkä takia avaaminen oli siirtynyt jonnekin tulevaisuuteen. Surkean olemukseni hellyttämänä nainen kertoi, että muutaman kilometrin päässä on retkeilymaja, ehkä siellä tärppäisi.

Retkeilymajan kyltti tulikin vastaan, käännyin kuraiselle sivutielle ja tulin talon pihaan. Soitin ovikelloa, mutta kun kukaan ei vastannut, astuin sisään. Vastaan tuli ehkä 4-vuotias poika ja hetken päästä tämän äitikin, joka kertoi, että retkeilymaja on vasta seuraava talo. Tulin autioon pihaan, nyt oven päällä sentään luki Vandrarhem. Ovi oli lukossa, ketään ei näkynyt, ja aloin tuntea epätoivoisena itseni lentäväksi hollantilaiseksi, joka turhaan etsii satamaa. PostIt-lapulla oven pielessä oli kuitenkin teksti: klo 19 jälkeen soita numeroon… Kaivoin kohmeisin käsin kännykän esiin, mutta sitten elämä alkoikin hymyillä. Numero vastasi heti ja ystävällinen nainen kysyi, roikkuuko oven vieressä avaimia. Siinä roikkui kaksi avainta, sain ottaa niistä toisen ja mennä sen numeron mukaiseen huoneeseen. Sade jäi ulkopuolelle, suihku puhdisti kurat miehestä, iltapala valmistui vanhan pariskunnan katsellessa vieressä televisiota, ikkunasta näkyivät edessä olevat Höga Kustenin vuoret. Kiitollisin mielin nukkumaan pehmeään sänkyyn.

 

Pe 14.6. Örnsköldsvik – Höga kusten - Härnösand (116 km)

 

Päivä valkeni harmaana, mutta mies ja vaatteet olivat kuivat, pyörääkin putsailin pahimmasta kurasta. Siis kohti yhtä reissun kohokohtaa, Höga kustenia! Bjästan jälkeen Cykelspåret-opas varoitti, että E4:ää seuraava ottaa vakavan riskin, tie on vilkkaasti liikennöity ja kapea. Kiertotie olisi kuitenkin vienyt hiekalle ja hurjiin mäkiin, joten otin tuon riskin. Tie olikin välillä pelottava, varsinkin isommissa alamäissä, mutta selvittiin siitä sentään (muutama rekka saattoi toki manailla pyöräilijää, joka vie tilaa ajotieltä). Pilvet roikkuivat matalalla ja peittivät vuorten huiput, mutta sen näki vaivatta, että korkeuserot olivat isot.  Maantielläkin ne olivat hurjia ja se sentään kulki notkoja ja selänteitä pitkin! Skulebergetin juurella (käsittämätön pystysuora kivirinne!) oli Höga kustenin maailmanperintöalueen opastuskeskus ja siellä kiertelin rauhassa tutustuen näyttelyyn ja juoden kahvit. Ronja ryövärintytär on saanut inspiraationsa näiden seutujen ryöväritarinoista ja täällä on kuvattu kirjasta myös leffa, tämän kyllä uskon – maisema oli upea!

Tie jatkui jyrkkää meren rantaa Ullångeriin, mistä poikkesin pikkuteille. Högä kustenilla maan kohoaminen on ollut ja on yhä isointa maailmassa ja tämä on nostanut kalliota suoraan merestä pariin sataan metriin, halkaissut kalliota rotkoiksi ja eristänyt meren pohjaa pieniksi järviksi ja lammiksi. Siellä poljin, rinnettä ylös, toista alas – isompia korkeuseroja kuin Suomessa on missään. Pyörä retkivarusteissaan painoi ja teki mäet oikeasti haastaviksi. Kai monen päivän jatkuva rasitus tuntui myös, rankaa oli eteneminen, mutta maisemat hienoja. Pienellä kaupalla vesipulloja täyttäessäni tapasin hollantilaispariskunnan, jotka olivat kaksi kuukautta aiemmin lähteneet purjehtimaan. Nyt olivat päättäneet lähteä veneeltä kävelyretkelle, oli kuulemma ollut vähän rankempi kuin olivat aavistaneet! Jäin tapaamisen jälkeen miettimään, kuinka purjehdusretkien vapaus on aina kiehtonut minua, mutta ei ole johtanut kuin niistä lukemiseen ja tähän vapauteen, minkä pyörä mukana kulkevine varusteineen tarjoaa.

Päivään mahtui myös yksi eniten pelkäämäni haaste koko reissussa, Höga kusten bro eli silta yli Ångermansälvenin. Silta oli ennen Ison Beltin sillan valmistumista Pohjoismaiden suurin riippusilta, pituus 1200 metriä, pylonien huiput 180 m, sillan kansi 40 m joen pinnan yläpuolella. Minun korkeanpaikankammoni on aina ollut herkimmillään siltoja ylittäessä ja tällaista siltaa ei ollut ennen vastaan tullut. Pyörätie oli onneksi leveä ja autotiekin nelikaistainen niin, että ahdasta ei ollut. Ajoin tuijottaen pyörätien ja ajoradan välissä olevaa viivaan. Tunsin, että jos kerrankin vilkaisisin sivulle, en pystyisi jatkamaan, vaan jäisin siihen. Tässähän ei ole mitään järkeä, mutta eihän fobioissa koskaan ole, jokainen korkeanpaikankammoinen tuntee tilanteen! 1200 metriä oli pelätessä paljon, mutta lopulta tien alla oli penger ja sitten tasainen maa. Heitin pyörän nurin, makasin maassa, itkin ja kiitin Jumalaa - minä selvisin. Maisemat varmaan olisivat olleet hienot, minä en niistä nähnyt mitään…

 

Sade oli pysynyt poissa koko Höga kustenin lävitse ajamisen, mutta nyt se puhkesi oikein kunnolla. Kilometrejä ei tullut päivälle reissun keskiarvoon nähden paljoa, mutta ne olivat korkeuseroltaan kovia ja sillan ylitys söi voimia (fyysisiä ja ainakin psyykkisiä) kohtuuttomasti, joten tulin Härnösandiin melkoisen väsyneenä. Sade oli siinä vaiheessa jo kunnon kaatosadetta ja kun ehdin juuri ennen klo 17 sisään turistbyråån ovesta, jätin jälkeeni komeat vesilammikot. Sain sieltä kuitenkin ystävällistä palvelua. Retkeilymaja oli kuulemma täynnä, hotellivarausta en huolinut, mutta vaatimattomalta leirintäalueelta löytyi vaatimaton mökki varsin kohtuulliseen hintaan. Vaatteet kuivumaan, mies suihkuun – autuutta!

Härnösandissa 1: 400 000 kartta vaihtui 1: 250 000 karttaan, mikä helpotti suunnistamista paljon ja antoi illuusion matkan joutumisesta aivan eri tahtiin – tälläkin oli iso psykologinen merkitys. Jossain vaiheessa sitten huomasin, että keväällä ostamani kartta olikin kymmenen vuotta vanha eli monelta osin vanhentunut, mutta se on toinen juttu. Sekin on toinen juttu, että kroppa olisi jo kovasti kaivannut lepopäivää – ylämäissä huomasi, että jaloista ei vain kerta kaikkiaan irtoa tehoja normaaliin tapaan. Yön yli lepääminen ei oikein riittänyt palautumiseen, mutta toisaalta kilometrejä kertyi koko ajan laskelmiani enemmän ja lauttaliput Tukholmasta olivat kertomassa, koska pitää olla perillä. Siis eteenpäin!

La 15.6. Härnösand – Sundsvall - Gnarp (140 km)

Sade lakkasi yön aikana ja aika pian alkoi päivä oikeasti myös lämmetä. Reitti kierteli mukavia pikkuteitä, mutta jossain vaiheessa ne mukavat pikkutiet alkoivat nousta aivan käsittämättömästi. Korkeuskäyrien puuttuessa olin taas missannut korkeuspisteet tien vierestä 315 m, 291 m… Ja tämä alle 20 km meren rannasta! Ihanan pitkä alamäki Sundsvalliin korvasi kyllä nousut varsinkin, kun vastaan tuli ensimmäinen kohtaamani retkipyöräilijä (saksalainen) ja ilma lämpeni niin, että ajoin pitkästä aikaa lyhkäisillä vaatteilla. Kaupungin lähellä oli sitten taas vaikeampaa – pyörätiet kiemurtelivat ja hävisivät välillä, minun tieni kierteli, kiipesi ja kierteli taas. Sundsvall, joka oli tuntunut olevan jo lähellä, olikin vielä melkoisen matkan päässä. Lauantai-iltapäivänä kaupunki oli hiljainen, kahvit sentään sain juotavaksi, mutta muuten en juuri poikkeillut, vaikka kaupunki sinänsä kaunis onkin kahden vuoren välissä.

Tie kulki eteenpäin meren rantaa, tiet pienenivät, muuttuivat välillä hiekkateiksikin, mutta kaunista oli. Lauantai-illan tunnelma oli aistittavissa pyörän selkäänkin, vaikka saunan tuoksu ja grillin tuoksu puuttuivatkin (mitä ruotsalaiset tekevät mökeillään lauantai-iltaisin?!). Aurinko lämmitti ja sivuutin suunnittelemani leirintäalueen todeten, että en osaisi toivoa mitään parempaa kuin polkea tällaista tietä tällaisessa kelissä, miksi siis pysähtyä!

Seuraava mahdollinen yöpaikka näytti kartasta katsoenkin aika epämääräiseltä ja sitä se oli paikan päälläkin! Sain kuulla, että paikka on jo monta vuotta aiemmin (kiitos, Karttakeskus, vanhentuneesta kartasta!) muuttunut kesäsiirtolaksi ja satunnainen ohikulkija ei todellakaan saa laittaa telttaansa pystyyn alueelle! Ikkunassa kävi useampiakin nuorten tyttöjen kasvoja kurkkaamassa, olisiko yösijan pyytäjä kovinkin kelvollinen majoitettavaksi, mutta nopea vilkaisu riitti…

 

Muutaman sadan metrin päässä oli meren ranta ja siellä venesatama, siis sinne! Ajoin kalastajakylän läpi, ihastelin jokisuuta, jonka veteen asti ulottuvat aitat ja laiturit täyttivät ja tulin niemen kärkeen. Siellä oli laiturissa pari venettä ja maalla useita trailereita todella isojakin veneitä varten. Metsikön keskeltä löytyi suojainen telttapaikka, merestä vettä uimiseen ja pesemiseen (aika kylmää) – mitäpä fillariretkeilijä muuta kaipaisikaan.

Su 16.6. Gnarp – Hudiksvall - Söderhamn – Ljusne (149 km)

Aamu oli taas harmaa ja sateinen. Ajoin pikkuteitä E4:n varteen ja siitä Hudiksvalliin. Vettä satoi ja päätin syödä hampurilaiset, kun keittimien pystyttäminen ei oikein innostanut. MacDonaldissa oli hillittömät jonot, sillä Hudiksvallissa pelattiin jotain tyttöjen juniorijalkapalloturnausta. No, hampurilaisen sain kuitenkin.

Pohdin pitkään, lähdenkö kiertämään Cykelspåretin pitkää reittiä vai poljenko ison tien piennarta, mutta ongelma ratkesi itsestään, kun vastaan tuli moottoritie, jota karttaani ei oltu merkitty ollenkaan ja sen vieressä kulki rauhallisena vanha E4! Kartta oli tosiaan vanhentunut, mutta nyt olin vain hyvällä mielellä, kiertäminen pikkuteitä sateessa ei olisi innostanut, ei myöskään ison tien piennar – nyt oli käytössä sopiva kompromissi!

Matkalla Söderhamniin tuli vastaan pariskunta pyöräretkellä – sateessa emme kyllä pysähtyneet juttelemaan – muuten ei tapahtunut kummempaa. Kaupunki oli sunnuntai-iltapäivänä täysin kuolllut, kahvilan sentään löysin. Tie jatkui meren rantaa oikein miellyttävänä, vähän aroin mielin ohitin leirintäalueen, mutta onneksi seuraavakin oli olemassa ja sieltä löytyi märälle miehelle mökki sveitsiläistaustaisen alueen isännän vakuutettua, että teltassa yöpymistä ei kannata edes ajatella, kun kerran sisätilaakin riittää. Receptionissa oli mahtava paistuvan lohen tuoksu, mutta tuhlaaminen mökkiin telttapaikan sijaan oli jo tarpeeksi, joten tunnbröd-tonnikala-illallinen sai riittää.

Ma 17.6. Ljusne – Gävle – Österbybruk (173 km)

Aamu valkeni, siis oikeasti valkeni. Aroin mielin jätin pitkät ajovaatteet pukematta ja jatkoin matkaa. Jossain vaiheessa totesin, että oli hiki, sitten huomasin, että isompia korkeuseroja ei ole ollut koko päivänä – tämähän alkaa sujua! Eteläisemmässä Ruotsissa vaihtoehtoisia teitäkin alkoi olla jo sen verran, että E4:n välttäminen ei tarkoittanut hiekkaa eikä kohtuuttomia kiertoja, ajaminen alkoi kaiken kaikkiaan muistuttaa sitä, mitä pyöräretkeily talven unelmissa ja muistoissa on!

Gävle tuntui reissun yhdestä kolmesta parhaasta kaupungista Upsalan ja Tukholman rinnalla – ai niin, näissä kolmessa paistoi aurinko, kun oikeastaan kaikissa muissa satoi! No, oli Gävle joka tapauksessa kiva kaupunki – sen lävitse ajaminen oli helppoa, löysin Turistbyrån, mistä sain kaupunkikartan, mukavaa keskustaa riitti, söin jopa ruuan jonkun ostoskeskuksen Foodgardenissa.

Älvskarlebyssä olisi ollut leirintäalue maan kuulemma parhaiden lohiapajien vieressä, mutta keli oli hyvä ja mieli oli hyvä, joten eteenpäin! Jossain vaiheessa ajoin kiinni vanhan traktorin, jonka peesiin jäin liki kymmeneksi kilometriksi leppoisassa 20 km/h vauhdissa (traktorissa ei ollut peilejä ja epäilen, että kuski ei missään vaiheessa huomannut imussa tulevaa salamatkustajaansa). Aurinko paistoi, oli suorastaan kuuma – ihan niin kuin pyöräretkellä pitääkin!

1700-luvulla Ruotsi oli maailman metalliteollisuuden keskus. Tästä kertovat yhä vallonsbrukit – hollantilaisten metalliherrojen kartanot. Niistä ensimmäinen ja upein oli Lövfstabruk. Ihana kartano- ja ruukkimiljöö ja kaikkihan on vielä kauniimpaa, kun aurinko paistaa. Ei ollut kiire minnekään – viikon kestänyt ”etappiajo” yöpaikasta toiseen oli vaihtunut oikean pyöräretken koko ajan perillä olemiseksi!

 

Kilometrit olivat lyhkäisiä tasamaalla auringon paisteessa ja hyvissä ajoin tulin seuraavaan ruukkikylään, Österbybrukiin. Leirintäalue oli pienen lammen rannassa, viehättävä vanha kylä kylpi auringon paisteessa, lapsia uimassa, nuoria kuljeksimassa… kesä vihdoin!

 

Ti 18.6. Österbybruk – Uppsala - Tukholma (160 km)

Aamu ei ollut yhtä kaunis kuin ilta (paremmasta päästä reissuaamujani kuitenkin!) ja ennen Upsalaa täytyi taas vaihtaa pitkää päälle. Upsala oli jostain syystä ollut alusta alkaen korkealla odotuksissani ja täytti ne kaikki odotukset vaivatta. Poljin tuomiokirkkoon, missä hiljennyin hetken, sitten Turistbyråhån, missä minua ystävällisesti ohjattiin liikkumiseen Upsalassa kuin myös loppumatkaan kohti Tukholmaa. Kruisaislin pitkin kaupunkia, söin ihan oikeassa ravintolassa ja muistelin, että juuri tätähän pyöräretkeily oikeasti on. 

 

Upsalan jälkeen ilma lämpeni taas melkein helteiseksi ja tie Tukholmaan oli selvä Märstan lähiöön asti, siellä alkoivat sitten ongelmat. 1: 250 000 kartta ei juuri neuvoja jakele miljoonakaupungin lähiöiden välillä ja kohta olin aivan solmussa Arlandan lentokentällä vievien moottoriteiden puristuksessa. Yritin kysyä neuvoa - yksi kaveri jopa vastasi suomeksi – lopulta päätin jo hakeutua juna-asemalle ja yrittää pyörää paikallisjunaan. Sitten osui (hämmentyneiden rukousten jälkeen) silmiin vihreä kyltti pyöränkuvan kera – Sverigeleden. En tiennyt, mikä tuollainen reitti on, mutta tartuin siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Reitti opasti risteys risteykseltä eteenpäin, välillä puistojen hiekkakäytäviä, välillä teollisuusalueiden läpi, välillä lähiöiden takapihoja pitkin, mutta joka tapauksessa eteenpäin. Olin aivan hukassa, kokonaan reittiopasteiden varassa, kartta ja maasto eivät tavoittaneet toisiansa kuin joskus harvoin.

Tien vieressä seisoi maantiepyöriinsä nojaten kaksi ukkoa (eli siis minua vanhempaa miestä). Toinen tarjosi banaania evääksi ja minä poikkesin juttelemaan. Puhuimme pitkään pyöräilystä, miehet yrittivät neuvoakin tietä eteenpäin, mutta hankalaa se oli. Sitten toinen sanoi: ”Minä asun tuossa aivan vieressä. Odota pari minuuttia niin haen sinulle pyöräilykartan!” Ja niin minulla oli kohta edessäni Tukholman pyöräilykartta ja saatoin vain kiittää nöyrästi veljeskunnan jäseniä ystävällisyydestä. Kartan reunaan oli vielä yli kymmenen kilometriä, mutta jossain vaiheessa olin sitten vihdoin kartalla.

Karttaan oli merkitty leirintäalue Täbyn lähiöön, mutta se oli aika lailla sivussa ja kun leirintäalueen merkki löytyi myös aivan Värtahamnenin vierestä, päätin jatkaa keskustaan asti, epätoivoinen haeskelu lähiöiden keskellä oli niin ahdistavaa, että halusin päästä niin pitkälle, ettei mitään huolta enää jäisi huomiselle päivälle.

Värtahamenin kylttejä löytyi, mutta leirintäalueen ei. Kysyin Olympiastadionin kulmalla neuvoa yhdeltä ohikulkijalta, joka äärimmäisen ystävällisesti kaivoi tietoja älypuhelimestaan varmaan yli vartin ajan. Östermalmscamping löytyi netistä, mutta sille ei osoitetta ja muutenkin tiedot olivat kovin epämääräisiä (kotikoneelta asiaa aikanaan tarkistaessani selvisi, että alue oli lopettanut toimintansa 2010). Lopulta pyysin miestä katsomaan, mistä löytyisi retkeilymaja ja sellainenhan löytyi aivan keskustasta Skeppsholmenin saarella.

Vuolaiden kiitosten myötä käännyin keskustaan päin ja ajoin meren rantaan, Kungstädgårdenin läpi ja Skeppsholmenin sillalle. Jo kauan paikallaan seissyt retkeilymaja sijaitsi vanhassa laivassa ja sen vieressä olevassa rakennuksessa. Yö oli halpa neljän hengen huoneessa, jonne onnellisena kannoin tavaroitani. Ovella meinasin kääntyä takaisin, sillä vuoteella makaili nuori nainen! Neljästä petistä lopulta kolmea miehitti nainen, mutta niin kai retkeilymajoissa Ruotsissa sitten on tapana. No, minä en ahdistellut heitä eivätkä hekään minua, joten ei siinä mitään.

Kävin suihkussa ja söin iltapalan, sitten vielä ilta-ajelua aurinkoisessa Tukholmassa tyhjällä pyörällä. Harvoin olen ollut niin onnellinen: reissu tehtynä, laivalle ehtisi vaikka konttaamalla, kaunis kesäilta, pyörä ihanan kevyenä…

 

Ke 19.6. Tukholmassa (38km)

Aurinko paistoi aamullakin. Kiirettä ei ollut, mutta jossain vaiheessa sitten nousin pyörän selkään ja ajelin hetken aurinkoisia rantoja välillä istuskellen ja merta katsellen. Kävin satamassa katsomassa, saisinko tavarat jonnekin suojaan päivän ajaksi, mutta kun säilytys oli kovin kallista, jatkoin ajelua raskaan pyörän kanssa.

Pyörä tekee kaupungista ihanan pienen – kiersin Ladugårdenin, Djursgårdenin ja Kungsholmenin, jotka jalkaisin ovat vähän turhan etäällä. Laivassa odottaisi seisova pöytä, niin söinkin mahdollisimman tukholmalaisittain vain nakkisämpylän Kungsträdgårdenin varrella. Veljeni, Jukka, oli vaimoneen Tukholmassa päiväristeilyllä ja jossain vaiheessa tapasimme heidän kanssaan ja joimme kahvit, sitten olikin aika lähteä kohti satamaa.

Laivaan ajamisreitti lähti hämmentävän kaukaa laivojen luota, mutta löytyi sentään. Kaksipyöräisten jonossa oli pari moottoripyörää ja neljä BMX-kuskia Tampereelta palaamassa jostain tapahtumasta. Totesimme, että kai me sinänsä olemme saman lajin edustajia, vaikka ei polkemisessa paljon yhteistä olekaan! Tyhjän autokannen lävitse oli juhlavaa ajaa, juhlavaa myös käydä suihkussa hytissä, juhlavaa syödä hyvin, juhlavaa myös tulla aamulla Helsinkiin ja lähteä autokyydissä kotiin.